Koivu

Lapsuuteni kesäpaikassa kasvoi koivikko, joka vuodenajoista riippuen näytti aina erilaiselta: kevään vaaleanvihreän odotuksen aikaan, juhannuksena, syksyn väriloistossa. Koivikossa kasvoi kämmeköitä, siellä saattoi nähdä jäniksen tai hirven, joka käytti sitä reittinään suunnistaessaan nevalta jokirantaan juomaan. Ihmeellinen paikka siis. Nykyisinkin huomaan muistelevani ja ehkä vähän vertailevanikin kyseistä koivikkoa kaikkiin muihin koivikoihin. Opiskeluaikaan löysin kuvauksen, joka parhaiten vastasi sitä mielentilaa, jonka koivikot herättivät: ”Nyt hän vasta lehtoon joutui. Koivut lisääntyivät kuin alhainen kansa. Niitä näytti tulevan joka suunnasta tämän tien varteen. Ne kallistuivat sen yli ja työnsivät lehvänsä lomittain. Niiden miljoonat suut läpättivät kun ne söivät kaiken valon ja ilman, ne söivät sen toistensa suusta. Siitä huolimatta ne olivat kauniita kuin pitsit, ilmavia kuin linnanpihat, valkoisia kuin kuningattaren jalat, puhtaita kuin kolme kertaa kotona pesty lakanapyykki. Ne tuoksuivat. – Teki mieli heittäytyä piehtaroimaan latvuksiin ja teki mieli pudota niiden läpi 200 kilometriä puusta puuhun. Teki mieli maistaa niitä ja ruveta koivuksi ja veistää siihen nimensä ja sotilasarvonsa ja 75 aamulla.” (Veijo Meri: Everstin autonkuljettaja).

Koivuihmisenä en ole ollenkaan ainut: koivu-, tai tarkemmin rauduskoivu, valittiin Suomen kansallispuuksi vuonna 1988. Muut kotoiset lajit ovat hies-, tunturi- ja vaivaiskoivu. Vaivaiskoivua kasvaa Lapissa kaikkialla, Etelä-Suomessa vain rehevillä turvesoilla. Koivusta on meille moneksi: se on räiskymätön takkapuu, hyvä lämmönantaja, lukemattomien tarvekalujen aines, saunavihta eli vasta, juhannuksen ja häitten kesäinen koriste, mahlan ja koivusokerin (ksylitolin) antaja. Koivun tuohesta on tehty roveita ja lippoja ruoka-astioksi, tuohivirsuja jalkineiksi ja tietysti koreja ja kontteja kantovälineiksi. Koivunlehtiä on kansanlääkinnässä käytetty parantamaan reumatismia ja korkeaa verenpainetta; koivun tuhkaa taas mm. lääkkeenä syöpään. Varsin kuuluisaksi rohdoskäytössä on tullut pakuri, joka kasvaa erityisesti koivuissa. Pakurista voidaan esimerkiksi keittää teetä tai käyttää sitä erilaisten alkoholiuutteiden valmistamiseen.

Koivu ja tähti on Sakari Topeliuksen tunnetuimpia satuja. Se kertoo koti-ikävästä, kaipuusta ja lopulta pitkästä kotimatkasta, jonka oppaana ovat pihakoivu ja iltatähti. ”Viimein, kuljettuansa toista vuotta, he tulivat eräänä iltana yksinäiseen taloon. Oli helluntai-ilta toukokuun lopulla, ja kesän ensimmäiset lehdet olivat hiirenkorvalla. Kartanolle tullessaan he näkivät siinä suuren, tuuhealatvaisen koivun, jonka pienten vaaleanvihreitten lehtien läpi kimalteli iltahämyssä heloittava iltatähti. Illat olivat jo niin kesäisen kuuleat, että ainoastaan tämä tähti, joka on suurin ja kirkkain kaikista, loisti taivaan kannella.” Samaisesta kaipuusta lauletaan lukemattomin laulunsanoin: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu” tai ”Mä vielä muistan rantakoivun, vihreän kaunoisen.”

Tarinoiden mukaan koivu kuuluu ”hyviin puihin”: sen kerrotaan antaneen suojaa Vapahtajalle polttavaa aurinkoa vastaan. Siunauksen myötä koivu sai valkoisen tuohiverhon, ettei sitäkään aurinko polttaisi eikä pakkanen palelluttaisi. Vanhoista runoista löytyy myös Lönnrotin keräämä runo Pohjois-Karjalasta – Tuohen synty: ”Neitsyt Maaria emonen, rakas äiti armollinen, läksi tietä kulkemahan, maita mittaelemahan. Löysi puun alastomaksi, kääri käpyliinallahan, silkkinauhalla sitaisi. Siitä syntyi tuohen synty, tuohelle sileä silpa Neitsyt Maarian hiestä. ” (SKVR XV, 651). Runon lopussa on loitsu, jolla on parannettu tuohen jälkeä, tuohen leikkaamaa haavaa tai tuohijalkineen ärsyttämää ihoa. Tuohisen sormuksen saaneen on hyvä tämä muistaa.

Niin kaskeaminen kuin tervanpolttokin herättivät pelkoa metsien loppumisesta. Toimittaessaan Oulun Wiikko-Sanomia vuosina 1852 – 1853 Lönnrot antoi ohjeita metsien suojelusta. Suomalaiset olivat hänen mukaansa metsän vihollisia, sillä jo poikanulikat iskivät huvikseen kirveillään puihin jälkiä. Työmiehet, matkalaiset ja paimenet sytyttivät huolimattomuudellaan metsäpaloja. Päreitä ja tarvepuita revittiin niin että puiden latvapuolet jätettiin mätänemään ja tuhoamaan uuden kasvillisuuden. Järjettömällä huuhtaamisella metsät hävitettiin. Koivun itku -niminen runo kuvaa tätä huolta. Se onkin Lönnrotin itsensä sommittelema. Siinä Väinämöinen, astuessansa ahoa, kuulee koivun itkevän: ” Useinpa minun utuisen, usein, utuisen raukan, lapset keväimen luokseni lähenteleikse, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani. Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi…”

Juhannuksena, kesän suurena juhlana, koristeet ovat kuitenkin tarpeen ja ne ovat löytyneet läheltä: koivut ovipielissä, koivun-, pihlajan- ja tuomenoksat sisällä huoneissa. Pihoille rakennettiin lehtimajoja, joissa istuttiin kirkon jälkeen kahvilla tai ”syötiin juustoa ja viilipiimää”. Koristeillakin on merkityksensä: ”Lampaan onni tulee, jos kaikki mettumaarikoristukset annetaan lampaille mikonpäivän santtina.” Hyvän lammasonnen sijasta nykyihmisen toiveet suuntautuvat terveyteen, rakkauteen, rauhaan, kellä mihinkin. Kannattaa kuitenkin juhannusyönä muistaa Saarenmaan valssin sanoin: ”Ne yöt ovat valkeat, kuluvat kohta”.

Hyvää juhannusta!

Kuva: Liisa Lehto

Kuva: Liisa Lehto

Liisa Lehto

Arkistotutkija Liisa Lehto on työskennellyt SKS:n arkistossa vuodesta 1984 ja on keskittynyt arkiston moninaiseen asiakas- ja tietopalveluun. Omimpia alueita hänelle ovat kansanusko, uskomustarinat ja erilaiset muistitietoaineistot. Erityisesti karjalainen muistitieto ja kotiseutumatkailu ovat olleet hänen kiinnostuksensa kohteina.

2 vastausta artikkeliin ”Koivu

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.