Kun noidat tulivat uniin

Monelle on yllätys se, että suuret noitavainot tapahtuivat vasta uudella ajalla, modernin maailman kynnyksellä, eikä suinkaan pimeäksi mielletyllä keskiajalla. Ruotsin valtakunnassa koettiin suoranainen noituushysteria vuosina 1668–1676. Noitia oli pelätty ennenkin, sillä äkilliset onnettomuudet, sairaudet tai kuolemantapaukset voitiin selittää mustalla magialla, mutta nyt huoleen oli entistä vakavampi syy: levisi käsitys siitä, että noidat kaappasivat mukaansa toisia ihmisiä ja varsinkin nukkuvia nuoria ja lapsia ja veisivät heitä paholaisen pitoihin Blåkullaan, jolla nimellä ruotsiksi kutsutaan suomenkielisten Kyöpelinä tuntemaa paikkaa.

Myös lasten itsensä annettiin todistaa, ja tuomiokirjojen sivuille taltioitiin lukuisia toinen toistaan kummallisempia kertomuksia. Niissä saattoi olla painajaismainen sävy, kun lapsi kertoi joutuneensa piiskatuksi käärmekimpulla tai muista ahdistavista kokemuksista, mutta kaikki lapset eivät pitäneet Blåkullaan viemistä epämiellyttävänä. Useista kertomuksista välittyy päinvastoin mielikuva Blåkullasta paikkana, jossa syötiin ja musisoitiin ja tanssittiin ja pidettiin hauskaa ja jossa elettiin vapaana arjen säännöistä ja hierarkioista. Jotkut lapset, niin tytöt kuin pojat, kertoivat joutuneensa Blåkullassa naimisiin outojen kummajaisten kanssa ja jopa saaneensa jälkikasvua, mutta sekään ei näyttäydy kertomuksissa ahdistavana eikä pelottavana. Pääsihän Blåkullasta aina takaisin kotiin. Näyttääkin olleen niin, että vanhemmat pelkäsivät noitien ja paholaisen turmelevaa vaikutusta enemmän kuin lapset itse. Vanhempia huolestutti etenkin se, että lapset väittivät joutuneensa kaapatuiksi silloinkin, kun he näyttivät nukkuvan kotona. Todistajalausunnoissaan lapset nimesivät ihmisiä, tavallisesti lähiympäristön aikuisia, noidiksi, jotka veivät heitä Blåkullaan tai joita he olivat nähneet Blåkullassa. Tuhansia ihmisiä kuulusteltiin ja melkein kolmesataa teloitettiin.

Malin Matsintyttären tarina
Hysteria riehui enimmäkseen pohjoisissa maakunnissa, mutta levisi lopulta pääkaupunkiin Tukholmaan. Sen laineet osuivat myös Suomeen ja suomalaisiin: Suomen länsirannikolla alettiin huhuta noitien kokoontumisista ja Tukholmassa epäiltyjen joukkoon päätyi myös siellä asuvia suomalaisia naisia, heidän joukossaan Pohjanmaalta muuttanut Malin Matsintytär. Jopa hänen omat tyttärensä todistivat häntä vastaan. Kuninkaallinen erityistuomioistuin havaitsi Malinin paatuneeksi noidaksi ja tuomitsi hänet kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen 5. elokuuta 1676 poikkeuksellisen julmalla tavalla eli elävältä polttamalla – tavallisesti roviolle tuomitulta katkaistiin armeliaasti kaula. Noin viisi viikkoa myöhemmin hänet tuominneet miehet havahtuivat siihen tosiasiaan, että noituussyytökset perustuivat valheisiin, kuvitelmiin ja uniin.

Sinänsä Malin kuten moni muu syytetty ja tuomituksi joutunut oli puolustautuessaan väittänyt aivan samaa, mutta Blåkulla-kertomusten suuri määrä ja niiden sisällön yhdenmukaisuus oli saanut tuomioistuimet uskomaan jopa alaikäisiä todistajia. Kun totuus selvisi syksyllä 1676, aikuiset oivalsivat, että lapset ja nuoret olivat keskenään sopineet kertomuksistaan ja jopa painostaneet toisiaan syyttämään jotakuta tiettyä ihmistä noidaksi. Oli toki niitäkin, jotka olivat lähteneet julmaan leikkiin mukaan joukkosuggestion alaisena, uskoen todeksi muiden levittämiä puheita ja uniaan, joita Blåkulla-tarinat olivat värittäneet. Totuuden paljastuessa tuomioistuimille selvisi sekin, että noituudella ei kyetty siirtämään ketään Blåkullaan eikä muuallekaan. Oppineet ja papisto olivat siihen asti pitäneet asiaa mahdollisena, muutamaa toisinajattelijaa tai epäilijää lukuun ottamatta.

Noituushysteriaa ruotivat tuomioistuimet olivat lähteneet olettamuksesta, että Blåkullassa käynnit olivat todellisia eivätkä unia. Moneen todistajanlausuntoon sisältyvä kuvauksen kaoottisuus puoltaa kuitenkin tulkintaa, että taustalla vaikutti koettu uni, jota oli jäsennetty valvemaailmassa vellovien Blåkulla-puheiden mukaisesti tai jota oli suorastaan tietoisesti muokattu, ainakin lisäämällä unikuvaukseen yksi tai useampi ihminen, jota voitiin syyttää noidaksi. Kun viisitoistavuotias tyttö syytti naimisissa olevaa naista siitä, että tämä oli vienyt hänet paitsi Blåkullaan myös kamariinsa ja siellä pakottanut hänet suutelemaan itseään, suudelma jää muusta kuvauksesta irralliseksi episodiksi. Juuri sen vuoksi se tuntuu kuvauksessa todenmukaisimmalta, ei välttämättä valvemaailmassa koettuna vaan pikemminkin uniin piirtyneinä seksuaalisina tuntemuksina. Kun tyttö myöhemmin peruutti tunnustuksensa, hän arveli suudelman olleen unta. Unilla selitti puheitaan myös yksi ja toinen muukin lapsi ja nuori, kun heitä alettiin kuulustella uudelleen syksyllä 1676. Myös Malinin tyttäret kertoivat näkemiensä unien vaikuttaneen heiltä aiemmin tivattuihin lausuntoihin.

Unen ja valveen suhde
Lähdekriittisesti tarkastellen oikeuspöytäkirjojen unikuvaukset ovat tietysti aina vaillinaisia: ne on ensinnäkin merkinnyt muistiin toinen henkilö kuin unennäkijä eikä unennäkijäkään todennäköisesti osannut välittää unestaan kuin pienen osan eli sen, minkä muisti tai mitä piti olennaisena tai minkä kehtasi kertoa. Ongelmat olivat kuitenkin periaatteessa samoja kuin tarkasteltaessa mitä tahansa kirjallista kuvausta. Sirpaleisesta olemuksestaan huolimatta oikeuspöytäkirjoihin taltioidut unitarinat tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden lähestyä satoja vuosia sitten eläneiden ihmisten ja lastenkin psyykettä – päiväkirjoja ja henkilökohtaisia kuvauksia sisältäviä kirjeitä on säilynyt 1600-luvulta vain vähän, nekin pääsääntöisesti harvojen oppineiden tai ylempien yhteiskuntaryhmien jäsenten laatimia.

Syksyllä 1676 tehty havainto valheiden, kuvitelmien ja unien roolista ei vielä täysin lakkauttanut noituusoikeudenkäyntejä Ruotsin valtakunnasta, mutta se vei voimaa noita- ja paholaisdoktriinilta ja kehitti yhteiskunnan eri kerrosten yhteistä uniteoriaa. Nukkumista alettiin pitää entistä selvemmin valvemaailmasta erillisenä kuvitelmien täyttämänä olotilana: jos noidat riehuivat unissa tai näyissä, taustalla ei välttämättä ollut paholainen vaan ihmisen oma mielentila. Tulkinta näkyy esimerkiksi jo Pohjanmaan 1600-luvun lopun noituusoikeudenkäyntien lopputulemissa, joissa syytökset saatettiin kuitata joutaviksi puheiksi tai melankolian tai alkoholin tuottamiksi harhoiksi. Muutama vuosikymmen aikaisemmin samanlaiset puheet olivat johtaneet kuolemantuomioihin.

Silti tuomioistuimet edelleen tutkivat noituussyytökset, toisinaan suurta ihmisjoukkoa kuulustellen. Oikeuspöytäkirjoihin merkittiin myös, jos syytösten kohde oli nähnyt levottomia unia tutkintavankeutensa aikana – unien sisältökin saatettiin silloin kirjata muistiin, jos syytetty suostui kertomaan niistä. Tällaisten muistiinpanojen tarkoitus jää hämäräksi: ehkä tuomioistuinta kiinnosti, paljastaisivatko painajaiset jotain syytetyn väitetyistä yhteyksistä tuonpuoleisiin pahoihin voimiin, tai ehkä tuomarit halusivat pikemminkin muodostaa kokonaisvaltaisen kuvan syytetyn mielentilasta.

Käsitys unien yliluonnollisesta alkuperästä haalistui, mutta hitaasti. Oppineetkin saattoivat uskoa uniin, ainakin enneuniin: yksi Malin Matsintyttären tuominneista miehistä, lääkäri Urban Hjärne, kirjasi vuosikymmeniä myöhemmin muistelmiinsa, että hän oli nähnyt unta tulevasta vaimostaan jo muutama vuosi ennen kuin tapasi hänet. Hän tunnisti kadun vilskeen keskeltä naisen, jonka oli nähnyt avioitumistaan koskevassa unessa.  

Pohjoiset painajaiset
Minut, historiantutkijan, johdatti varhaismodernin ajan unien äärelle ensin Malin Matsintyttären kohtaloa koskevien lähteiden läpikäyminen ja sen jälkeen pohjalaisen noituuden rakenteita luotaava katsaus, jota parhaillaan viimeistelen kollegani Ann-Catrin Östmanin kanssa. Noituusoikeudenkäyntien aineistot osoittavat, miten unilla ja varsinkin niiden tuottamilla reaktioilla saattoi olla suuri merkitys valvemaailman kehityskulkuihin. Pian pääsen syventymään uniin kokonaisvaltaisemminkin, sillä tulen työskentelemään Suomen Akatemian rahoittamassa Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -tutkimushankkeessa. Siihen kuuluvat lisäksi projektin johtaja Anu Korhonen sekä Kirsi Kanerva ja Kaarina Koski. Keskitymme nimenomaan painajaisiin eli pahoihin, ahdistaviin tai epämiellyttäviin uniin. Koska tarkastelemme myös unimaailmoissa esiintyviä pitkän linjan jatkumoita samoin kuin niissä tapahtuneita muutoksia, keräämme tuoreita painajaiskuvauksia nykysukupolvilta. Keruut toteutamme yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston ja Svenska Litteratursällskapet i Finlandin arkiston kanssa. Kaikilla on mahdollisuus osallistua keruisiin ja jakaa painajaiskokemuksiaan 15.11.2019 ja 15.4.2020 välisenä aikana – tarkkailkaa siis sähköpostilistoja ja some-uutisointia.

Marko Lamberg

Kirjallisuutta

  • Ankarloo, Bengt 1971: Trolldomsprocesserna i Sverige. Institutet för rättshistorisk forskning, Lund.
  • Heikkinen, Antero 1969:Paholaisen liittolaiset. Noita- ja magiakäsityksiä ja -oikeudenkäyntejä Suomessa 1600-luvun jälkipuoliskolla (n. 1640–1712). Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.
  • Lamberg, Marko 2019: Noitaäiti. Malin Matsintyttären tarina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
  • Lappalainen, Mirkka 2018: Pohjoisen noidat. Oikeus ja totuus 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Otava, Helsinki.
  • Nenonen, Marko & Toivo, Raisa Maria (toim.) 2014: Writing Witch Hunt Histories. Challenging the Paradigm. Brill, Leiden.

Marko Lamberg on erikoistunut myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun historiaan. Hän on Tampereen yliopiston Pohjoismaiden historian dosentti ja työskentelee piakkoin Helsingin yliopiston Pohjoiset painajaiset 1400–2020 -tutkimusprojektissa. Tänä vuonna on ilmestynyt SKS:n kustantamana Marko Lambergin teos Noitaäiti – Malin Matsintyttären tarina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *