Konkkaronkalla lauluksi laittaen

Nuoren ihmisen seksuaalinen herääminen loi vanhoissa kyläyhteisöissä paitsi häkellyttäviä tapaperinteitä myös kokonaisia kirjallisuudenlajeja. Nämä lajit poikivat toki rekilaulusta, kansanlyriikasta jota nelisäkein rallattelivat erityisesti kehitysikäiset nuoret. Rekilauluperinteen ohella nuo laulannat elivät kuitenkin juuri sosiaalisista yhteyksistään, laitettiinhan niitä laulaen piirileikeissä, tansseissa – ja sitten toisaalta tilanteissa ja olosuhteissa, joiden voisi katsoa olevan mahdollisia, hädin hyväksyttyjä yksinomaan vanhojen kyläyhteisöjen luomissa rajoissa. Varsinkin kylätappeluille ja yöstelylle eli yöjalassa kulkemiselle muodostui noissa yhteisöissä omanlaisensa instituutiot, ja juuri vakiintuneen perinteen vuoksi niissä elivät myös kylätappeluihin ja yöstelyyn liittyvät laulutkin.

”Avaa likka sun aittasi ovi
minä tuon sulle omenoita;
en minä pyyrä sun vierehes,
minä toimitan asioita.”
(SKS KRA. Hietanen, Alma KT 164:83. 1937)

”Minä olen nuori poika,
niin kuin kesäheinä.
Minä menen tyttöin luokse,
vaikka läpi seinän.”
(SKS KRA. Laihia, Ferdinand 88:7. 1948.)

Suomeen yöstely levisi 1700-luvun loppupuolella Ruotsista, ja erityisen vilkasta se oli Pohjanmaan tiiviissä kyläyhteisöissä. Perinteenä tätä poikien yöllistä vierailukiertuetta tyttöjen luhtiin harjoitettiin kuitenkin ennen pitkää pitkin Suomea, ja monella nimellä. Yöstämiseksi ja yöjalassa käymiseksi sitä kutsuttiin Keski- ja Itä-Suomessa, luuhalla käynniksi ja luuhatteluksi Oulun ja Kainuun tienovilla, krossotteluksi Pohjanmaalla ja likastamiseksi eteläisessä Suomessa. Pohjois-Karjalassa mentiin puolestaan tytterikköön, kun taas Savossa ajettiin konkkaa tai käytiin konkalla. Karjalan kannaksella vain pyrittiin. Yöstelyä harjoitettiin pääosin kesä-aikaan, kun talon tyttäret olivat muuttaneet suven ajaksi aittaan nukkumaan.

Hyttisen luhtiaitta. Kuva: Samuli Paulaharju, 1908. Kansatieteen kuvakokoelma, karjalaisen osakunnan kokoelma, Museovirasto.

Kaikkialla Suomessa yöstelyyn näyttäisi kuuluneen erityinen, jotakuinkin samantyyppinen menokaava, ja vaikka yöstelyä tehtiin niin yksin kuin ryhmänä, pyrkimäluvut – yöstelylaulut − olivat kiinteä osa sen ohjelmaa.

”Aukase likka sun kamarisi ovi
ei meitä okkun kaksi
toinen on oma riijarisi
ja minä tulen vaartiaksi.”
(SKS KRA. Säkki, Pauliina 1176. 1937.)

Varsinkin ryhmäyöstely voi vaikuttaa nykypäivää vasten erikoiselta menettelyltä. Siinä poikajoukko vaelsi yönseutuna yhden tytön aitalta toiselle, esitettiin pyrkimälukuja, joku nuorukaisista pääsi sisään eli jäi ”konkkaan”, muut jatkoivat matkaansa, ja aamupuolella joukko – konkkaronkka! – kerääntyi taas yhteen ja alkoi kotimatkan. Vaihtoehtoisesti koko konkkaronkka pääsi sisään, ja aitassa sitten tarkasteltiin tytön vaatevarastoa ja kirjoitettiin muistokirjaan. Tyttö tarjosi tuliaismaljan tai esimerkiksi viiliä.

”Avaata likka sun aittasi ovi
ja avaa arkkusi kansi
kaara viinaa pikariin,
jotta viereesi maata pansin.”
(SKS KRA. Hietanen, Alma KT 164:83. 1937.)

Nykynuorten yksilöllisempiin viikonloppurientoihin verrattuna erikoisinta ryhmäyöstelyssä tuntuisikin olevan siinä aivan lauluja myöten tiivistyvä järjestyneisyys. Yöstely ei näet ollut yksin käytännöiltään vaan myös seksuaalimoraaliltaan organisoitunutta. Selvästikin siinä pauloi seksin jännitys ja jopa uhka, mutta toisaalta yöstelyllä ei siveellisyyttä ja kunniaa viety, vaan se pikemminkin ansaittiin ja sitä säilytettiin. Nähtävästi kristillisten maalaisyhteisöjen ankara seksuaalimoraali pidätteli riittävästi nuorta luontoa.

Vanhoissa kyläyhteisöissä nuorison seurustelua päiväsaikaan katsottiin pahalla, joten sen sallittiin tapahtua, väistämätöntä kun oli, ilta- ja yöaikaan, esimerkiksi lauantai-iltaisin. Seurustelu tai sitä edeltänyt tunnusteleva käyskentely siis tavallaan siivottiin pois kyläläisten näköpiiristä yöhön, mutta tämä ei toisaalta tarkoittanut, että jotain siivotonta olisi tapahtunut. Yöstely kaavoineen oli yksinkertaisesti nuorten tunnustama ja nuorille tunnustettu tapa solmia tuttavuussuhteita, tavata muita nuoria.

Hämmästyttävää silti on, että yöstä huolimatta konkallakäyntiin ei liittynyt ainakaan mitään painokasta seksuaalista kanssakäymistä. Myös nuorisoryhmä itse näyttäisi pitäneen huolen kunkin yöstelijän kunniallisuudesta, joten esimerkiksi normeista poikkeaja − väärin riisuuntunut, luvatta aittaan tunkeutunut − suljettiin nopeasti yöstelypiiristä pois. Kansanrunouden- ja perinteentutkimuksessa yöstelyperinne on kuitenkin kuvattu toistuvasti ikään kuin poikajoukon näkökulmasta, poikain perinteenä, mikä kieltämättä jättää tytön tuntemuksia arvailun varaan: jos Pohjanmaalla pyrkimälukuproseduuri jäi lyhyeksi ja pojat katsoivat yksinkertaisesti oikeudekseen päästä sisään tytön aittaan, miltä sellainen on mahtanut tytöstä tuntua? Kuinka kernaasti tytöt olivat tässä leikissä mukana? Oliko yöstelyssä sittenkin jotain samaa kuin niissä ”maan tavoissa” joita viime vuosien Me Too -liike on nostanut esiin? Ahdisteltiin, mutta kännissä ja läpällä?

Ilottelevaa viekkautta tytön vastausluvuissa ainakin on:

”Mitä sinä, koijari, kolkutat,
sillä reekeliss’ on ovi
kahden mä makaan heijani kanssa
ja kolmatta ei sovi.”
(SKS KRA. Grönholm, K. B. 13. 1889.)

Ja rohkeutta:

”männöö yö ne kehnot pojat
tahoit ukse reppii
me vaan näytin uksen raost
kulakkaa ja keppii.”
(SKS KRA. Salminen, Väinö 1364. 1907.)

Jos pyrkimäluvut hyväksyttiin ja poika seurueineen pääsi sisään, oli vielä aitassa, ja varsinkin siellä, omat käyttäytymissääntönsä, minne istua, mitä sopi riisua yltä, mihin käydä makaamaan. Poika esimerkiksi sai riisua vain tiettyjä vaatekappaleita yltään, ja kun makuulle yksissä käytiin, selin tyttöön ei missään nimessä sopinut olla. Nukkuminen tapahtui käsi kaulalla, mutta jos kylki tai käsivarsi puutui, oli paikkoja vaihdettava. Silloin tytön sopi käydä pojan yli, mutta pojan ei tytön.

Uudemman kerran lieneekin syytä painottaa, ettei yöstely tai öitsiminen ollut sen enempää seksiä kuin seurusteluakaan. Se oli tutustumista: kaksi saman kylän ennestään vähän vierasta nuorta kohtasivat, juttelivat, tapailivat toistensa näkemyksiä, ja jos sama nuori mieli useammankin kerran toisen aittaan, jättäytyi hän, ryhmäpaineessa ehkä, vähitellen pois konkkaronkasta ja aloitti seurustelun. Tieto tuli julki, varhaisen avioliittokoulutuksen oppiaika oli ohi.

Kyläyhteisöä jäsentävän seksuaalimoraalin ohella, tai oikeastaan sen korostamiseksi, on myös hyvä muistaa yöstelyn olleen varsinkin laulujensa osalta silkkaa teatteria. Vaikka lauluja laulettiin ja lukuja luettiin aitan seinustalla, niitä laulettiin ja luettiin myös kylänraitilla, yöjalkaan mennessä. Pidettiin sattuneesta syystä meteliä, ehkä tähän tapaan:

”mitäs ompi minun täällä
elämässä enää
haluni on heitettynä
likkalasten perään.” (SKS KRA. Iltanen, I. J. (Inberg) VK 25:10. 1886.)

Laulujen yleisönä eivät siis olleet yksin kylän nuoret naiset, vaan myös vanhempi väki, kaikki kylän kuulolle kykenevät mutta erityisesti sen juoruilevat ämmät:

”En minä katso tyttöjen päälle
kuin toisella silmälläni
ettei nuo ämmät tietää saa
kuka on minun ystäväni”

kuten E. A. Saarimaa lainaa erästä laulelmaa, tai

”Maantie pitkä ja sannoitettu  –
kyllä kai se kulkea kestää,
nuoren miehen naimista
ei tän’ kylän ämmät estä”
(SKS KRA. Grönholm, K. B. 217. 1889.)

Juuri juoru oli se pitävä lieka, johon seksuaalisuuteensa vironnut nuori kyläläisten toimesta laitettiin ja johon hän suostui, ja koska juoruja kai levittivät kylällä vanhemmat naiset, olivat he kylän poikien vaivihkaisia kaitsijoita, ja siksi myös poikien pilkankohteita. Tässä mielessä yöstelylaulut kertovat vähintäänkin epäsuorasti myös kylän sisäisistä latauksista. Voisi jopa väittää, että nuorten tutustumiseen tähtäävänä perinteenä yöstely itse asiassa kuvasi heidän itsenäistymistään eli nuorten erontekoa vanhempiinsa, ja oli siten omanlaistaan, jos kohta normaalia säyseämpää hevosenleikkiä kasvattajien kustannuksella.

Vaikuttaisikin yhtä kaikki siltä, että yöstelylauluihin, sen nelisäettä ja kaksoisyleisöä myöten, tiivistyy kosolti vanhojen kyläyhteisöjen dynamiikasta. Yöstelylaulut olivat nuorten poikien rehentelylyriikkaa – eräänlainen suomiräpin esiaste – jota nelisäkeen ohella sitoi sosiaalinen säännöstö. Rehentelystä huolimatta ne olivat sisällöltäänkin verrattain siveitä, kuten toki olivat itse yöstelymenotkin. Nimellisesti lauluissa puhuteltiin tyttöjä, mutta niin ikään niissä saatettiin panetella ämmiä, ikään kuin nuoren pojan katsannossa naiseus olisi vahvasti kahtaalla, nimittäin neidoissa ja noidissa. Se osaltaan heijasteli omia mahdollisuuksia ja kyläyhteisön asettamia rajoja. Ilmeistä myös on, että vanhempi kylänväki hyväksyi yöstelyn, mutta piti laulajia alati silmällä; se taas oli osa lauluperinteen luonnetta.

Vasta uudet tavat ja virtaukset, vaikkapa nyt seksuaalisuuteen liittyvissä perinteissä, puhumattakaan sitten kyläyhteisöjen sosiaalisista muutoksista, hajottivat yöstelyn nuorison tutustumiskaavana. Yksilötapana yöstely säilyi kuitenkin vielä 1930-luvulle asti, ja jäi toki elämään vielä siit’edeskin, jollei nyt väljästi organisoituneena perinteenä niin ainakin sen haaleana varjona, puheenparsina ja muistumina. Osuvaa silti on, että jos iskelmä syrjäytti rekilaulun mutta jatkoi laillaan sen perinteitä, samalla tapaa yöstelyn korvaavaa seurustelun esiastetta alettiin hakea esimerkiksi nuorisoseurojen iltamaperinteestä – sen jälkeen, kun nuorisoseura liikkeenä oli öitsimiseen tarttunut ja sitä yrittänyt opaskirjasin hillitä. Mutta näinhän elää perinne, muuttaa monasti vain muotoaan ja synnyttää uusia, ja taas uusia kirjallisuudenlajeja ja lauluperinteitä.

Kirjallisuus

Elina Haavio-Mannila: Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus Suomen kylätappeluinstituutiosta. 1958. Helsinki: WSOY.

Matti Hako: Riimilliset kansanlaulut. Teoksessa Matti Kuusi, toim.: Suomen kirjallisuus 1. Kirjoittamaton kirjallisuus. 1963. Helsinki: SKS & Otava.

Maija-Liisa Heikinmäki: Suomalaiset häätavat. Talonpoikaiset avioliiton solmintaperinteet.1981. Helsinki: Otava.

J. Lukkarinen: Suomalaisten naimatapoja. Aineksia suomalaisten kansojen avioliiton historiaan I. 1933. Helsinki: SKS.

E. A. Saarimaa: Uudempi suomalainen kansanlyriikka. Teoksessa F. A. Hästesko, toim.: Suomalainen kansanrunous. yleistajuisia tutkielmia koulutyön ja itseopiskelun avuksi. 1923. Helsinki: Otava.

Matti Sarmela: Reciprocity Systems of the Rural Society in the Finnish-Karelian Culture Area with Special Reference to Social Intercourse of the Youth. 1969. Helsinki: Suomalainen tiedeakatemia.

Matti Sarmela: Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto 2. 3., osittain uudistettu painos. 2007. Helsinki.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.