Kukkiva sananjalka

”Niin hän vihdoin saapui suosaarelle, keskelle suota, kussa kasvoi petäjiä ja tuomipuita sekä pihlajia, ja maa oli kovaa ja neulasia ynnä käpyjä täynnänsä ja myös isoja muurahaispesiä. Silloin Aalo muisti vanha taian, taittoi oksan tuomipuusta ja heilautti sitä kolmasti yli suonsilmän. Ja katso! kohta hän näki, kuinka sananjalka suon reunalla puhkesi siniseen kukkaan, joka siinti niin kuin sininen liekki. Mutta maarahvas sanoo, että sananjalka kukkii vain kerran ajastajassa, aina Juhannusyönä. Ja tämän sinisen sananjalkakukan ympärillä, joka oli sinistä tulta, niin kuin suon sydän olisi syttynyt, tanssivat tarhakäärmeet päät pystyssä elikkä myöskin niin kuin renkaat pyörien, ja heidän lukunsa oli monta sataa. Ja metsän menninkäiset ja tulihännät kumarsivat kukkaa kahden puolen, niin kuin se olisi uhrituli ollut.”

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Näin kuvaa Aino Kallas Sudenmorsiamessa (1928) Aalon löytöä: juhannusyönä kukkivaa sananjalkaa. Myös arkiston lukemattomien juhannustaikojen joukossa on samantyyppisiä kuvauksia:

”IIvananpäivän yöl (s.o. juhannusyönä) kansan uskon mukaan kukkii sananjalka. ’Tiedoniekat’ (tietäjät eli noidat) käyvät pyytämässä kukkaa.  He levittävät ’valgien paikan’ (liinan) alle ja sanovat: ’Anna nellähkymmehnelläh kukkua’ (anna neljäänkymmeneen neljään asiaan eli tarpeeseen kukkaa).  Silloin kukkia kelle putoaa, kelle ei ’kel paukkuu, kel ei.” (Salmi, 1917)

”Meijän mummo aina sanoi, että sananjalka kasvaa sellaisessa kohtaa mihin on aarteita hauvattuna. Ja sananjalka kukkii yhen kerran aina sadan vuoden perästä, ja jos silloin kuka löytää sananjalan kukan niin se saapi mitä vaan tahtoo ja se kukkii ainoastaan yhen yön.” (Koivisto, 1937)

”Šananjalgu, se kukan loadii väändöinaigah.” (Tulomajärvi, 1944). (Aika juhannuksesta Petrunpäivään 24.–29.6)

Vallan merkilliseksi asian tekee se, että kasvitieteellisesti ottaen saniainen ei kuki eikä tuota siemeniä – se kun on itiökasvi. Kerran jonnekin asetuttuaan se leviää tehokkaasti monihaaraisen juurakkonsa avulla. Se onkin varsin yleinen metsien aluskasvi aina Oulun läänin rajoille asti.  Kansanomaisiakin nimityksiä on monia: kananjalka, harakanvarvas, kuolleenkoura, kuolleenvuode, ketunvihta, käärmeenlehti, aarteenkoura.  Nämä liittyvät nuoren verson kouramaiseen muotoon ja sen käyttöön mm. vainajan alla arkussa. Perusnimitys sananjalka johtuu ”sanasta” eli puumerkkiä tai kirjaimia muistuttavasta kuviosta, joka tulee esiin, kun kasvin tyven leikkaa vinosti poikki.  Tässä leikkauspinnassa voi juhannusyönä nähdä tulevan puolison nimikirjaimet, puumerkin tai peräti Kristuksen nimikirjaimet. Vanhin kirjallinen maininta sananjalasta on Paimion kirkkoherran Henrik Florinuksen vuonna 1678 ilmestyneessä sanakirjassa: sänäjalca. Virossa nimi on tunnettu muodossa sõnajalg.

Mielikuvitusta herättävä kasvi siis. Suomalainen folkloristi A. V. Rantasalo on jopa kirjoittanut kukkivasta sananjalasta vuonna 1957 ilmestyneessä tutkimuksessaan Das ’blühende’ Farnkraut.  Sen ”kukinta” tapahtuu nimenomaan kerran vuodessa juhannusyönä tai vain kerran sadassa vuodessa. Tuolloin yöstä tulee päivää valkeampi, kukka valaisee kuin palava hiili ja kuuluu ukkosen jyrinää.  Samalla hetkellä kun se kukkii, muodostuu myös siemen.  Bengt af Klintbergin mukaan usko keskiyöllä kukkivaan sananjalkaan on uudempaa perua kuin usko sen taianomaisiin siemeniin, joista löytyy kirjallisia mainintoja kautta Euroopan.

Siemenillä on käyty jopa kauppaa. Miksi? Siemenen omistaja saa uskomattomia kykyjä: hän pystyy muuttumaan näkymättömäksi, saa tietää salaisia asioita, ymmärtää lintujen ja kasvien kielen, osaa avata kaikki lukot, voittaa käräjillä, tulee vahingoittumattomaksi ja voittamattomaksi tai jopa kuolemattomaksi.  Himo ja usko näihin taikasiemeniin on ollut niin kova, että taikauskoa paheksunut katolinen kirkko kuulemma kielsi Ferraran kirkolliskokouksessa 1612 niiden keruun juhannusyönä.

Siemenen saa uskomusten mukaan haltuunsa asettamalla valkean vaatteen tai lakanan sananjalan alle ja odottamalla hiiskumatta kukan aukeamista ja sen putoamista lakanalle. Siemeniä ei kuitenkaan ole helppo saada. Niitä vahtimassa on joukko metsän väkeä, haltijoita, ”pieniä miehiä”, ”sarvipäitä” – tai peräti paholainen itse.

Tarinoiden joukossa onkin slaavilais-balttilainen kerrostuma, jossa nimenomaan paholainen tai paha henki vahtii sananjalkaa. Kirjallisuudesta aihe on tuttu Nikolai Gogolin novellista Iivana Kupalan yö – Ivan Kupalon yö (1830), johon hän oli saanut vaikutteita lapsuudessaan kuulemistaan ukrainalaisista tarinoista. Ivan Kupalaa tai Ivanin päivää on juhlittu kesäpäivänseisauksen aikaan Venäjällä ja sen nimi tulee Johannes (Ivan, Ioan) Kastajan muiston ja esikristillisen slaavilaisen pakanajuhlan, Kupalan, yhdistämisestä (venäjän kielen kylpemistä ja uimista tarkoittava sana купаться/kupatsja). Puhdistautumisriitit veden ja tulen äärellä kuuluvat Ivan Kupalaan.

Köyhä kasakka Petro rakastuu isäntänsä kauniiseen tyttäreen, mutta isä ajaa hänet pois. Petro tekee sopimuksen paholaisen kanssa ja vaeltaa juhannusyönä metsään, jossa ”Kas, pieni kukkasilmu punertuu ja liikahtelee kuin elävä. Toden totta, ihme! Liikahtelee ja muuttuu yhä suuremmaksi ja punertaa kuin hehkuva hiili. Hulmahti tähti, jokin alkoi tärähdellä hiljaa, ja kukka avautui hänen silmiensä edessä kuin liekki valaisten muutkin lähellään”. Sananjalan siemen on ”unikonsiemenen kokoinen”, mutta sen saamisen hinta on kuitenkin kova: tarvitaan lapsen verta. Petro tekee mitä pyydetään, saa rikkauksia ja myös tytön, mutta suistuu tarinassa lopulta juoppouteen, hulluuteen ja haihtuu viimein manalaan.

af Klintbergin mukaan tarinat sananjalasta ja sen siemenistä ovat syntyneet keskiajalla ja ovat levinneet hyvin laajalle 1600- ja 1700-luvuilla. Tästä todisteena ovat yrttioppaat, käräjäpöytäkirjat ja kirjallisuus. Tarinat ovat kiehtovia, ne kietoutuvat teemoiltaan ihmisten ikiaikaisiin toiveisiin, tarpeisiin ja pelkoihin kertoessaan äkkirikastumisista ja aarteista, taikakasvien ihmeistä sekä kaikkialla vaanivista pahuuden voimista.

Hyvää juhannusta!

Liisa Lehto

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Sananjalkoja. Kuva: Liisa Lehto.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *