Kenen sävel kuuluu? Kevyen musiikin tekijöitä Kansallisbiografiassa

Kansallisbiografia on viimeisen kolmen vuoden aikana saanut tuntuvan lisän musiikkialan elämäkerta-artikkeleita. Ensin historia täydentyi taidemusiikin ammattilaisilla. Heidän joukossaan oli useita aikaisemman historiankirjoituksen sivuuttamia naispuolisia muusikoita ja säveltäjiä. Tämän jälkeen vuorossa oli populaarimusiikin elämäkertojen päivittäminen, ensin vanhemman, sitten tuoreemman historian osalta. Toimituskuntatyön aikana mielessä oli usein kysymys siitä, minkälaista musiikin kaanonia tulemme taiteilijoita valikoidessa luoneeksi – tai vastaavasti rikkoneeksi. Ketkä ”ansaitsevat” päästä Kansallisbiografiaan, ketkä jäävät ulkopuolelle?

Työskentely kevyen musiikin toimijoiden parissa kesti lopulta kaksi toimikautta. Ensimmäisen vuoden jälkeen julkaistut elämäkerrat kertoivat kansallisesti merkittävistä säveltaiteilijoista, joiden aktiivinen ura päättyi viimeistään 1970-luvulla. Toisena olivat vuorossa toimijat, jotka aloittelivat uraansa 1950–1970-luvuilla. Tavoitteenamme oli tuoda esiin tekijöitä, jotka olivat omana aikanaan ratkaisevassa asemassa suomalaisen musiikin kehityksessä.

Mitä sitten käytännön tasolla ymmärsimme ”kansallisesti merkittävällä”? Mukaan valikoitui kotimaisen populaarimusiikin ilmiselviä, kansakunnan yhteiseen muistiin kuuluvia merkkihenkilöitä Tommy Tuomikoskesta Gösta Sundqvistiin ja Paula Koivuniemeen. Tämän lisäksi artikkeleissa huomioitiin keskeisiä taustatoimijoita, kuten sanoittaja-tuottaja Chrisse Johansson, sekä historian varjoihin jääneitä, mutta elinaikanaan tunnettuja musiikkielämän vaikuttajia. Historian kätköihin unohtuivat pitkäksi aikaa esimerkiksi helsinkiläiset Sahlmanin sisarukset – viulisti Fredja Silberman (1875–1934) ja sellisti Miriam Sahlman (1880–1962). He tekivät poikkeukselliset uransa tiettävästi ainoina suomalaisina niin sanotuissa naisten salonkiorkestereissa, jotka työllistivät lukuisia muusikoita 1800-luvun lopun Euroopassa. Sahlman-Silbermanin muusikkoperheellä oli merkittävä osuutensa 1900-luvun kosmopoliittisessa musiikin historiassa Suomessa.

Monet ulkomaalaiset taiteilijat jättivät pysyviä jälkiä Suomen musiikkiin, mutta historian kansallinen katse pyrki ohittamaan heidät tyystin. Näiden joukkoon kuuluu muun muassa saksalaissyntyinen muusikko ja musiikkikauppias Josef Binnemann (1865–1942), joka toimi lisäksi säveltäjänä, esiintyvänä sitrataiteilijana ja monenlaisten kielisoitinten opettajana, musiikkikustantajana sekä orkesterien johtajana. Binnemann saapui Suomeen 26-vuotiaana varieteeorkesterin mukana. Pitkän uransa aikana hän edisti etenkin sitran ja mandoliinin soiton yleistymistä Helsingissä. Soittimet olivat 1900-luvun alussa vielä vähemmän tunnettuja. Ulkomaalaisena, niin sanotun ”matalan” musiikin edustajana Binnemann ei kuitenkaan ole aikaisemmin kelvannut suomalaisen musiikin ”suureen tarinaan”.

Taidemusiikin totutun ”kipsipäiden” kaanonin ohella myös populaarimusiikin kaanon on pitkään rakentunut miespuolisten toimijoiden varaan. Menneisyyden kuvaa tarkentaaksemme kiinnitimme huomiomme myös sukupuolijakaumaan. Yksi kiinnostava esimerkki aktiivisista naistoimijoista on musiikkiteatterin parissa elämäntyönsä tehnyt Hilkka Kinnunen (1925–), joka valitsi tiensä operettitaiteen parissa huolimatta siitä, että ovet Suomalaiseen Oopperaan ja kansakunnan kaapin päälle olisivat olleet auki. Viipurissa syntynyt Hilkka Kinnunen oli operettitaivaan tähti, joka loi poikkeuksellisen uran naispuolisena ohjaajana ja teatterinjohtajana. Viisi vuosikymmentä kestäneeseen monipuoliseen uraan kuului operettien ohella rooleja klassikkodraamoissa, radiossa ja elokuvissa. Kinnunen perusti oman Operettiteatterinsa vuonna 1959. Hänet tunnetaankin parhaiten perustamansa Operettiteatterin säteilevänä johtajana ja primadonnana.

Keiden tulisi kuulua musiikin kaanoniin Suomessa? Tarvitsemmeko ylipäätään kaanoneita? Musiikin kaanonin laajentaminen on ollut tärkeällä sijalla viime vuosina. Tämä oli tavoitteena myös meidän työssämme. Kevyen musiikin alalla uransa tehneet ja omana aikanaan vaikuttaneet naistaiteilijat, ulkomaalaistaustaiset vaikuttajat, eri etniset ryhmät ja muut historian unohtamat toimijat ansaitsevat tulla huomioiduksi musiikin historiankirjoituksessa siinä missä tunnetut taidemusiikin edustajatkin. Populaarimusiikin historiassa on kuitenkin vaikeaa hahmottaa vain yhtä kokonaisuutta, koska yleisöjä on useita ja niillä kaikilla on omat tärkeät historian tekijänsä. On lisäksi syytä huomioida, että kevyen musiikin toimijoiden urat ja tuotanto ovat usein pirstaleisia. Harvalla on lopulta ollut takanaan ehjä musiikkiura, jota olisi jälkeenpäin helppo seurata, hahmottaa ja kirjata ylös. Toiset eivät välttämättä ole jättäneet näkyviä jälkiä lainkaan. Nämä seikat vaikuttavat väistämättä siihen, mitä heistä muistetaan ja jää jäljelle. Lopulta on tärkeää huomioida, että taiteen kaanonin rikkominen tai täydentäminen – dekanonisointi – synnyttää automaattisesti uusia kaanoneita. Halusimme tai emme.

Kansallisbiografia elää ajassa, ja parhaimmillaan biografiatyöllä on mahdollisuus muuttaa totuttua käsitystämme historiasta. Tästä johtuen on erityisen tärkeää pohtia, ketkä historia muistaa, ketkä unohtaa. Keistä kerromme, millä tavalla ja kenelle?

Saijaleena Rantanen

Saijaleena Rantanen on Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kulttuurisen musiikinhistorian professori ja Kansallisbiografian toimituskunnan jäsen 2021-2022.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *