Kyllä harmittaa! Aarteita, jotka melkein päätyivät arkistoon

Aleksandrian kirjasto, Turun akatemia, Adams Filmin pääkonttori… Tulipaloissa on aikojen saatossa tuhoutunut kaikenlaisia kulttuuriaarteita: antiikin suurin kirjasto, noin 40 000 pohjolan perukoilla vaalittua kirjaa, Teuvo Tulion kolme ensimmäistä ohjausta ynnä kymmenen muun elokuvan ainoat kopiot.

Tuli tuo tuhoon dramatiikkaa, mutta toisinaan tutkija pääsee myös vähemmän dramaattisten katoamisten jäljille. Arkistojen kirjeenvaihto ja kansanperinteen kerääjien kirjoitukset paljastavat toisinaan aarteita, jotka olisivat hyvin voineet päätyä osaksi kokoelmia. Mutta eivät päätyneet.

Nousiaisissa vuonna 1878 syntynyt valokuvaaja ja ahkera kansanperinteen kerääjä Frans Leivo kertoo vihkiytyneensä kirjoittamisen saloihin saatuaan naapurin lapsilta lainaksi aakkoskirjaimet ja Maamme kirjan. Leivo opetteli kirjoittamaan kopioimalla monisataasivuisen teoksen kannesta kanteen. Urakka kesti kaikkiaan pari vuotta, sillä se edistyi lähinnä pyhäpäivisin. ”Käsialaa ja paperia siinä oli monen moista”, Leivo toteaa. Kun Leivo oli painanut Maamme kirjaansa viimeisen pisteen, hän kopioi samaan tapaan Vänrikki Stoolin tarinat. Siinä meni yksi talvi. Sitten vuorossa olivat virsikirjan koraalit, Siionin Kanteleen nuotit ja seminaarilaulukirja Kaikuja Keski-Suomesta.

Leivo ymmärsi ilmeisesti itsekin, että kirjoittamaan opettelevan nuorukaisen käsin kopioima Maamme kirja voisi kiinnostaa joitakuita muitakin. Vuonna 1937 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lähettämässään kirjeessä hän kuitenkin kertoo antaneensa kopiot aikanaan pois – seuran kokoelmiin ne eivät siis päätyneet. Mikä vahinko!

Kiertelevänä kauppiaana itsensä elättänyt Matti Simola kertoo seuralle vuonna 1957 lähettämissään kirjeissä päiväkirjastaan, jota hän oli pitänyt lapsesta asti. Päiväkirjamerkintöjä päätyi paitsi erilaisille papereille ja vihkoihin myös tuohen palasille ja käärepapereihin. Kirjatuksi tuli kaikenlaista, enimmäkseen romaneilta kuultuja juttuja:

Olen tehnyt ensimmäisen Romaanipäiväkirjamerkintöni 1932, opittuani lukemaan, ja jotenkin kirjoittamaan, ollessani silloin 6 vuotias. Ja tätä päiväkirjaa on jatkunut siitä hetkestä, aina tähän asti. Ja siinä on mahdottoman monia vihkoja, irtonaisia papereja, ja vaikka mitä tullut (tuohenpaloista asti) täyteen kirjoitettu kirjoitusta, merkkikirjaimia, piirroksia, ja ym. Siis mitä vain tämä Romaanien ikiliikkuva paimentolaiskansa sisältää.

Toisessa kirjeessään Simola kuvaa päiväkirjansa yksityistä luonnetta ja sen epäilemättä harvinaista sisältöä:

Olen jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan pitänyt päiväkirjaa kaikesta mitä olen nähnyt kuullut ja kokenut, siis aina siitä asti kun opin tämän taidon, (en ole käynyt minkäänlaista koulua joten kirjoitukseni on hiukan alkukantaista) mutta siinä risaisessa kirjassa on muistiin töherrettynä koko elämäni. En ole kellekään näyttänyt, merkkaillut vain omia aikojani oman luonnonlapsen taitoni mukaan. Jo lapsuudesta asti on minulla ollut veto Romaaneihin joten kesytön kynäni on saanut kertoa vain ystävistäni Romaaneista, heidän elämästään, mietteistään, saduistaan, tarinoistaan, sananlaskuistaan, kaskuistaan, arvoituksistaan ym.

Kuvaukset päiväkirjasta herättivät kansanrunousarkistossa kiinnostusta. Lauri Simonsuuren vastaus paljastaa kuitenkin sen, mihin arkiston kiinnostus ensisijaisesti kohdistui:

Mitä sitten itse alkuperäiseen päiväkirjaan tulee, olisi kiintoisaa nähdä se, mahdollisesti voisitte senkin joskus luovuttaa arkiston kokoelmiin tai antaa sen mikrofilmattavaksi. Ehkäpä käytte joskus täällä Helsingissä, jolloin voisimme katsella päiväkirjaanne. / Tässä vaiheessa olisi syytä keskittyä poimimaan siitä erilleen romaanien perimätieto.

Simola teki työtä käskettyä. Hän poimi päiväkirjoistaan romaniperinnettä koskevat katkelmat ja kopioi ne arkistopapereille. Itse päiväkirjat eivät päätyneet arkiston kokoelmiin, eikä tiedossa ole, että ne olisivat säilyneet muutoinkaan. Mitä niille tapahtui, on toistaiseksi arvoitus.

Simolan tapaus havainnollistaa, että vielä 1950-luvulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa oltiin kiinnostuneita ensisijaisesti kollektiivisesta kansanperinteestä, ei itseoppineiden ihmisten päiväkirjoista. Kiinnostus kansankirjoittajien teksteihin ja niiden määrätietoiseen kartoittamiseen heräsi seurassa vasta 2000-luvun alkupuolella silloisen kirjallisuusarkiston johtajan Anna Kuisminin paneuduttua aiheeseen. Tämä toiminta jatkuu seurassa yhä Kansanihmiset ja kirjallistuminen -verkoston toiminnassa. Kaisa Kaurasen tekemät laajat arkistoselvitykset sekä eri alojen tutkijoiden tutkimukset löytyneistä aineistoista ovat osoittaneet, että seuran kokoelmiin on päätynyt yllättävän paljon kirjoituksia, joiden tekijät ovat käyneet koulua vain vähän tai ei lainkaan. Joidenkin dokumenttien – kuten Leivon Maamme kirjan ja Simolan päiväkirjan – kohdalla on kuitenkin tyytyminen kirjoittajien omiin kuvauksiin siitä, mitä joskus on ollut. Tai ehkä jossain vielä on.

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *