Kynä kansan kädessä – aura vai miekka?

Kynällä kyntäjät -logoMonitieteisen teoksen Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (SKS 2013) julkistamisseminaari järjestettiin marraskuun 4. päivänä SKS:n juhlasalissa. Paikalla oli täysi salillinen kuulijoita ja alustajina joukko kirjan kirjoittajia, jotka kertoivat itselleen merkityksellisistä kansankirjoittajien teksteistä ja niiden tutkimukseen liittyvästä lumosta – ja epätoivosta, jota toisinaan ratkaisuja vaille jäävät arvoitukset tutkijalle tuottavat.

Omalla kohdallani ovi kansankirjoittajien tutkimuksen maailmaan avautui kymmenisen vuotta sitten osoitteessa Mariankatu 19 E. Tuolloin päädyin professori Laura Starkin vinkistä Annan salonkiin, tuolloisen kirjallisuusarkiston johtajan Anna Makkosen (nyk. Kuismin) perustamaan keskustelupiiriin, jossa eri alojen tutkijat kokoontuivat kuukausittain vaihtamaan ajatuksiaan ja tietojaan 1800-luvun kirjoittavista kansanihmisistä ja usein hämmentyneinä ihmettelemään arkistosta löytyneitä kirjoituksia.

Salongin pyöreän pöydän ympärillä on vuosien mittaan istunut koko joukko asialle omistautuneita akateemikosta aloittelevaan jatko-opiskelijaan – kielentutkijoita, historioitsijoita, kirjallisuustieteilijöitä, folkloristeja, uskontotieteilijöitä, teologeja, musiikintutkijoita. Niin, ja kirjailijoita, sukututkijoita ja muita harrastajahistorioitsijoita. Kokoontumiset jatkuvat yhä, joskin osoitteeksi on muuttunut Hallituskatu 1, pöytä on vaihtunut suorakulmioksi ja nimenvaihtoakin on harkittu: yläluokkaista salonkia osuvampi olisi Annan mielestä lukutupa.

Vuosien yhteistyö on tuottanut monenlaista hedelmää. Verkoston piirissä on syntynyt useita arkistoselvityksiä, antologioita, Akatemia-projekteja ja akateemisia tutkimuksia. Verkoston aktiivijäsen, sosiaalihistorian tutkija Kaisa Kauranen havainnollisti tutkimuksen edistymistä julkistamisseminaarissa muistellessaan, miten perustavanlaatuiset kysymykset jäivät vaille vastausta, kun hän parikymmentä vuotta sitten ensimmäisen kerran törmäsi arkistossa 1830-luvun torpparien ja ”itteolevaisten” kirjoituksiin:

– Milloin suomalaiset oikein oppivat kirjoittamaan?

– Kuinka paljon varhaisten kirjoitustaitoisten ”tavallisten suomalaisten” tekstejä on säilynyt?

– Mitä löytyisi, jos niitä alettaisiin etsiä järjestelmällisesti?

Nyt vastauksia on jo kosolti, vaikka moni aineisto on vielä analysoimatta ja kenties vielä useampi löytämättä. Aihepiirin ensimmäisenä suomenkielisenä yleisesityksenä Kynällä kyntäjät on eräänlainen välitilinpäätös yli vuosikymmenen vilkkaana jatkuneesta tutkimuksesta. Kirjan toisena toimittajana ja yhtenä kolmestatoista kirjoittajasta olen jäävi arvioimaan lopputulosta, mutta prosessi ainakin oli opettavainen.

Kirjaa tehtiin pitkän kaavan mukaan, kaikki kaikkien tekstejä kommentoiden ja käsitteistä jatkuvasti neuvotellen. Monitieteisessä kirjaprojektissa yhtenäisen linjan löytäminen oli paikoin haastavaa. Kerran jos toisenkin toisen alan tutkija oli valmis lyhentämään tekstiä juuri siitä kohdasta, jossa kirjoittaja koki sanovansa oman tieteenalansa kannalta jotakin erityisen olennaista. Toisaalta moni terminologinen ja episteeminen asia tuli keskusteltua perin juurin nimenomaan siksi, että jokaisen luvun haluttiin olevan ymmärrettävä paitsi kirjoittajan edustaman alan ihmisille myös muille 1800-luvun tutkimuksesta kiinnostuneille.

Kynällä kyntäjien julkistamisseminaari 4.11.

Kynällä kyntäjien julkistamisseminaari 4.11. Kuva: Anna Kuismin.

Julkistamisseminaarin tervetuliaissanoissa SKS:n pääsihteeri Tuomas Lehtonen kunnioitti akateemisen debatoinnin perinnettä heittämällä ilmoille kysymyksen siitä, vaivaako kirjaa ja koko kansankirjoittajien tutkimusta epäilyttävältä kalskahtava kehitysoptimismi. Kiinnitetäänkö huomiota vain siihen hyvään, mitä kirjoitustaito on tuottanut? Missä on analyysi siitä, mitä kaikkea kulttuurin kirjallistuminen peruuttamattomasti tuhosi?

Totta on, että kansankirjoittajien tutkimus on keskittynyt etupäässä toteutuneiden kehityskulkujen tarkasteluun, kirjallistumisen voittokulkuun, jossa 1800-luvulla kynään tarttuneet kansanihmiset ovat jälkikäteen tarkasteltuna edelläkävijöitä. Omana aikanaan osa heistä oli tosin yhteisönsä marginaaliin ajautuneita originelleja – outoja ja laiskoja ”suottaherroja”, joista ei ollut kunnon töihin. Se, mikä näyttäytyy prestiisinä nyt, ei välttämättä ollut sitä aikoinaan.

Mitä taas luku- ja kirjoitustaidon leviämisen tuhovoimaan tulee, siitä riittää perinnetieteissä ja antropologiassa analyysiä hyllymetreittäin. Näissä piireissä luku- ja kirjoitustaidoton runonlaulaja (mielellään sokea) ja kirjasivistyksen turmelukselta säästynyt jalo villi ovat olleet sankarin arkkityyppejä. Selvää on, että kulttuurien kirjallistuminen on hävittänyt paljon suullisen kulttuurin maailmaa. Sitä, jonka rippeitä kansanperinteen kerääjät ja tutkijat ovat sitten pelastaneet – paradoksaalista kyllä – kirjoittamalla suullista perinnettä muistiin.

Kirjallistumisen dilemmat eivät ole historiaa tänäkään päivänä. Ne koskevat paitsi kehittyviä maita myös hyvinvointivaltioiden kielivähemmistöjä ja monia maahanmuuttajia. Kyse on väistämättä arvovalinnoista, kun vastaamme kysymyksiin siitä, pitäisikö suullisena kulttuurina eläville kielille kehittää kirjakieli ja omakielistä kirjallisuutta, kannattaako kirjoitustaidottomat opettaa kirjoittamaan ja tulisiko kielivähemmistöjen edustajilla olla oikeus käyttää äidinkieltään myös kirjallisesti yhteiskunnan eri osa-alueilla.

Romanttinen ajatus suullisen ja ”kirjoituksettoman” kulttuurin arvosta törmää nykymaailmassa nopeasti kielten kuoleman ja yksilöiden syrjäytymisen realiteetteihin. Toisenlaisiakin näkökulmia tosin löytyy: Länsi-Afrikan Beninissä monet vodou-papit vastustavat kiivaasti uskonnollisen perinteensä kirjallistamista. Ei tosin niinkään siitä syystä, että se tuhoaisi elinvoimaisen suullisen perinteen, vaan siksi, että sen pelätään vievän papeilta työt. Kuka enää kääntyisi spesialistin puoleen, jos ammattisalaisuudet olisivat kaikkien kirjoista luettavissa?

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Yksi vastaus artikkeliin ”Kynä kansan kädessä – aura vai miekka?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *