Kell’ onni on, se toiselle kuoppaa kaivaa

Sanakirja tietää tärkeälle asialle monta nimeä: lykky, onni, tuuri. Syvä tyytyväisyys, riemu, onnellisuuden tila. Mutta myös kohtalon suopeus, menestys, onnellinen sattuma.

Noin 37 vuotta sitten kuulin perinteentutkimuksen peruskurssilla professori Leea Virtaselta, että onnen määrä on ajateltu vakioksi. Jos minun osani tuntuu vähäisemmältä kuin toisen, niin asian voi korjata siirtämällä tältä, kunhan tietää konstit. Oloa parantaa jo sekin, että pilaa naapurin onnen, tai ainakin yrittää. Ehkäpä entisaikojen kateus kanavoitiin kätevämmin kuin nykyaikainen jurnutus.

Kohtaloon ei ollut tyytyminen. Sitä saattoi ennustaa, mutta siihen pystyi myös vaikuttamaan. Pitkät juhlapyhät olivat toimeliasta aikaa joka puolella maata. Kiiras- eli kierotorstaina oltiin jo keritsemässä naapurin lampaita tai leikkaamassa nahanpaloja lehmän selästä. Tähän vastapuoli varautui kiertämällä kartanonsa kello kaulassa ja piirtämällä ympyröidyt ristit ovien päälle. Koko talonväki saattoi karkottaa epäilyttäviä voimia juoksemalla käryävät terva-astiat käsissä kahdesti myötä- ja kerran vastapäivään talon ympäri, samalla karjuen: ”Kitis kiira metsään, peltoin perätse, aitain alatse!”

Pitkänperjantain aamuna vahdattiin naapureiden savuja: se talo, jossa ensin tehtiin tuli, sai kesällä kaikki kärpäset. Työkaluihin ei muutoin tartuttu, mutta kynnyksestä vuoltiin lastuja, jauhettiin ne käsikivillä vastapäivään ja sekoitettiin eläinten ruokaan, jolloin kateen kirot eivät pystyneet. Tytöt siirtelivät aitassa vaatteitaan, jotta ne lisääntyisivät. Ehtoolla kannatti käydä anastamassa kalanpyydyksiä, sillä niillä sai kesällä hyvin paljon kalaa. Muutenkin ensivarkaudet kannatti ajoittaa tähän päivään, jotta ei jäisi koko vuonna kiinni. Yöllä, kun paha silmä ei nähnyt eikä paha korva kuullut, kierrettiin öylätti kädessä pöydän ympäri ja synnytettiin räteistä ja tikuista para. Se sai hengen ja kantoi talouteen voita ja maitoa – tai huonolla tuurilla paskaa.

Lankalauantaina Jeesus oli haudassa, joten noitien ja muiden tihulaisten etsikkoaika jatkui. Kaikkea oli syytä epäillä. Trullin pystyi erottamaan nimettyjen kiuaskivien tunnistusjonosta: kenen kivi kylmänäkin kihahti kun sitä valeltiin vedellä, se oli trulli. Navetassa kannatti kokeilla katkaista talikon piikki siltä varalta, että karjalykyn nappaaja oli ottanut tutun työkalun muodon. Lakeuksien kokoilla yritettiin harjoittaa lentohäirintää mahdollisimman korkealla ilmatilassa. Poltettiin noidan eksyttämiseksi omia tai naapurin olkia, savuttavia risuja, joulukuusia ja lisäksi tervaa tai kontteja seipään päässä.

Pääsiäisaamuna aurinko tanssahteli, ja sen ylösnousua oli oltava hyvissä ajoin katsomassa. Jos kellojen kalkattajat ehtivät ikkunan alle herättämään metelillään, lakkasi nukkuneen nuoren pituuskasvu koko vuodeksi. Mutta lempi nousi ja maine kiiri kauas, jos hankkiutui kellotapuliin sitomaan hiuksiaan kirkonkellon kieleen. Kylvöonnen hakija kävi tyhjän vakan kanssa ensin naapurin pellolla ja sitten omalla. Palmusunnuntaina virponeet ilmestyivät noutamaan palkkiomuniaan, ja hyvää ruokaa annettiin kaiken varalta myös saunan haltijalle. Minkä eläimen ensin näki, sellainen oli koko vuoden. Puoliso saattoi olla luvassa siltä suunnalta, missä koira haukkui.

Kyllä elämä on nykyään tylsempää ja useimpien pääsiäisloma huomattavasti tasaisempi. Toisaalta kaiken tuon temmellyksen taustalla olevat huolet ja asenteet ovat ajattomia, resurssien niukkuudesta tai runsaudesta riippumattomia. Juhlapyhien ratoksi jokainen voi miettiä, mitä olisivat tämän päivän kiirat, parat ja varaussanat.

Noin 28 vuotta sitten toimitin näistä aiheista kirjan Lykyn avain, ja ilokseni sitä on taas painettu saataville. Teoksesta löytyy runsain mitoin toksista maagisuutta, mutta myös muunlaisia enteilyjä ja uskomuksia – maailman onnellisimman kansan perinnettä.

Hauskaa pääsiäistä!

Juha Nirkko

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *