Kirjailijasta mieskirjailijaksi, naiskirjailijaksi ja takaisin

Pirkko Saision Kainin tytär sekä Jukka Larssonin ja Eva Weinin tuotannot vastauksena 1980-luvun naisnäkökulmaiseen kirjallisuuskeskusteluun

Lektio Helsingin yliopistossa 8.5.2015

Viime syksyn suurimman kirjallisuustapahtuman, Frankfurtin kirjamessujen jälkimainingeissa loiskahti tällainenkin pikkuaalto: kirjallisuuslehti Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen ihmetteli 8.10. blogissaan messujen avajaispuheet pitäneiden presidentti Sauli Niinistön ja kirjailija Sofi Oksasen puheita naiskirjallisuudesta. Hämäläinen piti naiskirjallisuudesta puhumista 2010-luvulla tarpeettomana jäänteenä aikaisempien vuosikymmenten kirjallisuuskeskusteluista.

Hämäläiselle vastasi sosiaalisessa mediassa kääntäjä Aura Sevón laskemalla viimeisimmän Parnasson (5/2014) jutuista mies- ja naiskirjoittajat, jutuissa mainittujen teosten kirjoittajat tai muuten nimetyt kirjailijat, ja päätyi selviin lukemiin miesten eduksi niin juttujen kirjoittajien kuin niissä mainittujen kirjailijoiden ja samoin erikseen vielä lehdessä julkaistujen kirja-arvioiden osalta.

Viime kuussa pari päivää ennen kuin tänään tarkastettavana oleva väitöskirjatyö oli menossa painoon, keskustelu jatkui Helsingin Sanomissa. Lehti itse laski sivuillaan viime vuonna arvosteltujen kirjojen tekijöiden ja kriitikoiden sukupuolijakaumat: noin kaksi kolmasosaa kritiikeistä oli miesten kirjoittamia ja arvostelluista kirjoista samoin. Lehden kirjallisuusarvioista vuodesta 2000 alkaen vastannut Antti Majander (Helsingin Sanomat 10.4.2015) joutui pohtimaan selityksiä sille, miksi miehet edelleen hallitsevat kirjallisuuskritiikkiä.

Kuten Sevón kirjoittaa, arvostettu kirjallisuuslehti vaikuttaa kirjallisuuskäsitysten ja kirjallisuuden kaanonin muovautumiseen vielä 2010-luvullakin, ja sama pätee maan suurimpaan päivälehteen. Toisaalta Hämäläisen ajatus ei yllätä: termit naiskirjailija ja naiskirjallisuus kuuluvat 1900-luvun kahden viimeisen vuosikymmenen keskusteluun, ja niitä harvoin kuulee 2000-luvulla käytettävän. Se, että naiset ja miehet eivät kirjailijoina edelleenkään ole samalla tavalla esillä, ei näytä olevan ajankohtainen tutkimuskysymys tai kirjallisuuskeskustelun vakioaihe.

Miksi se ei sitä ole tai pitäisikö sen edelleen olla, on kysymys, jota voi tämänkin keskustelun päätteeksi miettiä. Nyt palaan 1980-luvulle, jolla naiskirjallisuudesta ja naiskirjailijoista alettiin Suomessa keskustella.

Helmikuussa 1985 Pirkko Saisio osallistui Turun yliopistossa järjestettyyn Naiskirjallisuus tutkimuskohteeksi. Nainen kirjallisuuden tekijänä ja tulkkina -seminaariin.

Seminaarissa pohdittiin naiskirjailijoiden ja naisten kirjoittaman kirjallisuuden asemaa ja merkitystä kotimaisen kirjallisuuden kentällä ja kaanonissa. Seminaarissa käsiteltiin ajankohdan kirjallisuuskeskustelussa ja naistutkimuksessa keskeisiä aiheita, kuten miesten ja naisten erilaisia mahdollisuuksia toimia kirjailijoina, teosten vastaanottoa ja naiskirjailijoiden mahdollista kykyä kuvata naisten kokemuksia ja elämää mieskirjailijaa autenttisemmin. Seminaarissa kysyttiin myös, onko kirjoittajan sukupuoli ylipäätään luettavissa tekstistä. Turussa pidetyt esitelmät ja niitä seuranneet kommenttipuheenvuorot on tallennettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkiston äänitekokoelmaan, ja Saisio (1993, 2000, 2010) on myöhemmin esseissään myös kirjoittanut seminaarin herättämistä ajatuksista.

Saisio seminaaripuheenvuoro oli otsikoitu ”Minä – kirjailija – naiskirjailija”. Puheenvuoronsa aluksi kirjailija sanoi, että asiasta on vähän yllättäenkin hankala keksiä mitään kiinnostavaa sanottavaa ja että kysymys naiskirjailijuudesta tuntuu jotenkin triviaalilta. Mieluummin Saisio olisi ollut kirjailija kuin naiskirjailija. Vauhtiin päästyään hän kuitenkin arveli, että nainen voi mahdollisesti päästä helpomminkin alkuun kirjailijanuralla kuin mies, koska naiselta odotetaan vähemmän, ja toisaalta joka vuosi julkisuus tarvitsee yhden uuden esikoiskirjailijan, mieluimmin naisen. Saisio kertoi itsekin saaneensa hyvän lähdön näyttelijän ammattinsa takia ja muisteli, ettei vielä 1970-luvulla juuri keskusteltu siitä, mitä merkitsi olla naiskirjailija.

Saisio aloitti kirjailijanuransa vuonna 1975 ilmestyneellä teoksella Elämänmeno. Esikoisteos ja sitä seuranneet romaanit liitettiin työväenkirjallisuuden ja realismin perinteeseen. Kolmen ensimmäisen romaaninsa kohdalla Saisio ei uskonut tulleensa sukupuolensa takia sen paremmin väärin kohdelluksi kuin saaneensa siitä etuakaan. Naiskirjallisuus tutkimuskohteeksi -seminaarin aikaan Saisio oli julkaissut jo viisi romaania, ja näistä viimeisen, Kainin tyttären, Saisio nostaa esiin seminaaripuheenvuorossaan pohtiessaan, olisiko sukupuoli voinut vaikuttaa kirjoittamiseen: Saision mukaan Kainin tytär poikkesi aikaisemmasta tuotannosta olemalla ”lyyrisempi” ja kirjailija pohti, oliko kestänyt kymmenen vuotta ennen kuin hän naisena uskalsi olla lyyrinen. Naiskirjailija kun tuli mieskirjailijaa helpommin leimatuksi milloin miksikin.

Kainin tytär on merkittävä teos erityisesti aiheensa vuoksi. Vuonna 1984 ilmestynyt Kainin tytär oli ensimmäinen Suomessa suomeksi julkaistu romaani, joka kuvasi avoimesti kahden naisen välistä rakkaussuhdetta. Vaikka romaanin siihen aikaan rohkeaa aihetta ei ilmestymisen aikaan tehdyissä haastatteluissa juuri nostettu esiin, teki romaani aiheensa vuoksi Saisiosta naiskirjailijan. Kirjailija itse huomautti, että Kainin tytär oli hänen romaaneistaan ensimmäinen, jonka Helsingin Sanomissa arvosteli nainen. Saision mukaan naispuolinen kriitikko sai yleensä arvostella vain naisten kirjoittamia kirjoja. Erityisen kunnianarvoisten tai erittäin lupaavien naispuolisten kirjailijoiden, joita ei naiskirjailijoiksi laskettu, romaanit arvioivat mieskriitikot. Lopulta Saisio arveli, että häneltä oli vain mennyt monta vuotta ennen kuin hän oli huomannut, miten maskuliininen kirjallinen ilmapiiri oli.

Seminaaripuheenvuoronsa lopuksi Saisio kuitenkin provosoi naiskirjallisuuskeskustelua vielä uuteen suuntaan väittämällä, että naisten kirjoittama kirjallisuus niin kansainvälisesti kuin Suomessakin pärjäsi miesten kirjoittamalle vain lyriikassa, ei proosassa tai draamassa. Virginia Woolfin ja Simone de Beauvoirin klassikkoteoksiin viitaten Saisio arveli asiaintilan johtuvan tradition puutteesta tai lyhyydestä sekä siitä, että naiskirjailijan oli ensin selvittävä monenlaisista sosiaalisista ja henkilökohtaisista paineista voidakseen kirjoittaa. Woolfin Oma huone (A Room of One’s Own, 1928) ja de Beauvoirin Toinen sukupuoli (Le Deuxième Sexe, 1949) suomennettiin molemmat vuonna 1980, ja niillä oli muiden feminististen tekstien ohessa suuri vaikutus 1980-luvun suomalaiseen naisnäkökulmaiseen kirjallisuuskeskusteluun.

Vain vuosi Turun seminaarin jälkeen Saisio julkaisi ensimmäisen romaanin Jukka Larssonina. Kiusaaja ilmestyi vuonna 1986, Larssonin toinen romaani Viettelijä seuraavana vuonna ja Kantaja vuonna 1991. Ennen ja jälkeen Kantajan ilmestyivät Saision toisen pseudonyymin, Eva Weinin romaanit, Puolimaailman nainen vuonna 1990 ja Kulkue vuonna 1992. Molemmat pseudonyyminsä Saisio paljasti suurelle yleisölle itse, Larssonin loppuvuodesta 1991 ja Weinin seuraavana vuonna, kun Kulkue oli valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Tutkimuksessani osoitan, että pseudonyymien teokset yhdessä Saision omalla nimellään julkaiseman Kainin tyttären kanssa muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden Saision proosatuotannossa – ei kolmen eri kirjailijanimen käytöstä huolimatta, vaan niiden vuoksi. Osoitan, että romaaneilla on temaattisia, intertekstuaalisia ja rakenteellisia yhteyksiä, jotka merkityksellisellä tavalla kytkeytyvät pseudonyymien hahmoihin ja romaanien ilmestymisajankohdan naisnäkökulmaiseen kirjallisuuskeskusteluun, jota vasten niitä tutkimuksessani tarkastelen.

Saisio itse on jälkeenpäin kertonut halunneensa Jukka Larssonin avulla selvittää ensinnäkin sitä, otettiinko aloitteleva mieskirjailija vakavammin kuin naiskirjailija. Saisio sanoi myös halunneensa tutkia, miten paljon kriitikot antavat teoksen ulkopuolisen informaation, kuten takakansitekstien, vaikuttaa tulkintaansa. Saision mukaan oli helppo huomata, miten tarkasti kriitikot olivat takakansitekstit lukeneet ja niihin uskoneet: niin Jukka Larssonin kuin Eva Weininkin esikoisteoksia luettiin tekijöistä annettuja henkilötietoja vasten. Sen sijaan kirjailijan sukupuolesta seuraavaa arvostusta tai sen puutetta oli vaikeampi todistaa. Esseissään Saisio on kirjoittanut toisaalta myös luomiensa kirjailijahahmojen erillisyydestä suhteessa itseensä eikä palauta pseudonyymien käytön motiiveja vain kritiikoiden reaktioiden testaamiseen. Eva Wein syntyi Saision mukaan monessa suhteessa sattumalta, ja Jukka Larssonin hahmo oli luotu jo kauan ennen Larssonin esikoisromaania

Larssonin ja Weinin aikalaiskriitikot olivat epäkiitollisessa asemassa, ja siksi heidän tulkintansa ovat kiinnostavia. Ne osoittavat, millä tavalla niin Jukka Larssonin kuin Eva Weininkin kirjailijahahmot kehystivät heidän romaanejaan ja ohjasivat niistä tehtyjä tulkintoja. Jukka Larssonin kohdalla tekijänimi paljastui pseudonyymiksi varhaisessa vaiheessa, mutta sen takaa etsittiin pääsääntöisesti miestä. Jukka Larsson esittäytyi ja hyväksyttiin kirjallisella kentällä mieskirjailijaksi, joka kirjoitti vakavasti ja uskottavasti miehistä ja miesten keskinäisistä suhteista. Eva Weinin romaaneissa nähtiin esikoiskirjailijalle tyypillistä hapuilua, eikä kirjoittajan raamatullista nimeä ja puolijuutalaisuutta osattu omaelämäkerrallisen lajin yhteydessäkään alkaa epäillä ja tulkita kirjallisena huijauksena. Larssonin ja Weinin hahmoja ei osattu yhdistää Saisioon eikä Larssonin ja Weinin teosten keskinäisiä yhteyksiä tai lähisukulaisuutta Saision samoihin aikoihin kirjoittamien näytelmien kanssa huomattu.

* * * * * *

Suomalaisen naisnäkökulmaisen ja varhaisen feministisen kirjallisuuskeskustelun lähtökohta oli herännyt tietoisuus naisten osattomuudesta ja näkymättömyydestä kirjallisessa kaanonissa ja sen tutkimuksessa. Naisten omaa traditiota rakentavalta kirjallisuudelta piti edellyttää tietoisuutta sukupuoleen kytkeytyvistä ongelmista. Oman kirjallisen tradition oli määrä syntyä toisaalta naiskirjailijoiden ja toisaalta tutkimuksen tietoisen toiminnan yhteistuloksena: naiskirjallisuus ei seuraa kirjoittajan sukupuolesta vaan kirjoittajan sukupuolittuneisuutta ja sukupuolten eriarvoisuutta koskevasta tietoisuudesta. Turun seminaarin äänitteeltä käy ilmi, että naiskirjailijoihin kohdistui keskustelun myötä myös odotuksia.

Sekä Saision puheenvuoro Naiskirjallisuus tutkimuskohteeksi -seminaarissa että hänen esseensä osoittavat, että kirjailija oli tietoinen 1980-luvun kirjallisuuskeskustelusta ja aktiivisesti pohti siinä esitettyjä väitteitä. Jukka Larssonina ja Eva Weinina Pirkko Saisio käsitteli monella tasolla sukupuolen problematiikkaa. Saision lehtihaastatteluissa, Turun seminaarissa ja myöhemmin esseissään esittämät ajatukset ovat keskenään osin ristiriitaisia, ja kirjailijan poleemista suhdetta naiskirjailijoista ja naiskirjallisuudesta käytyyn keskusteluun osoittaa sekin, että Saisio ryhtyi ensin julkaisemaan Jukka Larssonina, joka kirjoittaa miehistä. Kahdella Eva Weinin omaelämäkerrallisella romaanilla Saisio vastasi varsin ironisesti ja leikkisästi, mutta myös vakavasti, naisnäkökulmaisen kirjallisuudentutkimuksen vaateisiin esimerkiksi sukupuoleen liittyvien ongelmien tiedostamisesta sekä naisten oman kirjallisen tradition rakentamisesta.

Kirjojen vastaanotossa olennaista oli myös ärsyyntyminen, jonka huijauksen paljastuminen herätti: kriitikot olivat joutua vasten tahtoaan huijatuksi mukaan sukupuolen merkityksestä käytyyn keskusteluun. Valitettavasti sukupuolen merkitystä teoksissa ei salanimien paljastumisen jälkeenkään analysoitu vaan pseudonyymit sivuutettiin tekijän temppuiluna. Myös se tutkimus, jota Saision, Eva Weinin ja Jukka Larssonin tuotannosta on olemassa, on suurelta osin keskittynyt tekijyyden pohtimiseen. Salanimien tuotantojen lukeminen rinnakkain ja toistensa yhteydessä on se näkökulma, josta tänään tarkastettavana oleva tutkimus olennaisimmin täydentää aikaisempaa Saision teosten tutkimusta.

Tutkimuksessani keskeistä on teosten tulinta ja kontekstointi 1980-luvulla naiskirjallisuudesta käytyyn keskusteluun. Tutkimuksessa hyödynnetään kirjallisuudentutkimuksen, erityisesti feministisen kirjallisuudentutkimuksen, peruskäsitteistöä ja avataan niiden avulla tekijyyttä ja teoksia useammasta näkökulmasta. Valitsemani kolme näkökulmaa ovat tekijyys, intertekstuaalisuus ja kerronnalliset rakenteet. Näkökulmat olisivat voineet olla paljon muutakin: metafiktio, teoksen ja tuotannon käsitteiden ja rajojen pohtiminen, mutta tutkimus on rajattava jotenkin, ja valitut kolme näkökulmaa tukevat luontevasti toisiaan.

Niin tekijyydestä, intertekstuaalisuudesta kuin narratologian käsitteistä on teoriakirjallisuutta vaikka millä mitalla ja tämän kirjallisuuden sisällä eri koulukuntia, joista valita miten lähestyä tekijyyttä, millaiseksi ilmiöksi käsittää intertekstuaalisuus eli tekstien väliset suhteet, millaisia narratologisia välineitä käyttää. Olisi ollut helposti mahdollista kirjoittaa koko tutkimus yhdestä ainoasta romaanista mistä tahansa näistä näkökulmista. Sen sijaan tässä tutkimuksessa on analysoitu useampaa teosta sillä tarkkuudella kuin on ollut mahdollista. Lukija voi jatkaa esittämistä tulkinnoista eteenpäin.

Tekijyys, intertekstit ja kerronnalliset rakenteet

Vaikka kirjallisuudentutkimus on viime vuosikymmenet keskittynyt tekstiin ja lukijaan, ovat tekijyyteen liittyvät kysymykset olleet tavalla tai toisella edelleen esillä. Tekijyyden merkitystä on pitänyt esillä erityisesti feministinen kirjallisuudentutkimus ja yleisesti 2000-luvulla keskustelu on osuvasti summattu niin, että tutkijan pitäisi ratkaista tekijyyden merkitys ja relevantti näkökulma siihen ”teksti tekstiltä ja tekijä tekijältä” (Burke 1995; Kurikka & Pynttäri 2006).

Tutkimuksessani lähestyn Saision tekijyyttä lesbokirjailija-käsitteen avulla. Lesbokirjailija ei viittaa identiteettiin, vaan positioon, jonka tekijä kirjallisuuden kentällä ottaa. Tulkitsen Saision pyrkineen kommentoimaan teoksillaan kirjailijan sukupuolen merkityksestä käytyä keskustelua ja siinä esitettyjä väitteitä binaarilogiikan ulkopuolelta tai rajalta: ei naiskirjailijana tai mieskirjailijana, vaan vähän molempina tai ei kumpanakaan. Kamppailu mies- tai naiskirjailijuuden ylittävän kirjailijaposition luomiseksi synnyttää lesbokirjailijan, joka ei sovi valmiisiin asetelmiin, vaan pyrkii purkamaan ja muuttamaan kertomuksen ja kertomisen suhdetta (Farwell 1996). Kainin tytär ja sitä seuranneet pseudonyymien tuotannot ovat lesbokirjallisuutta erityisesti tässä mielessä.

Tekstien väliset suhteet kontekstoivat teokset ilmestymisajankohtansa kirjallisuuskeskusteluun ja määrittelevät samalla niin Pirkko Saision Kainin tyttären kuin hänen pseudonyymiensa tuotantojen suhdetta kirjallisuuden perinteeseen. Tutkimuksessani osoitan, että eri kirjailijanimillä julkaistuilla romaaneilla on joukko yhteisiä, kaikkien teosten tulkinnan kannalta kiinnostaviksi osoittautuvia pohjatekstejä, jotka samalla yhdistävät ja järjestävät teokset kokonaisuudeksi. Tutkimuksessani käsitellyt keskeiset intertekstit sisältävät eksplisiittisiä tai implisiittiä kannanottoja sukupuolieroon tai sukupuolen merkitykseen, ja siten avaavat sukupuolen problematiikan tematisoitumista tutkimissani romaaneissa. Erityisen keskeisiä intertekstuaalisen analyysin ja tulkinnan kannalta ovat seuraavat tekstit tai tekstijoukot: Raamattu, Virginia Woolfin Oma huone, Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli ja Simone Weilin aforismikokoelma Painovoima ja armo (La pesanteur et la grâce 1947, suom. 1957). Erityisen kiinnostava Toisen sukupuolen osa on luku ”Myytit”, jossa de Beauvoir kuvailee sekä feminiinisyyden että maskuliinisuuden myyttejä. Luku tarjoaa aineksia niin Eva Weinin kuin Jukka Larssoninkin teosten analyysiin yhdessä Raamattu-viittausten kanssa. Kainin tyttären myötä Raamattu nousee Saision tuotannossa keskeiseksi pohjatekstiksi, johon Jukka Larsson ja Eva Wein muodostavat omat, osin jo kirjailijahahmoihin kirjoitetut suhteensa.

Kolmantena näkökulmana, edellä mainittujen tekijyyden ja intertekstuaalisuuden täydennykseksi, olen tarkastellut rakenteellisia yhteyksiä. Tutkimusaineistonani on yhteensä seitsemän romaania, mikä tarkoittaa, ettei yhdenkään niistä rakenteellisia ratkaisuita ole analysoitu yksityiskohtaisesti. Saision, Larssonin ja Weinin romaaneja yhdistävät myös tietyt, teoksesta toiseen toistuvat, temaattisesti keskeiset rakenteelliset elementit kuten heiluriliike, upotetut kertomukset ja läpi tuotannon toistuvat motiivit. Toistuessaan nämä piirteet yhdistävät teoksia toisiinsa ja luovat temaattisia yhteyksiä – yhtäläisyyksiä tai vastakohtaisuuksia – teosten välille. Kantajassa toistuva tuhlaajapojan kertomus rinnastuu Weinin romaanien tuhlaajatyttökertomuksiin, joissa varioituvat jo Larssonin romaanista tutut motiivit mutta tarinat päättyvät toisin. Kantajassa ja Kulkueessa lopulta päädytään kulkemaan samassa, teoksia yhdistävässä maisemassa, Raamatun autiomaassa ja vuorella, jolla Abraham oli uhrata poikansa Isakin. Saision teokset saavat oman ainutkertaisen merkityksensä erityisesti toistensa yhteydessä, kun mies- ja naispseudonyymin tuotantoja voi lukea yhtenä kokonaisuutena, joka luo uutta, omaa poetikkaansa.

Saisio muistutti Turun Naiskirjallisuus tutkimuskohteeksi -seminaarissa, ettei taiteilijan tehtävä voi olla minkään tietyn naisnäkökulman tutkiminen tai esiin tuominen, eikä sellaisen rekonstruoiminen jälkeenpäin ole mielekäs tehtävä tutkimuksellekaan. Kirjailija kuitenkin tunsi 1980-luvun kirjallisuuskeskustelun: hän tutki ja polemisoi naisnäkökulmaisen kirjallisuudentutkimuksen esittämiä kysymyksiä pseudonyymiensä avulla.

Talvella 2008 Minneapoliksen Walker Art Museumissa oli esillä Frida Kahlon näyttely. Kahta esillä ollutta työtä, aviomiehensä murhaamaa naista kuvaavaa maalausta A few Small Nips (1935) sekä näyttelijä Dorothy Halen itsemurhaa ( The Suicide of Dorothy Hale, 1939) kuvaavaa työtä yhdisti yksi asia. Näyttelyselostuksissa sanottiin aiheen olleen kummassakin tapauksessa niin suuri, että se ei mahtunut kankaalle, vaan kuvan oli jatkuttava kankaan reunojen yli kehyksiin. Samaan tapaan, vaikka vielä moniulotteisemmin, sukupuolen merkityksen tutkiminen jatkuu Saision, Larssonin ja Weinin, teoksista niiden kehyksiin, kirjailijanimiin ja mies- ja naiskirjailijan hahmoihin. Tai toisinpäin, kirjailijahahmoista teosten sisältöön.

Saision salanimien paljastuttua Pekka Tarkka (Helsingin Sanomat 20.11.1992; vrt. Saisio 2006 ja 2010), joka oli aikaisemmin eritellyt esimerkiksi Paavo Haavikon motiiveja salanimen käyttöön, kuittasi Jukka Larssonin ja Eva Weinin toteamalle, etteivät Saision romaanit näistä tempuista parane”. Tutkimuksessani väitän, että kyllä ne paranevat – tai avautuvat juuri sukupuolieron problematiikan kannalta aivan uudella tavalla ja tasolle, joka osoittaa juuri Saision salanimien ja salanimillä julkaistujen teosten ainutlaatuisuuden suomalaisessa kirjallisuudessa.

Katri Kivilaakson väitöskirja on luettavissa E-thesis-palvelussa.

Lähteet:

de Beauvoir, Simone 1949/1980: Toinen sukupuoli. Alkuteos Le deuxième sexe I et II. Lyhentäen suomentanut Annikki Suni. 3. painos, 1999. Tammi, Helsinki.

Kivilaakso, Katri 2015: Kirjailijasta mieskirjailijaksi, naiskirjailijaksi ja takaisin. Pirkko Saision Kainin tytär sekä Jukka Larssonin ja Eva Weinin tuotannot vastauksena 1980-luvun naisnäkökulmaiseen kirjallisuuskeskusteluun. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Kurikka, Kaisa ja Pynttäri Veli-Matti 2006: ”Siinä tekijä missä tutkija.” Teoksessa Tekijyyden tekstit, s. 7–14. Toim. Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1072. SKS, Helsinki.

Farwell, Marilyn R. 1996: Heterosexual Plots & Lesbian Narratives. New York University Press, New York.

Naiskirjallisuus tutkimuskohteeksi. Nainen kirjallisuuden tekijänä ja tulkkina -seminaari. Turun yliopistossa 15.–16.2.1985, kotimainen kirjallisuus. KIAÄ1985:9–15, SKS/KIA.

Saisio, Pirkko 2000: ”Pirkko Saisio”. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet 4. – virikkeet, ainekset, rakenteet. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, Helsinki.

Saisio, Pirkko (Larsson, Jukka) 2006: ”Jälkisanat”. Teoksessa Kärsimystrilogia, s. 421–442. WSOY, Helsinki.

Saisio, Pirkko (Wein, Eva) 2010: ”Muutama sana sivupersoonista.” Teoksessa Puolimaailman nainen. Kulkue. Tammi, Helsinki.

Tarkka, Pekka: Helsingin Sanomat 20.11.1992

Weil, Simone 1947/1957: Painovoima ja armo. Alkuteos La pesanteur et la grâce. Suomentanut Maija Lehtonen. Otava, Helsinki.

Woolf 1928/1980: Oma huone. Alkuteos A Room of One’s Own. Suomentanut Kirsti Simonsuuri. Tammi, Helsinki.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.