Kenen runolauluja laulamme?

Tutkija ja laulaja Kati Kallio aloitti viime syksynä Vähäisiä lisissä keskustelun kulttuurisesta lainaamisesta tai omimisesta ja vähemmistöryhmien lauluista omakohtaisessa kirjoituksessaan, jonka otsikko oli ”Saanko laulaa laulujasi?”. Kommentoin tässä tekstissä aihetta symboliasemaan nousseen kalevalamittaisen runolaulun, kansallisuuden ja paikallisuuksien näkökulmasta.

Suomessa on varsinkin julkisissa keskusteluissa totuttu ajattelemaan, että Kalevala on lähtökohtaisesti suomalainen teos ja kalevalamittainen runolaulu suomalaisten perinnettä. Monella tapaa nämä ovat paikkansa pitäviä ajatuksia – olihan esimerkiksi Elias Lönnrotilla vakaa tarkoitus tuoda vanha suullinen runolauluperinne suomenkielisen yleisön tietoisuuteen. Tässä hän onnistui aikalaistensa tuella erinomaisesti, jopa niin taidokkaasti, että runojen ylirajainen luonne ja niiden takana olevat paikalliskulttuurit ovat 2000-luvulle tultaessa painuneet taka-alalle. Paikallisesta on tullut kansallista ja laajaan myyttirunouden verkostoon asettuvasta perinteestä kansallisvaltion rajoista riippuvaista.

Suomessa on valtava määrä runolauluaineistoja, tekstejä, äänitteitä ja julkaisuja, mutta vain osa tuosta runolauluaineistosta on koottu alueilta, jotka ovat nykyisten Suomen rajojen sisällä. Aineistoa on tallennettu myös Venäjän puolelta esimerkiksi Vienan Karjalasta ja Inkeristä erityisesti ortodoksiuskoisten inkerikkojen asuttamilta alueilta. Näiden alueiden ja etnisten ryhmien suhde suomalaisuuden käsitteeseen on ollut useimmiten häilyvä ja hyvinkin muuttuva erilaisissa poliittisissa tilanteissa.

Pitäisikö noihin runolaulujen paikallisuuksiin sitten kiinnittää huomiota nyt 2000-luvulla, jolloin runolaulaminen tuntuu lähinnä kaukaiselta toiminnalta ja historian varjoihin jääneeltä muinaisjäänteeltä? Tutkiessani väitöskirjassani suomalaisen nykykansanmusiikin kenttää ja kalevalamittaista runolaulua huomioin, että vaikka nykykansanmuusikot ja -laulajat saattavat mieltää runolaulut ylirajaisena itämerensuomalaisen alueen perinteenä ja pyrkiä tekemään yhteistyötä vaikkapa Karjalan tasavallan tai Viron alueen muusikoiden kanssa, tuottaa suomenkielinen media nykykansanmusiikista usein hyvin rutiininomaista ja yksipuolista suomalaisuuspuhetta. Tällaisissa prosesseissa on kysymys vallasta ja siitä, kenen äänellä on oikeus jäädä kuuluviin: useimmiten hiljaisiksi jäävät ajallisesti ja paikallisesti kaukaisiksi mielletyt, alempien yhteiskuntaluokkien runolaulajat, erityisesti naiset, joiden laulut yli sata vuotta sitten sattuivat päätymään etnografien äänitteille ja vihkoihin. Myös tietyt runolaulualueet kuten Vienan Karjala jäävät helposti tällaisissa prosesseissa geneerisiksi ”itäisyyksiksi”, ”jossain siellä” sijaitseviksi, usein nostalgian ja eksotisoinnin sävyttämiksi.

Väitän, että runolaulujen paikallisuuksilla ja samalla myös laulujen kansallisiksi rakentamisen prosesseilla on edelleen merkitystä. Juuri nyt kalevalamittaisia runolauluja lauletaan ja pidetään omina myös Venäjän puolella Karjalan tasavallassa, jossa kalevalamittaisen runolaulun karjalaisuuden ajatus juontaa juurensa muun muassa neuvostososialismiin: sen ideologisessa ilmapiirissä pyrittiin nostamaan karjalaisten kansallista itsetuntoa 1930-luvulta alkaen. Nykyään Kalevalaa pidetään Karjalan tasavallassa karjalais-suomalaisena eepoksena, ja kalevalamittainen runolaulu on yhä runsaasti läsnä esimerkiksi museoissa, kulttuuritapahtumissa ja kouluissa.

Tämän vuoden aikana karjalankielisissä medioissa on nostettu esiin kulttuurisen appropriaation käsite kalevalamittaisen runolaulun yhteydessä; osa painokkaista äänistä kutsuu kalevalamittaisen runolaulun suomalaistamista ja Kalevalaan liittyviä kansalliseksi tekemisen prosesseja karjalaisilta varastamiseksi.

Kysymys siitä, kenen runolaulut ovat ja kuka niitä saa laulaa, on loputtomien neuvottelujen kenttä, eikä ollenkaan yksioikoinen. Kenties kysymys on myös jokseenkin turha: runolaulut ovat monella tapaa suomalaisia ja monella tapaa karjalaisia tai vaikkapa inkeriläisiä – tai kenties nyt 2000-luvulla näiden hybridi. Runolaulut eivät olisi tällaisina olemassa ilman kutakin paikallisuutta ja kansallisuutta ja niihin liittyviä prosesseja. Toisaalta, samaan aikaan tuo kysymys tuo pintaan arkoja ja poliittisesti merkittäviä valta-asetelmiin liittyviä pulmia: mikä alue tai väestö on hegemonisessa asemassa? Kuka jää altavastaajan asemaan? Miksi?

Kenen ääni saa jäädä kuuluviin?

Heidi Haapoja

Heidi Haapoja (FT, MuM) on helsinkiläinen tutkija ja muusikko, jonka folkloristiikan alaan kuuluva väitöskirja Ennen saatuja sanoja käsittelee kalevalamittaista runolaulua nykykansanmusiikin kontekstissa. Tällä hetkellä hän työskentelee post doc -tutkijana Koneen säätiön rahoittamassa “Omistajuus, kieli, kulttuuriperintö – kansanrunousideologiat Suomen, Karjalan tasavallan ja Viron alueilla” -projektissa.

Tallenna

Tallenna

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.