Konferenssimatkalla fiktion ja faktan rajamaastossa

Viime vuonna tuli kuluneeksi 300 vuotta siitä, kun Daniel Defoen Robinson Crusoe julkaistiin. Aikansa matkakertomuksista vaikutteita saanut seikkailuromaani on yksi osoitus siitä, miten romaani ja matkakertomus ovat kirjallisuudenlajeina vaikuttaneet toisiinsa puolin ja toisin. Kirjan merkkivuoden kunniaksi järjestettiin joulukuussa 2019 Lissabonissa matkakirjallisuuden tutkimukseen keskittyvä konferenssi Touring Travel Writing: Between Fact and Fiction. Konferenssin järjestivät yhteistyössä kaksi tutkimuslaitosta, CETAPS (Centre for English, Translation and Anglo-Portuguese Studies) Lissabonista ja CELIS (Centre de Recherches sur les Littératures et la Sociopoétique) Clermont-Ferrandista. Konferenssipaikkana oli aikoinaan jesuiittakoulunakin toiminut rakennus NOVA-yliopiston Campolide-kampuksella. 

Konferenssissa pidettiin nelisenkymmentä esitelmää, joista kolme oli kutsuesitelmiä. Aiheet kattoivat matkan kirjallisuutta ja kirjoituksia hyvin laajalla asteikolla – Herodotoksen Historiateoksen retoriikasta sanomalehtien matkajuttujen julkaisukriteereihin, ja Jonathan Swiftin Gulliverin retkistä Neil Gaimanin Unohdettuihin jumaliin. Pienimuotoisen konferenssin välitön tunnelma takasi sen, että keskustelut jatkuivat vilkkaina myös varsinaisten esitelmäsessioiden ulkopuolella.

Faktan ja fiktion välissä
Konferenssin kokoavana teemana oli kysymys faktan ja fiktion välimaastosta, johon matkakirjat useimmiten sijoittuvat – olivatpa ne sitten luokittelultaan kauno- tai tietokirjallisia. Tim Hannigan, joka on sekä matkakirjallisuuden tutkija että kokenut matkakirjailija, toi esiin kirjoitustavan, jossa todellisen matkan kerrontaan väkisinkin lomittuva fiktionaalisuus tuodaan lukijalle näkyvästi ja tietoisesti esiin. Hän käsitteli erityisesti Rory MacLeanin teoksia, joissa puissa kiipeilevät siat ja puhuvat haamut toimivat ”eettisenä eleenä” paljastaessaan ja kyseenalaistaessaan matkakirjallisuudelle yleensä asetetut luotettavuuden ja autenttisuuden vaatimukset. Hannigan päätti esityksensä akateemisille konferensseille epätyypilliseen tapaan lukemalla itse kirjoittamansa kertomuksen, jonka kerronta hyödynsi avoimesti liioittelevaa kuvitteellisuutta. 

Tim Youngs sen sijaan kutsupuheenvuorossaan korosti, että matkakertomusta ei tee fiktioksi se, että kerronta sisältää liioittelua, värittämistä tai muistin epätarkkuutta. Kirjallinen kekseliäisyys kuuluu matkakirjallisuuden luonteeseen. Olennaista on, että kirjailija on itse tehnyt matkan, josta kirjoittaa. Paul Theroux’ta lainaten hän myös totesi, että matkustaminenkin on luovaa toimintaa. Youngs halusi puolustaa tosipohjaisuuden arvoa ja tosipohjaisen kirjallisuuden tutkimista, vaikka totesikin, että kaunokirjallisuudella ja matkakirjallisuudella on yhteisiä piirteitä ja että lajit usein sekoittuvat ja yhdistyvät toisiinsa. Esimerkiksi autenttisuuden osoittamisen strategiat ovat samanlaisia niin kaunokirjallisuudessa kuin omakohtaisessa matkakerronnassakin. Tietyt aiheet ja asetelmat tuntuvat kuitenkin vaativan nimenomaan omaelämäkerrallista kerrontaa. Jo Youngsin esitelmän otsikossa siteerattiin karibialaistaustaisen brittikirjailija Caryl Phillipsin teosta The European Tribe (1987), jonka esipuheessa Phillips toteaa, että fiktion muotti voi olla liian herkkä väline minän ja ympäristön välisten jännitteiden kuvaamiseen.

Catherine Morgan-Proux’n kutsuesitelmä jatkoi fiktion, faktan ja omakohtaisuuden pohdintaa, ja muistutti siitä, miten omaelämäkerrallisen tekstin minä on aina itse kirjoitettu versio itsestä. Hänen esitelmänsä käsitteli Jan (eli Janet) Kerouacin kahta omaelämäkerrallista romaania. Jack Kerouacin tyttären kirjallinen ura on jäänyt kirjallisuusmaailmassa vähäiselle huomiolle, ja vaikutti siltä, että nimi oli vieras myös suurelle osalle konferenssiyleisöstä. Teoksissa Baby Driver (1981) ja Trainsong (1988) keskeisiä ovat liikkeen, tien ja jatkuvan matkalla olemisen kuvaukset. Ne siis asettuvat siihen yhdysvaltalaisten tiekertomusten traditioon, jota on pidetty varsin miehisenä lajina. Samaista traditiota käsitteli myös Isabel Oliveira Martins, joka puhui John Steinbeckin teoksesta Travels with Charley: In Search of America (1962, suom. Matka Charleyn kanssa: Amerikkaa etsimässä) ja kytki tiekertomuksen muotoon kysymyksiä amerikkalaisuudesta, fiktion ja faktan rajojen häilyvyydestä ja matkakokemusten kerronnallistamisesta.

Matkanteon ja sukupuolen yhteyttä tarkasteli kiinnostavasta näkökulmasta Helsingin yliopistossa väitöskirjaa tekevä EmmaLucy Cole, jonka tutkimus käsittelee miehiksi pukeutuneita naismatkailijoita. Osa Colen tutkimista matkailijoista, kuten Alexandra David-Néel (1868–1969) ja Isabelle Eberhardt (1877–1904), on tullut suomalaiselle lukijakunnalle tutuksi muun muassa Mia Kankimäen esittelemänä kirjassa Naiset joita ajattelen öisin (2018) sekä Päivi Laitisen kirjasta Reissunaisia (2019). Colen tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella sitä, miten matkan ajaksi omaksutut identiteetit ovat vaikuttaneet vuorovaikutustilanteisiin ja kulttuuristen piirteiden representaatioihin lopullisissa teksteissä. 

Omassa esitelmässäni käsittelin matkakertomusta lajina, jossa minämuotoinen kerronta yhdistyy matkustamisen olemukseen kuuluvaan äänten, kielten ja diskurssien kohtaamiseen. Tarkastelin intertekstuaalisuutta, referointia ja puheen esittämistä Antti Tuurin, Juha Vakkurin, Kyllikki Villan ja Pirkko Lindbergin matkakertomuksissa. Teoksissa esiintyvien moniäänisten piirteiden funktiot ovat hyvin moninaisia. Ne voivat esimerkiksi korostaa teoksen kirjallista luonnetta tai kokemuksen autenttisuutta. Tematiikka oli siis samankaltainen kuin toukokuisessa blogikirjoituksessani Vähäisissä lisissä.

Arktista ulottuvuutta Tampereelta
Pohjoista maantiedettä konferenssiin toi Tampereen yliopiston tutkijoiden järjestämä paneeli, joka liittyi Suomen Akatemian rahoittamaan, Johannes Riquet’n johtamaan tutkimushankkeeseen ”Medioitu arktinen maantiede: ilmastonmuutos, geopolitiikka ja kuviteltu Arktis vuodesta 1997 nykypäivään”. Riquet’n esitelmän aiheena oli kolme samalle saarelle sijoittuvaa arktista kertomusta: Don Sharpin toimintaelokuva Bear Island (1979, suom. Karhusaari), surffauselokuva Bjørnøya / Bear Island (2014) sekä Norjan yleisradioyhtiön tuottama tv-sarja Bjørnøya (2014), joka dokumentoi elämää meteorologisella asemalla. Riquet osoitti, kuinka teokset sekä noudattavat että rikkovat saarikertomusten konventioita. Verrattuna klassisiin trooppisiin saarikertomuksiin, niissä esiin nousevat pohjoisen olosuhteiden asettamat rajat ihmisen mahdollisuuksille määrittää tilaa, ja se, miten saari itsessään saa toimijan roolin. 

Jenni Ylösen esitelmä käsitteli Jon Krakauerin teosta Into the Wild (1996, suom. Erämaan armoille, 1997) ja Sean Pennin sen pohjalta ohjaamaa elokuvaa vuodelta 2007. Molemmissa korostuu ihmisen ja erämaaluonnon asettuminen vastakkain erityisesti jokielementin kautta. Joki näyttäytyy kertomuksen alussa osana romantisoitua, hallittavissa olevaa ja sukupuolitettua luontomaisemaa, kun taas lopun avainkohtauksessa erämaan uhkaava ulottuvuus toteutuu joen toimijuuden kautta. Kirjassa joesta käytetään teollisia vertauskuvia, elokuvassa joen toimijuus toteutuu kameran kuvakulman kääntyessä: päähenkilön näkökulman sijasta joki katsookin rannalla seisovaa hahmoa.

Markku Salmela esitelmöi kanadalaisen Gil Adamsonin romaanista The Outlander (2008), joka kuvaa nuoren naispäähenkilön pakomatkaa kohti pohjoista 1900-luvun alun Kanadassa. Romaanissa on aineksia monista kirjallisista lajeista, kuten villin lännen tarinoista, takaa-ajo-, selviytymis- ja kehityskertomuksista. Matkakirjallisuuden piirteitä ovat muun muassa maantieteellisesti orientoituneen matkanteon kuvaukset sekä faktan ja fiktion välisten rajojen horjuminen. Salmelan mukaan romaanissa käsitelty tositapahtuma ihmisen aiheuttamasta maanvyörymästä kaivoskaupungissa ohjaa teoksen allegoriseen ja ekologiseen luentaan.

Kirjallisuus ja turismi
Oman lisänsä keskusteluihin toi se, että konferenssi järjestettiin nimenomaan Lissabonissa, joka on yksi niistä Euroopan kaupungeista, jotka ovat kärsineet liikaturismista. Matkakirjallisuus, matkablogit ja lehtien matkajutut ovat mahdollisesti omalta osaltaan vaikuttaneet siihen, että Lissabon on noussut hyvin lyhyessä ajassa suosituksi matkakohteeksi, eikä kaupungissa ollut osattu varautua siihen. Muun muassa turismista johtuvat liikenneongelmat ja asuntojen hintojen nousu tulivat esiin paikallisten kanssa keskustellessa. Toisaalta matkailun hyödyistäkin keskusteltiin; niitä on ollut niin taloudelle kuin myös kulttuurille. Oli kiinnostavaa kuulla muun muassa Algarven yliopiston tutkijalta Rita Baleirolta, miten kirjallisuus ja matkailu ovat hyödyttäneet toisiaan paikallista yhteisöä kunnioittaen. Matkailijoille tuotteistetut kirjalliset kävelyreitit ovat olleet antoisia myös paikallisille koululaisille. Lisäksi kirjalliset matkailuvaltit ovat nostaneet portugalilaisen kirjallisuuden kysyntää ja johtaneet jopa uusien painosten ottamiseen. 

Selvää on, että matkustaminen ei ole enää näinä ilmastonmuutoksen ja massaturismin aikoina pelkästään positiivisesti latautunut ilmiö, vaikka matkaan liittyisi pyrkimys ymmärryksen kartuttamiseen kulttuureihin ja ympäristöihin tutustumalla. Kampuksen yläpuolella jyrisseet lentokoneet pitivät oman aikamme haasteet tiukasti mielessä konferenssin ajan. 

Ilona Lindh

Ilona Lindh on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän sai SKS:n Pentti ja Eeva Lylyn rahaston apurahan väitöstutkimukseensa, joka käsittelee kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen keinoin kerronnallista vuorovaikutusta ja representaation keinoja suomalaisessa matkakirjallisuudessa. Hän oli vierailevana päätoimittajana yhdessä Kai Mikkosen kanssa Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimen uusimmassa numerossa, jossa teemana on matkakirjallisuus.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *