Kolonisoitu Karjala ja kiistetty Kalevala

Pari sataa vuotta sitten Euroopassa suurvallat – ja vähän pienemmätkin – olivat piirrelleet rajoja reippaalla kädellä uudestaan. Ikävä kyllä tämä ei tapahtunut sisäsiististi piirustuspöydän äärellä, vaan esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nykyisen päärakennuksen kohdalla kaupungin talot paloivat kivijalkaa myöten. Ihmisiä kuoli, he ruhjoituivat, paloivat tai jäivät kodittomiksi. Ne, jotka selvisivät Napoleonin sodista ja jotka olivat niin etuoikeutettuja, että oppivat lukemaan ja kirjoittamaan ja pääsivät korkeampiin oppilaitoksiin, ryhtyivät keksimään itselleen kansakuntia. Suomessa ja pitkin poikin maanosaa nationalistisen herätyksen saaneet alkoivat miettiä, keitä he olivat, minne he kuuluivat ja keille heidän maansa, tapansa ja kielensä merkitsivät jotain. Erilaisin muunnelmin ryhdyttiin keksimään maita, kansakuntia ja valtioita – myös vanhoissa, suurissa ja mahtavissa valtioissa alettiin ajatella itsestä ja toisista uusin tavoin.

Venäjän alaisuuteen päätyneessä ruotsiksi sivistyspyrintöjään harjoittaneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa havahduttiin siihen, ettei oikein ollut selvää käsitystä siitä, keitä oltiin, eikä aina edes kovin suurta yksimieltä siitä, mitä haluttiin olla. Innokkain etujoukko keksi, että on oltava suomalaisia ja että yhteisiä asioita, oppia, sivistystä ja kaikkia muita elämänaloja tulisi voida edistää suomeksi. Nykyhetkessä on vähän vaikea ymmärtää, miten hätkähdyttävä ajatus oli, varsinkin, kun useat sen esittäjistä puhuivat suomea vain vaivoin, jos ollenkaan. Eivätkä ajatuksen keksijät olleet kovin varmoja siitä, mikä kielimuoto oli suomeksi otettava tai missä yksi kieli loppui ja toinen alkoi.

Uutta ja hätkähdyttävää ei ollut vain se, mikä keksittiin omaksi kieleksi ja kulttuuriksi. Ehkä vielä hätkähdyttävämpää oli ajatus, että varallisuus, arvonimet, suku, oppi ja sivistys eivät ensi sijassa määrittäneetkään samastumisen kohteita ja identiteettiä. Keksittiin, että kieli ja kansanomainen kulttuuri olivatkin olennaisempia. Nyt kun tarkastelee 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun kansallisromantikkojen ja eri sortin nationalistien touhuja, ei voi olla tuntematta myötähäpeää tai silkkaa vierautta oudon kiihkoilun äärellä – mutta ilman näiden höyrypäisten nationalistien kuvittelua ja kiihkoa eivät nykypäivässä jaetut käsitykset tasa- ja ihmisarvosta olisi mahdollisia.

Kansakuntaisuuden rakentaminen tarkoitti myös sokeutta. Itseään keksivä Suomi ei ollut helläkätinen eikä myötämielinen ideansa alle jääville ryhmille. Karjalaisuuden tunnistaminen omaksi erilaiseksi ja itsenäiseksi kieleksi ja identiteetiksi on ollut enemmistösuomalaisille vaikeaa. Suomalaisten on ollut vaikeaa eläytyä ja ymmärtää saamelaisten ja romanien osaa. Eivätkä enemmistösuomalaiset ole oikein osanneet suhtautua oman maansa ruotsalaisuuteenkaan ymmärtävästi. Myös karjalaisuuden moninaisuus on usein jäänyt vähälle näkyvyydelle: mistä puhutaan kun puhutaan karjalaisuudesta – siirtokarjalaisista, pohjois-, etelä- tai itäkarjalaisista, Kannaksen, Laatokan, Vienan, Aunuksen tai Tverin karjalaisista? Pienen harrastajien ja tutkijoiden joukon ulkopuolella karjalaisten eri identiteetit ja kielet ovat kovin huonosti tunnettuja.

On ollut hyvä, että karjalaiset ovat viime vuosina korottaneet äänensä ja pakottaneet enemmistösuomalaiset katsomaan, miten he ovat rakentaneet kuvitelman itsestään aineksista, joiden omistajuus on vähintäänkin epäselvää. Elias Lönnrot ja lukuisat muut intomielet eivät ajatelleet vievänsä toisen omaa, kun he kokosivat suullista perinnettä ja lauluja ja muokkasivat niitä omaan käyttöönsä kansalliseepokseksi suomalaisille ja ihmishengen ilmaisuiksi koko maailmalle.

On oma keskustelunsa analysoida ja väitellä siitä, miten Kalevala on luotu, mitä se on eri aikoina merkinnyt ja miten sitä on eri tarkoituksiin käytetty. Toinen toki edelliseen liittyvä keskustelu on se, mitä me teemme tästä eteenpäin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta en voi olla kuin kiitollinen karjalaisuuden ja karjalan kielen puolustajille. Mitä moniaineksisemmaksi kulttuuriperinnön ainekset paljastuvat, sitä moniaineksisempaa nykyisyyttä osaamme sietää. Karjalan kielen asemaa on parannettava ja karjalaisen identiteetin vahvistamista tuettava.

Viime viikolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa järjestettiin yhdessä Kalevalaseuran kanssa karjalaisuuden ja Kalevalan suhdetta monipuolisesti valottanut paneelikeskustelu otsikolla Kiistelty, kiitetty, kiistetty Kalevala. Tilaisuuden taltiointi on katsottavissa vielä runsaan viikon ajan.

En tiedä, onko Kalevalasta enää kiistettäväksi tai kiitettäväksi. Se on jo. Se on lukemattomin ja luetuin tavoin syvästi suomalaisessa kulttuurissa. Kiinnostavaa on, miten sen olemassaolon avulla saamme näkyväksi jotain ennen vain huonosti jos lainkaan nähtyä. Eri sukupolvien karelianistit ja tämänpäiväiset uuskarelianistit ovat omia haavekuviaan viljellessään sivuuttaneet tai ainakin vain valikoiden kuunnelleet karjalaisten omaa ääntä – mutta ilman karelianistien haavekuvia tuskin kukaan kuuntelisi nytkään. Pahimmillaan Suomen rakentajat sortuivat raakaan kolonialismiin, mutta niin eivät tehneet 1800-luvun alun kansallisromantikot vaan 1900-luvun sotien repimän Euroopan nationalistit.

Rajoja piirrellään nytkin uudelleen. Ikävä kyllä se ei tapahdu kynän voimalla vaan ammuksin ja ohjuksin. Jotta olisi toivoa, on osattava keskustella.


5 vastausta artikkeliin ”Kolonisoitu Karjala ja kiistetty Kalevala

  1. Melko lapsellista ruoskia ensin suomalaisuutta kansallisten identiteettien keinotekoisuuteen vedoten ja kohdella sen jälkeen karjalaisuutta, saamelaisuutta ym. tosiasioina. Varsinkin kun kirjoittaja itsekin toteaa karjalaisuuden jakautuvan ties kuinka moneen pienempään identiteettiin. Sama homma nationalismin kohdalla, joka suomalaisuuden tapauksessa on ”hörhöilyä”, mutta karjalaisuuden tapauksessa kannatettavaa.

    Sekä eettiset että ontologiset näkemykset näyttävät siis kääntyvän 180 astetta sen mukaan, käsitelläänkö enemmistö- vai vähemmistökansaa.

    • Kiitokset kommentista. Ehkä pieni tarkennus on paikallaan: kansankuntien ja etnisten ryhmien kuvitteleminen ei tietenkään ole tapahtunut tyhjästä, vaan niiden pohjana on jaettua kokemusta historiasta, yhteisiä kieliä, perinteitä, uskontoja ja niin edelleen. Kuvitellut kansakunnat ja etniset ryhmät ovat kummatkin sosiaalisia faktoja.

  2. a) Suomessa ei ole koskaan ollut tasa-arvoa eikä myöskään kunnioitettu ihmisarvoa. Nämä jaetut käsitykset ovat pelkkää retoriikkaa ja todellisuus omistajiin ja alempiin yhteiskuntaluokkiin perustuva neo-merkantilistinen luokkayhteiskunta, jonka jäsenet ovat eriarvoisia sukutaustan ja sosiaalisten suhteiden perusteella.

    b) Lönnrot ja Gotlund saivat Turun akatemian kirjaston tuhopolton jälkeen lähinnä Porthanin kirstun sisällön, jota on voitu ennen avaamista käsitellä uskonnollis-poliittisin tarkoitusperin – ja siten heidän käytettävissään oli vain n. 2 % Suomesta siihen mennessä dokumentoidusta kansanperinteestä – ja koska tämän varaan ei mitenkään voinut kansalliseeposta rakentaa niin runojen keruu oli välttämätöntä. Koska valtayhteiskunnasta perinteiset kulttuurit olivat jo puolitoista vuosituhatta kestäneen yhtämittaisen sodankäynnin ja kolonisaation tuloksena yhtä tehokkaasti tuhottu kuin Turkukin poltettu – niin eipä näillä herrasmiehillä ollut muuta vaihtoehtoa kuin etsiä säilyneitä runoja sotatantereen laitaseuduilta – eli Karjalan syrjäseuduilta
    ja Ruotsin metsäsuomalaisalueilta.

    c) Karjalainen väestö ja hallinnollinen historia on suurelta osin seuraus Länsi-Suomesta suuntautuneesta muuttoliikkeestä 400-luvulta alkaen ja kaupungistuminen alkoi kun Itä-Skandinavian turkisruhtinaat siirtyivät jo 600-luvulla Laatokalle perustaen pieniä n. 200 vuotta eläneitä asutuskeskuksiaan matkan varrella pitkin Itämeren rantaa. Pähkinäsaaren rauhan jälkeen (1323) kun Savo, Äyräpää ja Jääksi luovutettiin Novgorodilta Ruotsille – on myöskin suuri osa Karjalan väestöstä hajaantunut eri ilmansuuntiin suuntiin ja osa väestöstä muutti myös rajan pohjois-puolelle Suomeen – ja siten karjalaisia on Suomessakin paljon laajemmalla alueella kuin vain Karjalassa. Enemmistö karjalaisistahan ei ole alunperin edes peräisin Karjalasta – vaan mm. Urjalasta, mutta koska Karjalassa perinteinen suomalainen kulttuuri on kuitenkin säilynyt paremmin kuin Suomessa – niin suomalaisten on todellakin syytä olla kiitollinen karjalan kielen puolustajille, koska muussa tapauksessa suomalaiset eivät voisi mitenkään edes suurinpiirtein tietää edes keitä he ovat.

    d) Suomen rakentaminen ei alkanut 1800- tai 1900-luvuilla vaan 400-luvulla ja se on puolitoista vuosituhatta perustunut kolonialismiin, jonka painottui orja- ja turkiskauppaan. Keskustelun ohjaaminen muille raiteille on lähinnä itsepetosta.

    • Kiitokset kommentista. Tasa-arvon ja ihmisarvon ihanteilla on tietysti monia juuria ja on selvää, että niiden saavuttamiseksi on edelleen tehtävää. Omalta osaltaan nationalismi edisti niitä kansallisvaltion piirissä esimerkiksi avaamalla väyliä omakieliseen koulutukseen. On totta, että Suomen autonomian aikaa edelsi pitkä historia, jonka varaan kansallisvaltiota rakennettiin. Tosin käsitykseni aiemmasta historiasta on hiukan erilainen.

      • Omakielisessä koulutuksessa on se ongelma, että kun ruotsinkieliset tekevät suomenkielisille koulutusohjelman suomeksi – niin se perustuu ruotsinkielisten kehitysihanteille ja historian narratiiveille, jolloin koulutus on edelleenkin kolonialistisen assimilaation työkalu vaikka omaa kieltä ei viedäkään.

        Merovinkiajalla vuosien 550-800 välissä Suomessa siirryttiin yleisesti esineelliseen polttohautaukseen ja Länsi-Suomi alkoi jäsentyä hallinnollisesti muinaispitäjiksi. Hämeen entiseen länsiosaan organisoitiin lapinverotusta varten vuosien 650-750 välisenä aikana ”satakuntalaitos” eli 120 asemiehen nostoalue, josta kehittyi sittemmin Satakunnan maakunta, jonka suomalaiset asemiehet harjaantuivat käyttämään myöhäisroomalaista aseistusta palvellessaan palkkasotureina germaaniruhtinaiden joukoissa ja he omaksuivat tuolloin myös esineellisen ruumishautauksen ja sittemmin kristinuskon, jonka seurauksena Euran Kauttuan Luistarin suurkalmisto on Suomen vanhimman seurakunnan hautausmaa,

        Itä-Skandinavian turkisruhtinaat siirtyivät jo 600-luvulla Laatokalle ja perustivat pieniä n. 200 vuotta eläneitä asutuskeskuksiaan matkan varrella pitkin Itämeren rantaa.

        Länsi-Euroopan Hedebyn ja Riben kaupunkien kanssa verkostoitunut Birka perustettiin linnoitettuna kaupunkina suurinpiirtein vuonna 750. Huomionarvoinen erityispiirre samoihin aikoihin perustetussa Vanhan Laatokan asutuskeskuksessa on se – että se oli poikkeukselliessti linnoittamaton aina 900-luvulle saakka, vaikka se onkin varhaisin tunnettu ”muinaisvenäjän” monikulttuurinen kauppapaikka, jonka kautta Itä-Skandinavian ja Baltian turkisruhtinaat kävivät kauppaa. Vanhan Laatokan linnoittamisen jälkeen 900-luvulla skandinaavisia esineitä alkoi kulkeutua Ylä-Volgan alueelle, joka muuttui Volgan Venäjäksi.

        Kaikki koulutetut ovat Suomessa joutuneet etenemään urallaan 800-luvulta alkaen promootioakti-kultin lävitse ja näin asia on yhä edelleen korkeakoulu- ja yliopistokoulutuksessa. Tämän kolonialistisen koulutusinstituution tarjoama kehitys antaa patronuksille palveluksia tekeville klieteille mahdollisuuden edetä urallaan mm. hallintorakenteissa virkoihin, joilla ylläpidetään kansalaisia alisteisessa asemassa kolonialistisille hallintorakenteille – ja he omaksuvat sen mukaisen tapakulttuurin ja narratiivit, sekä pitävät sitä kehityksenä vaikka käytännössä meillä on edelleenkin tuo sama rakenteellisesti keskiaikaiseen okkultismiin perustuva vieras supranationalistinen hallintojärjestelmä käytössä.

        Viikinkiajan jälkipuoliskolla vuosien 800-1050 välisenä aikana Suomi alkoi houkutella Keski- Ruotsin ledung-kuninkaita ja viikinkipäälliköitä. Kaupankäyntiä hallittiin Mälarin saaren Birkan kaupungista vuoteen 970 saakka, kunnes tämä ilmeisesti poltettiin. Skandinaavien asuttaman Muinais-Kalannin satamat toimivat Suomessa Ruotsin yhteyksien porttina.

        800-luvulla Olhavanjoelle perustettiin Rurikinlinna valvomaan Kaukasusin muslimialueelle kulkevaa vesireittiä. Arabikirjoittaja Ibn Rusta tiesi 900-luvun alkupuolella, että muinaisvenäjän väestö asui useassa kaupungissa, joissa he elättivät itsensä orja- ja turkiskaupalla.

        Kiovan Šestovicaan rakennettiin 900-luvulla kaksi linnavuorta, joita asuttivat skandinaaviset soturit ja kauppiaat. Birkan tavoin haudoista löytyi aseiden lisäksi myös vaaka ja punnuksia. Paikallinen ylimystö asui viereisessä Cernigovissa, jonka hautakammiot kertovat sotilaseliitin johtamasta yhteiskunnasta, jossa aseiden käyttö tai niillä uhkaaminen olivat edellytys vaurastumiselle. Kiovan Venäjälle kehittyi kauppias-yhteisö, jolla oli yhteydet Birkaan ja Bysantin markkinoille – sekä kauppareitti Kaspianmerelle, josta saatiin muslimeilta hopeaa. Kiovan kautta ihmiset ja tavarat kulkivat edestakaisin Kreikkaan saakka.

        900-luvun kuluessa Volgasta tuli pääasiallinen skandinaavisen hopeakaupan reitti. Vuonna 941 Kiovan Venäjä hyökkäsi uudelleen Konstaninopoliin, mutta hävisi taistelut ja suuntasi tästä eteenpäin ryöstöretkensä Kaspianmerelle. Kiovan Venäjä teki rauhansopimuksen Bysantin kanssa vuonna 944 ja sen myötä Bysantin kauppa lähti silkkikaupan myötä nopeaan kasvuun. Ylä-Volgan asutusalueet linnoitettiin vahvasti ja kaupankäynnin volyymi kasvoi, painottuen yhä enemmän orja- ja turkiskauppaan.

        1000-luvun alussa hopeaa oli jo kulkeutunut Varsinais-Suomeen, Hämeeseen, Savoon ja Karjalaan, mikä kertoo turkis- ja orjakaupan laajuudesta Suomessa. Samoihin aikoihin Ahvenanmaan asutus näyttää kokonaan vaihtuneen Ruotsista tulleisiin siirtolaisiin, eikä vanhoista paikannimistä jäänyt jälkeäkään.

        Keski-Ruotsin tärkein vientituote 1000-luvulla näyttää olleen taistelutaitoiset miehet – ja vanhat kauppareitit näyttävät muuttuneen palkkasotureiden matkareiteiksi. Venäjän skandinaaviset asutusaajamat joko lakkasivat olemasta tai sulautuivat paikalliseen väestöön – ja korvautuivat uusilla kaupungeilla, kuten esim. Rurikinlinna korvautui Novgorodilla. Venäjän arkeologiassa ei tämän vaiheen jälkeen ole enään havaittavia skandinaavisia piirteitä.

        1100-luvun puolivälin tienoilla Hansaliitosta tuli Pohjanmeren ja Itämeren alueiden kauppamahti. Saksalaiskauppiaat välittivät Pohjoismaihin Etelä- ja Keski-Euroopasta kaupunkielämän uusia piirteitä – ja Turkuun perustettiin oma hiippakunta ja samalla Turusta tuli yksi hansakaupan keskus. Varsinais-Suomi liitettiin Ruotsin hiippakuntaan 1200-luvun ensivuosina, minkä jälkeen ruotsalaisasutusta alkoi siirtyä myös Uudellemaalle.

        Vuoteen 1260 mennessä Itämeren pohjukkaan oli syntynyt kristittyjen Teutoni ritarien valtakunta, joka hallitsi Veiksel-joen kautta Itämerelle käytävää kauppaa. He uskoivat, että tappamalla ja raiskaamalla mahdollisimman paljon pakanoita he itse pääsisivät taivaaseen – ja koska Turun vaakunassa vuodelta 1309 komeilee heidän Fleur de lis -lahkotunnuksensa – niin tästä on jo pääteltävissä mitä Suomessa tuolloin yleisesti on tapahtunut vaikka sitä ei suoraan historiankirjoihin olekaan kirjoitettu.

        Nyt kun tätä arkeologialla perusteltua narratiivia vasten tarkastellaan Gananderin Mythologia Fennicassa esiintyviä fragmentteja Pohjanmaan runonlaulannasta, jossa “Kave Ukko” mainitaan Väinämöisen isäksi, sekä Pohjan vanhaksi isännäksi – ikivanhaksi turilaaksi. Turilaat olivat muinaisen Pohjan / Pohjolan kansa, joka kävi sotaa aasainuskoisia vastaan niin Ruotsissa kuin Suomessakin, mutta jonka skandinaavien muinaiset jumaliksi mytologisoidut sankarit kukistivat. Joukas tai joukavainen/joukamoinen mainitaan Kave-ukon veljeksi. Kave tarkoitti vanhoissa Savon ja Pohjanmaan suomenkielissä ihmisiä tai eläimiä. ”Kave Ukko” tunnettiin myös nimillä ”Meritursas” ja ”Iku-Turilas”, Thomsenin mukaan nimi ”Tursas” tulee sanasta thurs – eli jättiläinen. Ruotsalaisten trullien/trollien ja suomalaisten turilaiden kerrotaan oleskelleen vuorissa ja viskelleen suuria kiviä ja paaseja, mistä voi jo päätellä että trulli ja turilas ovat sama sana. Turilaista lausuttiin : ”Musta mies, väki-turilas, sepä kiikutti kiveä, vaaputti vahan neneä”.

        Ei ole sattumaa että nykyisin sanaa ”trolli” käytetään pejoratiivisessa merkityksessä, koska heidän vastustajansa – eli nykyiset hallintojärjestelmät Länsi-Euroopassa ovat aina perustaneet elinkeinonsa uusille vallatuille alueille hyökkäämiseen, linnoitusten rakentamiseen ja ryöstösaaliin keräämiseen näitä ymäröiviltä alueilta, jonka jälkeen näistä käsin verotettiin alueen alkuperäisiä asukkaita. Kuninkaat tarjosivat ammattisotilaille ylläpitöpalveluina ravinnon, asumuksen, aseet ja hevosen, sekä palkkioina jaetut osuudet linnoitusten ympäristöön suuntautuneista ryöstöretkistä. Mikään ei ole vallitsevissa elinkeinoissa tämän perustan suhteen tänäkään päivänä muuttunut – eivätkä nykyisetkään verottavat hallintokulttuurit osaa edelleenkään elättää itseään millään muulla tavalla.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *