SKS:n arkiston kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmassa on yli kaksi tuhatta henkilöarkistoa: henkilöpapereita, kirjeenvaihtoa, käsikirjoituksia, päiväkirjoja, valokuvia ja lehtileikkeitä sekä viime vuosikymmeniltä myös ääniteaineistoja. Valtaosa aineistoista on peräisin 1800-luvulta 1900-luvun loppupuolelle. Mutta sitten tapahtui jotain: tietokoneet tulivat ja sähköistivät myös arkistonluovuttajien, kirjailijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden työn. Pari vuosikymmentä on hujahtanut nopeasti tilanteessa, jossa perinteisiä paperiaineistoja syntyy yhä vähemmän, ja tavalliset tutut aineistotyypit, kuten kirjeet ja käsikirjoitukset, syntyvätkin suoraan sähköisinä.
Osa vanhimmista sähkösyntyisistä aineistoista on jo menetetty. Monella on sähköisiä aineistoja 1980- ja 1990-luvuilta lähtien, mutta lerppujen ja korppujen lukemiseen ei enää ole toimivia välineitä tai ohjelmia. Erityisen helposti katoavat myös sähköpostit. Kuka ei olisi menettänyt sähköposteja, joko siivottuaan sähköpostejaan tilan puutteen vuoksi tai yksinkertaisesti vaihdettuaan sähköpostiosoitetta? Vanhaan osoitteeseen jääneet meilit katoavat jossain vaiheessa palvelimilta ikiajoiksi.
Kulttuurialan toimijat julkaisevat tietoverkoissa enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kirjailijat julkaisevat paitsi paperimuotoisia kirjoja myös kolumneja ja blogeja, joista suuri osa ei koskaan ilmesty painettuna. Tietoverkossa tekstit ovat kaikkien saatavilla, mutta niiden säilymisestä ei ole takeita. Vanhat blogitekstit katoavat samalla periaatteella kuin sähköpostitkin.
Yksityisarkistoaineistoja säilyttävät Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS) ovat tänä vuonna yhteistyössä laatimallaan kyselyllä kartoittaneet, millaisia digitaalisia aineistoja kirjailijan työstä syntyy ja mitä käytäntöjä, laitteita ja ohjelmia kirjailijoilla on käytössä. Kyselyn tarkoitus on auttaa arkistoja suunnittelemaan sähkösyntyisten aineistojen vastaanottoa ja järjestämistä tulevaisuudessa. Kyselyyn vastasi 85 kirjailijaa ja vastaukset vahvistavat, että kirjailijatkin kantavat huolta aineistojensa säilymisestä.
Kyselyn vastaukset vahvistavat sen, minkä moni jo omien tiedostojensa hallinnasta osaa arvata: sähköisten aineistojen säilyttämisen ja varmuuskopioinnin käytännöt ovat moninaisia ja horjuvia. Epävarmuus tiedoston säilymisestä aiheuttaa sen, että kopioimme tiedostoja useampaan paikkaan – joskus samalla, joskus eri nimellä. Näin syntyvää tiedostomassaa on vaikea hallita myöhemmin. Tiedostojen nimeäminen ja järjestäminen on olennaista sen kannalta, että jälkeenpäin tiedämme, mitä sähköisiä aineistoja meille on kertynyt. Myös kontekstitietojen säilyminen olisi tärkeää – mihin aikaan, tilaisuuteen tai työhön jonkin tiedoston tekstisisältö liittyy.
Kirjailijoiden kuten meidän muidenkin ahkerien sosiaalisen median käyttäjien arki ja elämän kohokohdat tallentuvat someen, esimerkiksi Facebookiin ja Instagramiin, mutta näiden sovellusten sisältö on olemassa vain verkossa. Välineet tarjoavat jonkinlaista mahdollisuutta tallentaa ja arkistoida verkkoon kertyvää dataa, mutta aukeavatko tiedostot luettavassa muodossa enää parin vuoden saati vuosikymmenen päästä? Monien arjen muistojen säilyminen on yhtäkkiä somepalvelujen varassa.
Sähköisten aineistojen rinnalla syntyy edelleen myös perinteisiä paperiaineistoja. Sähköiset ja perinteiset aineistot syntyvät yhdessä ja sekoittuvat. Kaunokirjallisia teoksia työstetään usein vuorotellen kynällä ja tietokoneella: muistiinpanot syntyvät käsin, mutta käsikirjoitus tietokoneella, jolta se taas kynällä korjailtavaksi ja kommentoitavaksi tulostetaan. Perinteiset ja sähköiset aineistot liittyvät toisiinsa ja täydentävät toisiaan monin tavoin sen sijaan, että olisivat vain samaa aineistoa eri formaateissa.
Moni kirjailija pitää blogia, ja kyselyssä blogitekstit miellettiin osaksi tuotantoa tai päiväkirjanomaiseksi ideoiden varastoksi. Perinteisistä aineistotyypeistä erityisesti päiväkirja-aineisto on edelleen suurimmaksi osaksi käsinkirjoitettua paperiaineistoa, kun taas valokuvat ja videot ovat pääosin sähköisessä muodossa. Kirjeenvaihto on muuttunut lähes kokonaan sähköiseksi. Vanhoista aineistoista juuri kirjeaineistot ovat tutkijasalissa kaikkein käytetyimpiä, ja siksi huoli sähköpostien säilymisestä on yksi suurimpia sähköisiin aineistoihin liittyviä ongelmia. Myös kustantamojen arkistot ovat vanhastaan tarjonneet tärkeitä tutkimuslähteitä, kirjailijoiden ja kustantajien kirjeenvaihtoa, kirjallisuudentutkijoille ja kulttuurihistorioitsijoille, mutta sähköposteja eivät taida tällä hetkellä arkistoida kustantamotkaan.
Kaikenlaista on yksityisarkistojen talteensaamiseksi tekeillä, niin ohjeita kuin käytännöllisiä suunnitelmiakin, mutta juuri nyt elämme edelleen epävarmaa aikaa. Kirjailijoiden sähköisiä aineistoja koskevat samat ongelmat kuin meidän kaikkien omia henkilöarkistoja. Miten sinä varmuuskopioit arkistoaineistojasi ja nimeät ja järjestät tiedostojasi? Jaa parhaat käytännöt kanssamme!
Hyvä kirjoitus, noin asiat ovat yleisellä tasolla.
Itse ole eräs poikkeus. Minulla on tallessa 1960-luvulta lähtien tietokone tallenteita (joitain, ei paljon). Kun Commodore kotitietokoneen tulivat markkinoille, 1980 luvun alussa, niiden C-kasetteja ja lerppulevyjä on tallessa. Suomessa alkoi kotitietokoneiden käyttä ensiksi ns. osituskäyttökoneiden avulla, joihin pystyi kotoota ottamaan yhteyden modeemin avulla. Aluksi modeemit oli tosi hitaita. Minullakin oli kotona Teletype kirjoitin, jonka paperitulosteita ja reikänauhaa on tallessa. Kun PC-tietokoneet tulivat, ne nopeasti valloitti toimistoja ja myös lähtivät yleistymään kodeissa. Ensiksi niissä käytettiin 8″ lerppuja, sitten 5 ” lerppuja ja sitten tulivat 3,5″ korput. Näitäkin on tallessa. Korppujen jälkeen koneisiin tuli levyasemia. Niille mahtui paljon tietoja. Mutta varmuuskopiot piti ottaa korpuille. Korppujen kapasiteetit kyllä nousivat, mutta oli se aikamoinen korppu-show.
Tänään tilanne on jo helpompi. Ensiksi tulivat USB-liitäntään laitettavat lisäkovalevyasemat. Niille oli helppo tehdä varmuuskopiot nopeasti. Sitten tuli USB-muistitikut, joilla kätevästi siirretään halutut tiedostot koneesta toiseen.
Sähköposti yleistyi Suomessa alkaen 1886, kun silloinen HPY-aloitti valtakunnallisen Elisa sähköpostipalvelun. Nopeasti siihen tuli mukaan yli 100.000 käyttäjää. Jokaisen käyttäjän oli tietysti itse hoidettava omien sähköpostiensa ”varmuuskopiointi”. Monesti ne kopioitiin sen kotitietokoneen kovalevylle. Näitäkin minulla on paljon tallessa.
Kun Internet tuli tavalliselle käyttäjälle mahdolliseksi noin 1990 muuttui sähköpostin käyttö kansainväliseksi. (Tämä muutos alkoi aikaisemmin Yliopistomaailmassa, jossa valtion rahoittamalla Funet yliopistoverkossa otettin ensimmäisenä internet käyttöön.)
Lopullinen mullistus tuli, että Tim Bern-Lee kehitti WEB-syteemit ja ne alkoi voimakkaasti yleistyä Suomessa 1995. Sitten tulivat WEB-palveluun perustuvat sähköpostit ja tietokannat ensiksi Alta-Vista ja sitten Google. Tänään tiedot tallennetaan internetin ”pilviin”.
Helsingin Yliopiston kirjasto heräsi tämän tietoverkkojen tietojen tallentamiseen. Tietääkseni he eivät jatkuvasti tallettaneet kaikkia tietoja vaan ottivat tietyin aikavälein näytteitä kaikista suomalaisista WEB-systeemeistä jne talteen. Kun olen nyt eläkkeellä, en tiedä, miten tämä suomalaisten verkkojen tietoja nykyjään tallennetaan tuleville tutkijoille.
Myös internetissä on palveluita, joihin on talletettu vanhoja web-sivuja. Niitä voi kuka tahansa käydä katsomssa. En tiedä, näkyykö siellä myös suomalaisia web-paikkoja.
Yliopistomaailmassa käytettin kansainvälisiä sähköpostin välityksellä toimivia keskusteluryhmiä, nimeltää newsgroups. Ne ovat tallessa. Google taisi ostaa ne ja niitä voi sieltä käydä edelleen katsomassa. Olen löytänyt sielä vanhoja omia kirjoituksiani 🙂
Kirjoituksessa tuotiin hyvin esiin se ongelma, että noita vanhoja käytöstä poistuneita tietovälineitä voi huonosti lukea tänään. Tähän ovat muutamat museot tulleet apuun. Heillä on vanhoja toimivia järjetelmiä ja niiden avulla he voivat lukea vanhoja tietovälineitä ja muuttaa niissä olevat datat nykyajan tietovälineille.
Enpä haluaisi olla tulevaisuuden sukututkija, kun kaikki ihmisten henkilökohtaiset paperit ovat vain sähköisessä muodossa. Itse olen aina ollut sellainen paperiin tarrautuja. Minulla on vanhan ajan systeemillä arkistokansiot kotona, kirjoitan tekstiviestejä muistikirjaseen, printtaan sähköposteja, säästän kaikki saamani kirjeet ja kortit, päiväkirjat, mielenkiintoisia facebook-kommenteja siirrän wordtiedostoon. Valokuvista teetän paperikuvia ja tekstin ne albumiin.
Erinomainen kirjoitus ajankohtaisesta aiheesta!
Kansalliskirjastossa on tallennettu kotimaisia verkkoaineistoja pian kymmenen vuoden ajan. Kerran vuodessa toteutettavassa Suomi-keräyksessä tallennetaan verkkoaineistoa .fi- ja .ax-päätteisiltä sivustoilta. Tämän lisäksi verkkosanomalehtiä ja muita uutissivustoja tallennetaan päivittäin. Verkkoarkistoon on tallennettu aineistoja myös teemakeräyksin, joissa tallennettavat aineistot kartoitetaan mahdollisuuksien mukaan yhteistyössä keräyksien aihepiirien asiantuntijoiden kanssa. Tällaisia keräyksiä on tehty esimerkiksi vaaleihin, erilaisiin tapahtumiin (mm. Tubecon2015, Turku2011: Euroopan kulttuuripääkaupunki) ja aihepiireihin (mm. blogit, pelit, musiikki, saamenkieliset sisällöt) liittyen.
Kuluvan vuoden aikana verkkoaineistojen arkistointia on laajennettu sosiaalisen median sisältöihin, kuten Twitter-tileihin, twiitteihin, FB-profiileihin ja YouTube-videoihin.
Verkkojulkaisemisen monimuotoisuuden ja volyymin vuoksi kaikkea verkkoaineistoa ei ole mahdollista arkistoida. Julkaisujen arkistointia ohjeistavan lainsäädännön (kulttuuriaineistolaki 1433/2007 9 §) näkökulmasta keskeistä on varmistaa, että verkkoaineistojen tallentamisessa huomioidaan tutkimuksen ja kulttuurihistoriallisen arkistoinnin tarpeet. Tämän toteutumiseksi tarvitaan yhteistyötä tutkijoiden ja julkaisualan toimijoiden kanssa.
Aija Vahtola
Kansalliskirjasto / vapaakappaletoimisto
s-posti: aija.vahtola(at)helsinki.fi