Kyöpelin lasirinteessä villasukat jalassa

Vuotuinen kierroksemme auringon ympäri kestää lähes kuusi tuntia yli 365 vuorokauden. Joka neljänteen vuoteen on siis tarvittu yksi vuorokausi lisää, jotta vuodenajat ja kalenteri säilyisivät samassa rytmissä. Gregoriaaninen kalenteri kohensi vuonna 1582 juliaanista kalenteria siten, että siirryttiin 11 päivää eteenpäin, ja tulevat tasasataluvut eivät olisi karkausvuosia, paitsi 400:lla jaolliset kuten 1600 ja 2000. Mutta tuokaan tarkkuus ei riitä nykyihmiselle, jonka aikaa rukataan jopa karkaussekunneilla.

Karkausvuosi on käytännössä melko helppo muistaa siitä, että se on neljällä jaollinen ja samana vuonna kuin kesäolympialaiset – aikaisemmin myös talviolympialaiset. Karkauspäivän tiedämme olevan helmikuun 29. päivä. Hankalampaa oli ennen vuotta 2000, kun karkauspäivä oli kalentereissa jo 24.2., ja helmikuun lopun nimipäivät siirtyivät yhdellä eteenpäin. Outo sijainti oli jäänne roomalaisten kalenterista, karkauskuukaudesta heidän vuotensa lopussa. Karkaus eli hypähdys (engl. leap) taas tarkoitti Kustaa Vilkunan mukaan sitä, että kyseisenä päivänä puutikkua vain nostettiin muttei siirretty kodin aikalaudan kolosissa.

Omalaatuinen vuosi, kuukausi ja päivä ovat rohkaisseet hullutteluun ja poikkeavaan roolikäyttäytymiseen, etenkin siihen että naisetkin saavat kosia. Poikkeus tarjoaa vaihtelua ja vahvistaa sääntöä. Miehelle on kieltäviä vastauksia annettu käsineinä tai työrukkasina, mutta naiselle piti ainakin teoriassa järjestää hamekangas. SKS:n arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmasta löytyy joukko aihetta koskevia Kansantieto-kyselyvastauksia vuodelta 1968: karkauskatsaus koko siihenastiseen 1900-lukuun, parinmuodostuksen kipeästä haasteesta kepeän kansanperinteen muodossa.

Virroilla itsenäisyyden alussa taloon tuli joukko nuoria tyttöjä mitä merkillisimmin pukeutuneina ja kovalla melulla, mukanaan kahvipannu ja kaikki tykötarpeet, syynä ”miehen haku”. Miesväkeäkin osasi myöhemmin illalla samaan hassutteluun, laulettiin ja tanssittiin muotitanssi kerenskiä. Kertoja Senja Puukkoniemi päättää: ”Ei karkauspäivänäkään niin ollut varmaa se kaverin löytäminen. Vielä nytkin kuulee luotettavan karkauspäivään, jos leikkimielessä kiusoitellaan jonkun yksinäisyyttä.”

Ylämaalla pidettiin Hilda Kälviäisen mukaan erikseen karkaustansseja juuri karkauspäivän aikaan, ja silloin aina tytöt hakivat poikia tanssiin. Ja juuri sellaisia poikia haettiin, jotka kainouttaan eivät hakeneet tyttöjä. Jos tyttö kosi eikä poika suostunut, tuli pojan ostaa rukkasiksi silkkikangas. Niin oli tapana sanoa. ”Itse leikilläni kokeilin ja sain vastauksen, että hän tuumii asiaa. Ja tuumii sitä vieläkin vaikka aikaa on jo 40 vuotta eikä ole kangasta ostanut. Yksin vain elää.”

Kuopiossa tiesi Veikko Paananen olleen ennen sotia torikauppiaan, joka oli ”oikea kitupiikki, pirun nuuka ja itara akka nimeltään X”. Tämä oli syntynyt karkauspäivänä ja ihmiset sanoivat, että nuukuuttaan se syntyi sinä päivänä, ettei tarvitse pitää joka vuosi syntymäpäiviään. Veikko kertoi kuulleensa karkauspäivän synnystä, että piru antoi naisille oikeuden kosia vain karkauspäivänä. Päivän nimen hän selitti siten, että miehet karkaavat metsään eli vuoren taakse sinä päivänä kun vanhat piiat kosivat. Taikka itse päivä karkaa kolmena vuotena ja ilmestyy joka neljäs vuosi vanhojen piikojen iloksi.

Töysäläinen Seidi Ylimäki taas oli sitä mieltä, että karkauspäivänä syntyneitä henkilöitä on pidetty aina hyvin arkaluonteisina: he eivät olleet aikoinaan mitenkään edes kylätappeluissa näyttäneet miehuuttaan. Toisaalta nämä henkilöt ovat hyvin herkästi nähneet näkyjä, joita eivät muut voineet nähdä. – Rouva Maria Sivulalta oli Seidi kuullut, että jos karkauspäivä oli kaunis ja aurinkoinen, saisivat useammat kylän tytöt vuoden mittaan hyvän naimiskaupan. Lumipyry tuotti riitaisia pareja, täydet hanget merkitsivät sentään täysiä jyvälaareja. Tyynestä lumen leijailusta ennustettiin siksi vuodeksi isättömiä lapsia, suojasta ja vesisateesta taas paljon vanhojen ihmisten kuolemia.

Kiikalan tytöille ei riittänyt karkauspäivä, vaan koko karkausvuosi oli kosinta-aikaa. Helmi Laiho kertoo, ettei kukaan tosissaan kosinut, mutta juttua riitti hamekankaan toivossa. Tyttöporukkaan mentiin ja otettiin käsikoukkuun joku hiljainen poika. Pojat suhtautuivat pilailuun huumorilla – ainakin Helmin mukaan. Hänen mielestään vasta jonkin verran ennen talvisotaa karkauspäivästä jo kirjoitettiin lehdissäkin, joitakin pilarunoja ynnä muuta.

Liperissä oli Aino Reijonen kuullut rukkasista, että ne olisi annettava takaperin eli selin. Hän tiesi myös tarinan, jossa kerrotaan, että vanhainpiikain on kiivettävä Kyöpelin lasista vuorta villasukat jalassa. Jos vanhapiika jäi lisäksi ”hiekkakontin kantajaksi”, oli hänen tanssittava nuoremman sisarensa häissä sukkasillaan.

Mielestäni tämän 1968 kerätyn aineiston sykähdyttävin kertomus on Ristijärveltä Kainuusta. Sylvi Suutari valottaa tositapausta, joka oli sattunut viimeisimpänä karkauspäivänä ja jonka hän oli kuullut kudonnan neuvojalta. Käsityökurssilla olivat tytöt panneet vetoa, ettei kukaan uskalla kosia ja niin hankkia pukukangasta. Yksi uhkarohkea tyttö oli soittanut tuntemalleen noin 60-vuotiaalle vanhallepojalle ja kosinut puhelimessa. Sulhasehdokas oli vähän häkeltynyt ja pyytänyt miettimisaikaa. Miekkonen oli miettinyt yön ajan ja tullut siihen tulokseen, ettei anna myöntävää vastausta. Ja seuraavana päivänä hän vei tytölle television. Tyttö oli säikähtänyt ja pillahtanut itkuun, ettei hän mitään tällaista ollut tarkoittanut. Rehelliseen kysymykseen oli tullut rehellinen vastaus.

”Vanhapoika oli ollut äärettömän rikas”, lopettaa kertoja. Ja lukija jää miettimään monia asioita. Mihin perinteet voivat velvoittaa? Selviääkö rahalla kaikesta? Toisen pila on toisen ahdistus. Mikä oli miehen ratkaisu kahdeksan vuotta myöhemmin, kun väritelevisiot olivat tulleet?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.