Kirjailijan ääntä etsimässä

Miltä tuntuisi elää kolme viikkoa Suomenlinnassa? Tai kääntää täyden hiljaisuuden vallitessa, historiallisessa ympäristössä, vilkuillen välillä 1750-luvun linnoitusta ja 1800-luvun palatsia? Nyt voin vastata näihin kysymyksiin: oli ehdottomasti mahtavaa! Minut valittiin FILIn kääntäjäresidenssiin 2015. Sain asua ja työskennellä Suomenlinnassa HIAPin asunnossa kolme viikkoa (1.–22.3.).

Oma käännösprojektini residenssiaikana oli Minna Lindgrenin romaani Ehtoolehdon pakolaiset (Teos, 2014), joka on Ehtoolehto-trilogian toinen osa. Teoksen tapahtumapaikkana on Helsinki. Päähenkilöt ovat yli 90-vuotiaita naisia, jotka kiertelevät ympäri kaupunkia raitiovaunuilla, ja myös kirjailija itse on Munkkiniemestä kotoisin. Juuri näiden erityispiirteiden takia oli tärkeää, että käännöksessä on tietty ”stadilainen fiilis” ja sen saavuttamiseksi taustatyö oli olennaista.

Suomenlinnassa saa olla syrjässä ja elää oman rytminsä mukaan, mutta samalla se on ihan keskustassa. Lautalla pääsee helposti ja nopeasti Kauppatorille, ja sieltä voi hypätä ratikkaan ja päätyä vaikka Töölöön, Kallioon, Munkkiniemeen ja jopa Munkkivuoreen. Ja näin minä tein.

Kävin kaikissa romaanissa esiintyvissä paikoissa nähdäkseni omin silmin niitä rakennuksia, katuja, myymälöitä sekä maisemia, joita kirjailija kuvailee. Otin valokuvia, pysähdyin katsomaan paikkoja ja kuvittelin, että tarinan tapahtumat sattuisivat oikeasti silmieni edessä. Palattuani asunnolleni Suomenlinnassa, romaanin kääntäminen sai eri maun. Havaitsin heti, että pystyn paremmin kuvaamaan sanoilla sitä, mitä Minna Lindgren itse oli nähnyt ja mistä hän oli kirjoittanut.

On aina yhtä yllättävää saapua Suomeen ja huomata, että melkeinpä kaikki puhuvat suomea ympärilläni. Kotimaassani Italiassa suomi on jotakuinkin minun salakieleni. Luen jatkuvasti suomeksi (mm. sanoma- ja aikakauslehtiä, kaunokirjallisuutta) ja juttelen suomeksi muutamien ystävieni kanssaan, mutta on ihan eri asia kuunnella ”oikeaa kieltä” aidossa kontekstissa. Ollessani ja liikkuessani Helsingissä, ennen kaikkea julkisissa kulkuvälineissä, jään kuuntelemaan ihmisten keskusteluja vaivihkaa. Yritän usein kääntää mielessäni joitain ilmaisuja, välillä kirjoitan niitä myös muistiin.

Kielikylpy on aina paikallaan, mutta varsinkin käännöstyössä, jossa puhekieli ja slangi ovat tärkeässä roolissa, kylpy oli todella tarpeen. Monia puhekielen ilmaisuja käytetään jatkuvasti myös Ehtoolehto-trilogiassa, ja pitämällä korvat auki kuulin niitä myös oikeassa puheessa. Pohdin niiden käyttötapoja ja eri mahdollisuuksia kääntää ilmaisuja italiaksi.

Residenssiajan kohokohta oli ehdottomasti itse kirjailijan tapaaminen. Keskustelimme Minna Lindgrenin kanssa trilogian ensimmäisen osan käännöksestä (joka julkaistaan Italiassa ensi toukokuussa). Puhuimme tekemistäni kielellisistä ratkaisuista sekä suomen kielen sävyistä ja vivahteista. Tärkeintä oli kuitenkin keskustella romaanin päähenkilöistä. Olin utelias kuulemaan heistä lisää: ovatko he täysin fiktiivisiä, ottiko kirjailija mallia todellisuudesta, kuoleeko joku lopulta. Minnan kanssa jutteleminen oli ainutlaatuinen kokemus. Kun olin kuullut hänen puhuvan, alkoi käännettävä tekstikin puhua hänen äänellään. Lindgrenin kirjat ovat yhtä rikkaita kuin hänen persoonallisuutensa. Puhuessani hänen kanssaan huomasin konkreettistesti, kuinka voimakas kirjailijan ääni voi olla ja kuinka herkkää on kääntäjän työ. Kääntäjän täytyy saada kiinni teoksen hengestä ja tulkita kirjailijan aikomuksia ja pyrkiä yhdistämään nämä omaksi käännöstekstikseen.

Näitä samoja aiheita käsiteltiin luennolla, jonka pidin Helsingin yliopistossa residenssini viimeisellä viikolla. Tuolloin puhuin opiskelijoille kaunokirjallisuuden kääntämisestä ammattina. Kävimme läpi kääntäjän työhön liittyviä kysymyksiä sekä arkielämän ulottavuuksia. Tämä seminaariluento oli heille oppimisen paikka, se toimi opiskelijoille ikkunana kohti tosielämää. Minulle opiskelijoiden kohtaaminen puolestaan tarjosi mahdollisuuden omaan pohdintaan ja itsetutkiskeluun.

Ammattikääntäjän tulee jatkuvasti olla tietoinen, millä tavalla minkäkin äänen tulee tekstissä kuulua. Hän seuraa nöyrästi mutta luovasti valmista polkua. Toimii äänitorvena kirjailijan ja teoksen ajatuksille, sisäistää ne, käsittelee ja lahjoittaa sitten takaisin kirjallisuuden ihmeelliselle maailmalle.

Irene Sorrentino Suomenlinnassa.

Irene Sorrentino Suomenlinnassa.

2 vastausta artikkeliin ”Kirjailijan ääntä etsimässä

  1. Olipa mukavaa lukea tämä! Veti mukaansa ja lähenpä itsekkin kaupunkinierrokselle uusin silmin ja korvin. Tilasin juuri Minna Lindgrenin kirjan verkkokirjaston kautta….

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *