Kyltät, naskit ja keppihevonen

Rajamäell’ korkealla
asuu pariskunta,
harjoitellen virkaa viisi,
ammattia monta.

Rajamäen rykmentti, joka edustaa Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä ”mustalaisuutta”, tunnetaan parhaiten heistä lauletusta pilkkalaulusta. Laulussa tämä seitsenhenkinen joukkue, jonka muodostavat isä-Mikko, äiti-Kaisa sekä Heikka, Matti eli Mörökölli, kaksoset sekä Pikkutallukka, asetetaan ivalliseen ja huvittavaan valoon asioita liioitellen ja vähätellen. Se, että Kivi on ajatellut laulun veljesten sanoin ”lystilliseksi” ja ”ilkeenaikaiseksi”, kertoo sen kahdesta puolesta. Molempia seikkoja, hauskuutta ja pilkkaa, kannattaa problematisoida erityisesti siksi, että laulussa ja laulutilanteissa on kyse kahden kulttuurin kohtaamisesta. Mikä laulussa siis on hauskaa ja mikä pilkkaa – ja kenelle?

Rajamäen rykmentin pilkkalaulu lauletaan teoksessa kaksi kertaa, teoksen alussa Sonnimäellä sekä myöhemmin Impivaarassa. Esityskerrat ovat luonteeltaan hyvin erilaiset. Sonnimäen kohtauksessa sanat osoitetaan suoraan kohteilleen. Impivaarassa laulu on monin verroin pidempi ja kuvailevampi laulannan säestäessä veljesten omaa onnenhetkeä kurran lyönnin parissa. Pilkan erityisiksi sisällöiksi Kivi on valinnut kuvaamiensa romanien ammatit, kuppaamisen ja kuohitsemisen, sekä rykmentin kulkemisen ilman hevosta.

Sonnimäellä laulussa keskitytään Mikon kuoharin ammattiin. Kuoharin ammatti oli pääväestön keskuudessa arvostukseltaan alhainen – asia oli tietysti päinvastoin romanikulttuurissa. Lisäksi kuohittavalla eläimellä on ollut merkitystä sen suhteen, kuinka arvostettua tai halveksittua työ oli. Hevosen ja muiden suurten eläimien kuohitsija oli arvoasteikossa ylimpänä, pienempien eläinten kuohitsija alempana. Ero oli samassa suhteessa myös taloudellinen. Juhanin, Timon ja Eeron trio laulaa:

Mutta tuolla tarhan puoless’:
mikä pauhu? Heisaa!
Kyltät, kaltit saarnailevat,
pikku-porsaat veisaa.

Miksi kyltät härisevät?
Miksi naskit kirkuu?
Katsos: läätin oven alla
Mikon veitsi vilkkuu.

Sonnimäen kohtaamisen yhteydessä lauletuissa säkeissä kuohittaviksi valikoituvat siat ja mainituiksi tulevat kyltät (emäsiat), kaltit (kuohitut siat), pikku-porsaat, naskit (porsaat) – ja Mikon veitsi vilkkuu ”läätin oven alla”, siis sikolätin. Teoksessa kuvatussa Mikon ja Kaisan puolustuksessa korostuu sitä vastoin suurten eläinten, kuten hevosten ja härkien, kuohitseminen. Korostusta vahvistaa vielä ”valtuus-kirjan” saaminen itseltään maaherralta Mikon kuohittua tämän hevosen valkoisen lakanan päällä ilman verenpisarankaan tippumista. Erityinen lääninkuoharin arvo on ollut romanien keskuudessa haluttu, sillä se takasi suojeluksen irtolaislainsäädäntöä vastaan.

Kuten pilkkalaulu kertoo, Rajamäen rykmentti kulkee harjoittamassa moninaisia elinkeinojaan kävellen, vankkureita työntäen ja vetäen:

Aisoiss’ Kaisa nuuskanaama
itse olla tykkää;
Mikko, purren mälliänsä,
sauvall’ perään lykkää.

Hevosta Rajamäen rykmentillä ei ollut. Etnografioiden ja muistitiedon perusteella hevonen on ollut romaneille osoitus varallisuudesta ja tärkeä statussymboli. Hevosen asema kiteytyy hyvin romanien omassa kansanperinteessä sananpartena ”hevonen on mustalaisen pelto”. Voi tietysti olla, että romanien kaupustelumatkoilla kulkeminen ilman hevosta on ollut tiedettyä tai kerrottua yleisempää. Samalla tavalla kysymykseen siitä, kuinka yleistä romanien asunnon omistaminen on 1800-luvulla ollut, ei ole yksiselitteistä vastausta. Mökki, kehnokin, oli suoja irtolaislakeja vastaan. Erilaisia mökkejä – ja myös hevosia – onkin ollut ja mennyt varallisuustilanteen mukaan. Rajamäen rykmentti rikkoo asumisensa ja kulkemisensa suhteen nykyistä stereotypiaa ”kiertolaisista hevosvankkureineen”. Heidän vakituinen mökkinsä sijaitsee Rajamäen nummella koko teoksen kuvaaman noin vuosikymmen ajanjakson ajan.

Impivaaran esityksessä pilkkalauluun lisätään kierrettä antamalla ilman hevosta liikkuneen Rajamäen rykmentin Heikka-pojalle keppihevonen. Eero laulaa:

Seuraa heitä poikaa viisi
kaikiss’ matkan vaaroiss’,
Heikka, vanhin, ratsastellen,
keppihepo haaroiss’.

Heikan saama keppihevonen osoittautuu todelliseksi potkurihevoseksi, joka pillastuneena riuhtaisee itsensä Heikan käsistä vapaaksi ja potkaisee Mörököllin pullorattaat pirstaleiksi. Voidaankin syystä kysyä, mikä voisi olla hevosettomalle hevosmiehelle suurempi pilkan aihe kuin sen, ettei hän saa edes keppihevostaan hallintaansa? Kiven keppihevoseen liittämä kaksinkertainen ironia on todennäköisesti auennut – romanien ohella – nykyistä paremmin myös pääväestölle hevosenvoimalla pyörineessä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa.

Siitä talon koirat reuhuu,
siitä lasten kauhu,
rykmäntti kun Rajamäen
astuu sisään pauhull’.

Laattialla lentoo juoksee
Heikka orhins kanssa,
mörökölli jyrittelee
pullorattaillansa.

Nytpä aika potkauksen
antaa orhi hurja:
pirstaleiksi Köllin rattat,
möräämähän kurja.

Seitsemässä veljeksessä on kylttien, naskien ja pillastuneen keppihevosen lisäksi myös muita kiinnostavia yksityiskohtia liittyen 1800-luvun romaneihin. Askarruttavin huomio täältä nykyajasta käsin tarkasteltuna on se, etteivät Kiven mustalaiset laula. Kivi tekikin Mikostaan viulupelimannin. Oliko siis Kivellä jotain erityistietoa aikansa romanikulttuurista vai toteuttiko hän kotoisessa ”mustalais-Mikon” kuvauksessaan romantiikan ideaa hurjasta mustalaisviulistista? Miten Kiven kuvaus vastaa romaneista kirjoitettuja aikalaisetnografioita? Näistä ja muista kysymyksistä liittyen Kiven ”mustalaisiin” ja muihin henkilöhahmoihin voi lukea lisää ensi vuoden puolella ilmestyvästä Aleksis Kiven seuran  albumista Ihmissydän (toim. Reeta Holopainen, Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko).

Tallenna

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.