Klassikoita selkokielelle

Osallistuin kesällä 2018 selkokirjoittamisen kurssille, jonka Selkokeskus ja Oriveden opisto toteuttivat yhteistyössä. Tampereella, Ahlmanin opistolla järjestetyn kaksipäiväisen kurssin tavoitteena oli antaa valmiuksia selkokirjoittamisesta kiinnostuneille ja etenkin omaa selkokirjaa suunnitteleville.

Kun selailin illalla majoituspaikassa luetteloa Suomessa julkaistuista selkokirjoista, kiinnitin huomiota mieskirjailijoiden klassikkoteoksista laadittujen selkomukautusten suureen määrään. Siinä missä Hirvenhiihtäjät, Seitsemän veljestä ja Rautatie oli mukautettu selkokielelle, Huojuvaa taloa, Työmiehen vaimoa tai Sudenmorsianta ei luettelosta löytynyt.

Keskustelimme kurssipäivien aikana myös siitä ristiriidasta, että kotimaisia novelleja on mukautettu selkokielelle vain vähän – siitä huolimatta, että novelli usein juonipitoisena, ilmaisultaan tiiviinä lajina sopisi itse asiassa hyvin selkokirjallisuutta tarvitseville ja siitä hyötyville lukijoille.

Näin alkoi kehkeytyä ajatukseni kotimaisen kirjallisuuden kaanoniin kuuluvien naiskirjailijoiden novellien selkomukauttamisesta. Reuna-kustantamo innostui ideasta, ja selkokirja Suomalaisia naiskirjailijoita – Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallasilmestyi syksyllä 2019.

Näistä kolmesta suuresta suomalaisesta Minna Canth on ainut, jonka tuotantoa on aiemminkin mukautettu selkokielelle. Papin perhe ilmestyi Saraleena Aarnitaipaleen selkomukauttamana vuonna 2008, Agnes ja Hanna Tuija Takalan selkomukauttamina vuonna 2019. Ennen oman kirjani ilmestymistä Canth ja Tove Jansson olivat myös ainoat kotimaiset klassikkoasemaiset naiskirjailijat, joiden tuotannosta oli laadittu selkomukautuksia.

Miksi selkokieltä?
Selkokieli määritellään Suomessa seuraavasti: ”Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea tai ymmärtää yleiskieltä.” Selkokeskuksen laatiman selkokielen tarvearvion mukaan selkokieltä tarvitsee Suomessa nykyisin noin 650 000 – 750 000 ihmistä eli 11–14 prosenttia väestöstä. Vielä suurempi on selkokielestä hyötyvien joukko. Syyt selkokielen tarpeelle tai siitä hyötymiselle ovat moninaiset: selkokielen käyttäjiä ovat esimerkiksi suomea toisena tai vieraana kielenä käyttävät, lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia potevat, kehitysvammaiset sekä muistisairaat ihmiset. Selkokielen tarpeen otaksutaankin kasvavan tulevaisuudessa muun muassa siksi, että väestö ikääntyy ja maahanmuuttajien määrä suurenee.

Jokapäiväisessä kielenkäytössä ”selkokieliseksi” saatetaan nimittää mitä tahansa yksinkertaista, pelkistettyä ilmaisua, mutta varsinaiselle selkokielelle on määritelty täsmälliset kriteerit – puhutulle ja kirjoitetulle kielelle omansa. Esimerkiksi selkotekstin tulee suosia konkreettisia ilmauksia ja yleisesti käytössä olevia sanoja abstraktin ja harvinaisen sanaston sijaan. Käänteinen sanajärjestys ja esimerkiksi lauseenvastikkeet vaikeuttavat herkästi tekstiä. Painettua selkotekstiä koskevat myös typografiset suositukset: yhden rivin ihanteellinen pituus on noin 55–60 merkkiä, fonttikoko on suurempi kuin niin kutsutuissa tavanomaisissa julkaisuissa, ja yli seitsemän sanan mittaisia rivejä on hyvä välttää.

Selkokeskuksen selkokirjatyöryhmän tarkistamia ja hyväksymiä kirjoja yhdistää virallinen selkotunnus, ”selko”-sanalla varustettu nuolikuvio. Tunnus myönnetään teoksille, jotka täyttävät selkokirjan kriteerit.

Kaunokirjallisuutta selkokielelle
Kuinka sitten sovittaa yhteen selkokielen kriteerejä ja kaunokirjallista klassikkoteosta, joka oletettavasti viljelee niin abstrakteja ilmauksia, nykylukijalle harvoin vastaan tulevia sanoja kuin raskaita ja mutkikkaita lauserakenteitakin? Mitä jää jäljelle, jos klassikkotekstiä mukautetaan mahdollisimman ymmärrettäväksi – ja tarkoittaako kielen yksinkertaistaminen samalla sen köyhdyttämistä? Näihin kysymyksiin törmännee jokainen klassikkoteoksen selkomukautusta kirjoittava, ja näillä samoilla perusteilla selkokirjallisuuden tarpeellisuutta on myös kyseenalaistettu. Heikkeneekö kaunokirjallinen laatu vääjäämättä, kun tavoitellaan mahdollisimman helppolukuista tekstiä?

Kaunokirjallisen teoksen selkomukautus ei kuitenkaan kilpaile alkuperäisteoksen kanssa. Kyseessä on adaptaatio, jonka suhdetta alkuperäisteokseen voi jossain määrin verrata kirjasta laadittuun elokuva- tai sarjakuvasovitukseen. On lukijoita, joita selkomukautus auttaa ja rohkaisee tarttumaan myöhemmin myös alkuperäisteokseen. Ihanteellisesti selkomukautus voi toimia tienä vaikeaksi mielletyn klassikko- ja korkeakirjallisuuden äärelle. Näkymän klassikkokirjallisuuden maailmaan se avaa silloinkin, kun alkuperäisteoksen lukeminen on vaikeaa tai mahdotonta.

Kun selkokirjallisuuden ja -mukautusten tarvetta puntaroidaan, päädytään tekemisiin periaatteellisten kysymysten kanssa. Kenelle kirjallisuus kuuluu, kenelle klassikot? Voidaanko tulkinnallisesti monikerroksista klassikkoa mukauttaa helppolukuiseksi kirjaksi ja millä hinnalla? Mitä esteettömyys ja tavoitettavuus tarkoittavat kaunokirjallisuuden tekijöiden ja lukijoiden maailmassa?

Canth, Jotuni ja Kallas
Selkokirjani Suomalaisia naiskirjailijoita – Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas sisältää Minna Canthin novellit ”Lapsenpiika” ja ”Kodista pois”, Maria Jotunin laajan novellin ”Jouluyö korvessa” sekä Aino Kallaksen novellit ”Ingel” ja ”Sudet”. Paitsi että itse novellien kirjoittajat ovat naisia, halusin myös mukautettavien novellien kertovan tyttöjen ja naisten maailmasta. Keskushenkilöiden joukkoon lukeutuu palvelustyttöjä ja imettäjiä, lapsestaan eroon joutuvia äitejä sekä väkivaltaa kohtaavia naisia.

Vaikka selkokirjan tulee olla helppolukuinen, aiheiden ja tarinoiden ei tarvitse olla helppoja. Selkokielelle mukauttamani novellit kertovat lapsityövoimasta ja perheväkivallasta sekä työläisnaisiin ja -tyttöihin kohdistuvasta moninkertaisesta riistosta. 1800-luvulle asti kurkottavat tarinat kertovat yhteiskunnallisista ongelmista, jotka eivät ole kadonneet nykymaailmasta.

Samalla klassikkotekstiä selkokielelle mukauttava joutuu tekemään valintoja, rajauksia ja kompromisseja. Toisinaan tapahtumien esittämisjärjestystä on muutettava, joskus taas sivuhenkilöiden määrää karsittava ymmärrettävyyden parantamiseksi. Ratkaisut eivät ole ongelmattomia. Kuinka tuoda esiin selkeästi mutta alleviivaamatta ne hienovaraiset keinot, joilla ”Kodista pois” -novellissa kuvataan nousukkuutta? Miten välittää ”Lapsenpiian” ruotsinkieliset repliikit, joilla herrasväki osoittaa omaa ylemmyyttään palvelustytölle? On myös varottava selittämästä tekstiä liikaa ja alkuperäistekstin ohi. Vaikka ”Ingel”-novellin päähenkilön etunimi merkitseekin ”enkeliä” (viron ingel), ei tätä avata alkuperäisessä novellissa, vaan tulkinta jätetään lukijan tehtäväksi. Tulkintojen mahdollisuudet ja ilo on syytä antaa myös selkokirjan lukijalle.

Silja Vuorikuru

Lähteet:
Leskelä, Leealaura 2019: Selkokieli – saavutettavan kielen opas. Helsinki: Kehitysvammaliitto.
Virtanen, Hannu 2012 (2. painos): Selkokielen käsikirja. Helsinki: Opike.
Selkokeskuksen www-sivut https://selkokeskus.fi/

FT Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija. Hän on tutkimus mm. Aino Kallasta ja hänen kirjoittamansa kirjailijaelämäkerta Aino Kallas. Maailman sydämessä (SKS 2017) on käännetty myös viroksi.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.