Kirjeitä ja kertomuksia karkotuksesta

Tätä kirjoittaessani Ukrainan edustaja Jamala on juuri voittanut euroviisut 1944-laulullaan. Se kertoo hänen isoäitinsä äidin karkotuksesta Krimiltä Keski-Aasiaan. Stalin pakkosiirsi krimin tataarit sylilapsesta vanhuksiin. Moni kuoli jo matkalla.

Oma kiinnostukseni karkotuksiin syttyi inkerinsuomalaisen isoisäni isän Siperian päiväkirjasta. Hän kirjoitti päiväkirjamerkintöjä ja kirjeitä karkotuksensa alusta aina vangitsemiseensa asti vuonna 1938.

Luin päiväkirjan yhdellä kertaa, kun se oli tuotu Neuvostoliitosta hieman salamyhkäisissä olosuhteissa 1980-luvulla. Välillä itkeä tirautin, sillä olin syvästi järkyttynyt. Tarina toi mieleeni juutalaisten historian: ihmisten leimaamisen, vainot, kuljetukset täyteen ahdetuissa junien eläinvaunuissa, leirien parakit.

Tuolloin mietin: Miksi inkerinsuomalaisten kohtalosta ei puhuta koulussa tai muuallakaan? Vasta vanhempana sain tietää, että virolaisia, latvialaisia ja lukuisia muitakin vähemmistöjä karkotettiin. Kuinka moni tiesi Krimin tataarien karkotuksesta ennen viisuvoittoa?

Siperiaan karkotetun esi-isäni päiväkirja avasi silmäni, mutta jätti myös paljon kysymyksiä. Vasta kun luin karkotettujen sukulaisten kirjeitä ja tapasin karkotuksen kokeneita ihmisiä, avautui eteeni selkeämpi kuva Inkeristä, karkotuspaikoista, tapahtumista, ihmisistä ja heidän ajatuksistaan liittyen karkotuksiin.

Nyt syvennän kuvaa karkotuksista keräämällä ja tutustumalla uusiin aineistoihin. Joskus tutkimustyö muistuttaa palapeliä, johon löytyy uusia palasia arkistoista, haastatteluista ja keskusteluista. Palapelin kokoluokkaa ei aluksi täysin hahmota – onneksi.

Tutkijan työkin voi saada salapoliisin työn piirteitä, kun etsii johtolankoja mysteerin selvittämiseksi. Aina välillä eteen pomppaa yllättäviä juonen käänteitä.

Arkaluontoisiksi koetut inkerinsuomalaisten kirjeet kirjoitettiin karkotuspaikoista jo 1930-luvulla. Mutta kirjeet eivät ole olleet kauankaan tutkijoiden ulottuvissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Inkeri-aineiston alkuperäkin on salaperäisen epäselvä. Kirjeiden kirjoittajien joukosta löysin tuttuja, isoisän isänikin.

Kirjeet imaisevat minut mukaansa kuin romaani, mutta samalla ei sovi unohtaa, että ne kertovat todellisista ihmisistä. Kun kirjoitin puhtaaksi suvun hallussa olevat kirjeet ja annoin kopioita joululahjoiksi suvun jäsenille, niin kirjekopioita kantautui aina kaukaisille sukulaisille asti.

Eräänä päivänä minulle soitettiin ja kutsuttiin kylään vanhemman rouvan luokse. Hän oli muuttanut paluumuuttajana Venäjältä Helsinkiin. Kaukainen sukulaiseni kertoi löytäneensä kirjeiden joukosta isänsä kirjeen. Sen olemassa olosta hän ei ollut tiennyt mitään.

Kirjeessä isä kertoi kaipaavansa kotiin ja näkevänsä nälkää.

Olin onnistunut välittämään vankileirien saaristoon hävinneen isän kirjeen vuosikymmenten takaa hänen tyttärelleen. Kiitokseksi sain kristallimaljakon, ruhtinaallisen illallisen ja lämpimän halauksen.

”Luin kirjeen sairaalassa olevalle siskolleni ja itkimme yhdessä”, nainen kertoi.

Karkotusten ja terrorin muisto ei unohdu.

Anni Reuter, kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa inkerinsuomalaisten karkotuksista ja käyttää karkotettujen kirjeitä ja muisteluja tutkimusaineistona.

2 vastausta artikkeliin ”Kirjeitä ja kertomuksia karkotuksesta

  1. Paljon on tarinoita jopa legendoja inkerinsuomalaisten kohtaloista, jotka ovat siirtyneet suusta suuhun ja nyt usein jo kolmannen tai neljännen sukupolven kertomana. Tieto on siis saattanut muuttua paljonkin kun dokumentointia ei ole tehty. Sinä teet ainutlaatuista työtä juuri siksi kun tavoitteenasi on saada luotettavaa tietoa siitä, mitä Siperiaan ja muuallekin karkoitettujen kohtalona todella oli. Ei ole enää montaa elossa, jotka ovat itse kokeneet tuon kohtalon.

    Kytket kirjoituksessasi inkerinsuomalaisten kohtalon Ukrainen tataarien kohtaloon. Se auttaa ihmisiä ymmärtämään ja jopa ehkä ensimmäistä kertaa toteamaan, että osalla meistä suomalaisista on ollut samanlainen kohtalo.
    Terv. Inkeri

    • Kiitos Inkeri kommentista ja kannustuksesta!
      Muistitiedon kerääminen on siinäkin mielessä tärkeää, että terrorin huippuvuosien 1937-1938 jälkeiseltä karkotusajalta, joka jatkui aina 1950-luvun alkuun, vaikuttaa olevan hyvin vähän säilyneitä kirjeitä tai muita historiallisia aineistoja.
      Terv. Anni

Vastaa käyttäjälle Anni Reuter Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *