Kirjallisuuden kansallinen kaanon ylirajaisessa maailmassa

Juhlaseminaarissa SKS 190 vuotta – ikivanhaa ja ihan uutta 8.10.2021 pidetty esitelmä.

Arvoisat kuulijat, kuten hyvin tiedetään, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seisoo vahvalla perustalla. Se kävi ilmi viimeistään vuosi sitten, kun viereistä katua alettiin kaivaa auki. Siinähän on väitetysti ollut kyse arkistotilojen laajentamisesta, mutta vahva huhu tietää kertoa, että kaivausten todellinen tarkoitus on etsiä kansakunnan peruskiveä, sotkan munan mallista ”liiton arkkia”, johon Lönnrot ja kumppanit kätkivät Suomen kansan syntyloitsut.

Totta tai ei, mutta tältä minusta nyt tuntuu. Tunnen painon jalkojeni alla. Kun nyt seison tässä puhumassa, tiedän seisovani mittaamattoman arvokkaan aarteen äärellä. 

Koska perusta on toden totta niin vankka, rohkenen tehdä jotain radikaalia. Avaanpa ihan ensiksi tämän juhlasalin ikkunat, kas näin, sieltähän virtaa sisään paitsi raikasta ilmaa myös eksoottisia tuoksuja, nuuh, onko tuo kenties juustokuminaa ja tuo taas hapankaalia vaiko sittenkin kimchiä? Ja nyt kävelen ovelle, tempaisen sen auki ja huutelen kadulta ohikulkijoita. Ohoi, tulkaahan sisään! Jusuf, rohkeasti vaan tännepäin; Warda, tervetuloa; Hassan ja Aleksei, Fatima ja Ingrid, täällä on vielä hyvin tilaa, istukaa vaikka noille turvavälituoleille. Meinasin sanoa, että olkaa kuin kotonanne, mutta tehän olette kotonanne. Me ollaan täällä nyt porukalla juhlimassa arvokkainta aarrettamme, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa, jonka tehtävänä on pitää huolta kulttuurisesta muististamme.

Tekee SKS toki paljon muutakin kuin kerää, säilyttää ja vahtii kansakunnan muistivarantoa. Se on ollut myös merkittävällä tavalla muovaamassa ja rakentamassa yhteisiä käsityksiämme hyvästä ja ilmaisuvoimaisesta suomen kielestä ja Suomen kirjallisuudesta. Se on toisin sanoen ollut vaikuttamassa siihen, millaisista kirjoista koostuu kirjallisuuden kansallinen kaanon Suomessa.

Kansallisella kaanonilla tarkoitetaan Suomen kirjallisuuden merkittävimpinä pidettyjä tekijöitä ja teoksia. Se muodostuu kokoelmasta, jonka vaihtuvuus on kohtalaisen hidasta. Päästäkseen kaanoniin uuden teoksen on valloitettava sekä kriitikoiden että lukijoiden sydämet, voitettava pari valtakunnallista kirjallisuuspalkintoa, myytävä käännösoikeutensa useille kielille eikä filmatisointikaan ole pahitteeksi. Mikään näistä saavutuksista ei kuitenkaan takaa, että se muistetaan vielä sadan vuoden päästä. Kaanonin jäsenyys nimittäin edellyttää sukupolvitestin läpäisemistä.

Vuonna 1870 ilmestynyt Seitsemän veljestä julkaistiin Akseli Gallen-Kallelan kuvittamana vuoden 1908 mittaan 13 erillisenä vihkona. Kuva: Gary Wornell, SKS 2020.

Koska tämä kuulostaa epäilemättä liian abstraktilta, havainnollistan kaanonin toimintaa tuoreella omakohtaisella kokemuksella. Jouduin vastikään lajittelemaan vanhempieni jäämistöä ja vastuulleni kuului kirjojen tulevaisuudesta päättäminen, mikä näin sivumennen sanoen oli sydäntä särkevää hommaa. Nappasin kirjojen joukosta Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan niin sanotun kansanpainoksen, jossa on mukana still-kuvia Edwin Laineen samannimisestä elokuvasta. Kirjan omistuskirjoitus oli kaikessa koruttomuudessaan jotenkin koskettava: ”Sepolle 18.5.1956 kotiväeltä”. Löytö oli siksikin yllättävä, että olin kuvitellut isoisäni olleen poliittisesti sen verran Linnasta oikealla, ettei olisi piitannut tämän sota-aikaa koskevista tulkinnoista, mutta niin oli nähtävästi onnistunut kirjailija yhdistämään poliittisen kentän laitoja toisiinsa, että isä halusi kirjan pojalleen luettavaksi antaa.

Minä puolestani jatkoin sukupolvien ketjua ja lahjoitin Linnan teoksen omalle pojalleni sillä vaativalla saatteella varustettuna että ”minä olen lukenut tämän kolme kertaa ja kyllä sunkin nyt täytyy”. Isoisäni ja minun syyt siihen, että halusimme poikiemme lukevan Tuntemattoman, poikkesivat varmasti toisistaan. Siinä missä isoisäni halusi muistuttaa isääni sodasta Neuvostoliittoa vastaan ja suomalaismiesten kokemuksista rintamalla, minä halusin poikani tutustuvan Linnan kuvaamaan suomen kielen alueelliseen variaatioon, etten sanoisi rakkaan äidinkielemme ihanaan moniäänisyyteen.

Toinen kaatopaikalta pelastamani kirja oli Juhani Ahon Juha, jonka esilehdillä huomioni kiinnitti luultavasti äidinkielentunneilla tehdyt lyijykynämerkinnät. Ohjeet Varo retorisia kysymyksiä, Kertaa pilkkusäännöt ja Jos välihuomautuksessa on predikaatti, on hyvä käyttää ajatusviivaa kertonevat aikansa opetuksellisista painotuksista. Jonkinlaisiksi ylioppilasaineen harjoitusotsikoiksi tulkitsin seuraavat: Muuan kuva kansamme nuoruuden ajoilta sekä Vanhukset ja yhteiskunta.

Äidinkielenopettajan knopeissa näkyy kirjallisuutemme klassikoihin usein yhdistetty piirre: niiden tosiaan tulkitaan kertovan ”kansastamme”. Kirjallisuus on rakentanut kuvaamme siitä, millainen maa Suomi on, millaisia ovat sen asukkaat ja millaista kulttuuria siellä eletään. On varmaankin niin, että tällainen nationalistinen eetos on kirjallisuudesta puhuttaessa viime vuosikymmeninä haalistunut, mutta yllättävänkin sitkeästi se näyttäisi vielä määrittelevän Suomessa ja Suomesta tehtyä kirjallisuutta. Se näkyy ennen muuta kielessä, nimityksissä ja luokitteluissa, kirjallisuuskeskusteluissa, kirjallisuuden historiankirjoituksessa, tavoissamme juhlia kirjailijoita, akateemisten ja kulttuuristen instituutioiden rakenteissa, kirjallisuuspalkintojen säännöissä, apurahojen perusteissa, kirjallisuuden vientiponnisteluissa, kirjailijajärjestöjen jäsenkriteereissä ja kenties jossain määrin yhä myös koulujen äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksessa.

Kansallisen ja kirjallisuuden yhteen kytkeminen on siis peruja kaukaa historiasta, jolloin kirjallisuuden arvoa mitattiin sen kautta, miten se onnistuu kuvaamaan Suomen niemellä asuvien keskinäistä yhteenkuuluvuutta. Ja se taas tarkoitti myös sen esittämistä, miten me eroamme muista.

Arvoisat juhlavieraat, kutsuin tänne äsken joukon ihmisiä, joiden asemaa Suomessa luonnehditaan usein monikulttuurisuuden tai maahanmuuttajuuden käsitteillä. Kuten paikallaolijat huomasivat ja striimiäkin seuraavat epäilemättä päättelivät, ei tänne ketään oikeasti tullut. Halusinpahan vain ravistella mielikuvitustamme näiden kuvitteellisten juhlavieraiden avulla. Ravistelua se nimittäin kaipaakin, sillä harva asia on niin vaikeaa kuin toisen silmin katseleminen ja toisen korvin kuunteleminen. Jotta voisin harjoitella tuota taitoa ja miettiä, miltä puhe suomalaisuudesta ja suomalaisesta kirjallisuudesta kuulostaa niiden korvissa, joiden omat kulttuuriset juuret johtavat maan rajojen ulkopuolelle, minun on pyydettävä apua. Onneksi sellaista on helposti saatavilla.

En tiedä, onko oikein kutsua Elias Lönnrotia ja muita kansanrunojen kerääjiä oman aikansa etnografeiksi, mutta tietoa hekin tulivat kenttätyössään keränneeksi, ja tuon tiedon avulla meidän on mahdollista kuvitella sitä todellisuutta, jossa runot olivat syntyneet. Samalla asialla – mutatis mutandis – on sosiaaliantropologi Marko Juntunen eräällä toisella rajavyöhykkeellä, nimittäin Varissuon lähiössä Turussa. Valtion tiedonjulkistamispalkinnon vastikään saaneessa teoksessaan Matkalla islamilaisessa Suomessa hän kertoo aineistonkeruumatkoistaan Varissuon monikieliseen, moniuskontoiseen ja kaikin puolin kirjavaan yhteisöön. Varissuon Lönnrotin mukana lukija pääsee niin lähiöpubin kantapöytään, irakilaisperheen olohuoneeseen kuin moskeijaankin. Kirjassa kutoutuu näkyviin monimutkainen sosiaalinen ja kulttuurinen verkosto, jonka arkiset sidokset ulottuvat eri puolille maailmaa mutta eivät välttämättä kiinnity ympäröivään kansalliseen kehykseen.

SKS:n juhlaseminaaria ajatellen hauskin mutta samalla myös symbolisesti merkityksellinen yksityiskohta Juntusen kirjassa on se, että varissuolaisten eli vakkelaisten nuorten nimitys kantasuomalaisista on ’seppo’. Juntunen käyttää seuraavanlaista nuorten puheesta poimimaansa esimerkkiä termin arkisesta käytöstä: ”Meidän luokalla ei ole yhtään seppoa”.

Tässä suhteessa meillä täällä SKS:ssä on asiat paremmin [viittaus hetkeä aiemmin tapahtuneeseen SKS:n emeritus esimies Seppo Knuuttilan muotokuvan paljastukseen.] Samalla lähetän terveiset tuonilmaisiin äidilleni, joka toista nimeäni valitessaan päätti tehdä minusta isäni Sepon kaiman.

Marko Juntusen Varissuolle suuntautuneiden tutkimusmatkojen kuvausta sopii hyvin täydentää kontulalaisella kaunokirjallisuudella, nimittäin arabiaksi kirjoittavan Hassan Blasimin vastikään ilmestyneellä, Sampsa Peltosen suomentamalla romaanilla Kelloja ja vieraita. Juntusen kirjan lailla se käsittelee maantieteellisessä mielessä kaukana toisistaan sijaitsevia mutta ihmisten sydämiin samanaikaisesti mahtuvia paikkoja ja niiden välisiä suhteita, Mosulia ja Suomea, sotaa ja rakkautta, muistamista ja elämän jatkumista kaikista menneisyyden painajaisista huolimatta. Ja kaiken tämän taustalla kuuluu jatkuvana äänimattona moniäänistä höpötystä ja sinnikästä naurua kuoleman edessä.

Viena ja Varissuo, Mosul ja Kontula, kansanrunouden kerääjät ja nykyajan etnografit, Linna ja Blasim. Kuvailemani historialliset ja maantieteelliset analogiat ovat kieltämättä aika rennolla kädellä sudittuja. Kansanrunoudesta ei Juntusen tai Blasimin teoksissa tietenkään ole kyse, mutta jonkinlaisesta kansalaisuuden ja kuulumisen poetiikasta sitäkin enemmän.

Väärinymmärryksien välttämiseksi esitelmässäni seuraa nyt muutama tarkennus:

Saattaa hyvin olla niinkin, ettemme varsinaisesti edes tarvitse paikalle kutsumiani monikulttuurisia kuulijoita voidaksemme asettua toisen näkökulmaan, sillä kovin harva meistä voi väittää, että oma tausta rajoittuu tai omat yhteydet ulottuvat vain tämän yhden karttaan piirretyn maan sisäpuolelle. Ehkä pikemminkin on kyse havahtumisesta siihen tosiasiaan, että Suomi on aina ollut monietninen, monikulttuurinen ja monikielinen paikka ja että meidän kaikkien identiteetit on kudottu monenkirjavista langoista.

Ja on ilman muuta selvää, että kansallisista käyttötarkoituksistaan huolimatta Suomen kirjallisuus on niin muotonsa kuin sisältöjensäkin puolesta kehittynyt tiiviissä, orgaanisessa vuorovaikutuksessa muiden maiden kirjallisuuksien kanssa. Tai sanotaan nyt vaikka näin: Kirjallisuutemme suurmiehiä ja -naisia yhdistää se, että he tunsivat paitsi maailmankirjallisuuden klassikot myös oman aikansa ylirajaiset kirjalliset virtaukset. Suomen kirjallisuuden Sampo ei ole koskaan toiminut ilman maailmankirjallisuuden polttoainetta.

Tehtäköön tässä selväksi myös se, että en väitä Suomessa kirjoitetun kirjallisuuden olevan jotenkin erityisen nurkkapatrioottista vaan puhun nimenomaan kirjallisuuskäsityksistä ja tulkintakonteksteista. Enkä myöskään ole ehdottamassa, että meidän olisi luovuttava kansan, kansallisen ja kansakunnan käsitteistä silloin, kun puhumme Suomen kirjallisuudesta. Sitä vastoin haluan sanoa, että kansallinen on vain yksi mahdollinen tulkinnallinen kehys kirjallisuuden merkityksiä pohdittaessa ja että liian hallitsevana se rajoittaa kirjallisuuden kykyä puhutella erilaisia lukijoitaan.

Kun esitelmäni alussa toivotin tervetulleeksi kuulijat, joiden kuuluminen Suomi-nimiseen maahan asetetaan erilaisissa yhteyksissä usein kyseenalaiseksi, halusin muistuttaa SKS:n kokoavasta, kansakuntaa vahvistavasta tehtävästä. Interventioni tarkoitus on ollut innostaa pohtimaan ei ainoastaan sitä, mikä ”meitä” yhdistää ”muihin” vaan koko me- ja muut-erottelun mielekkyyttä.

Kun ajatellaan kirjallisuuden kaanonin keskeistä tehtävää kansakunnan rakentamisessa Suomessa, meidän on erityisesti tulevaisuutta pohtiessamme kysyttävä, missä mielessä se sulkee joitakuita vähemmistöjä pois tai onnistuu vaihtoehtoisesti kutsumaan niitä mukaan. Tarkistakaamme siis oletusarvomme: Ymmärtävätkö varissuolaiset meitä, kun me puhumme SKS:n tehtävistä ja merkityksistä? Ymmärrämmekö me sepot heidän kieliään tai niitä kehittymässä olevia sekakieliä, jotka lainaavat surutta ja normeista piittaamatta ympärillä puhuttavista kielistä. Kestämmekö kaiken tämän sekoittumisen, tämän ikuisen sotkun, jollaista kirjallisuuskin vapaimmillaan ja parhaimmillaan on? Entä osaammeko edes aavistaa, mitä kirjallisuudelle tapahtuu huomenna?

SKS:n juhlaseminaari on YouTubessa.

Olli Löytty

Olli Löytty on tietokirjailija ja kotimaisen kirjallisuuden dosentti Turun yliopistossa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *