Kauniissa joukoss!

Helatorstaista kesäkuun loppuun saakka kulkivat Ritvalan kylän tytöt iltapäivisin käsi kädessä, neljä-viisi tyttöä rinnan pitkin kylän teitä, ja lauloivat vanhoja runoja. Kylän päätiet kuljettuaan he pysähtyivät Helkavuodella ja jatkoivat lauluaan hitaassa piirissä. Lopuksi he palasivat yhä laulaen ja hitaasti kävellen kylään, jossa huviteltiin, tanssittiin ja leikittiin loppuilta.

Harva kansanomainen juhla on aiheuttanut samanlaista ihmettelyn ja lähteiden taakse pääsemisen tarvetta kuin Sääksmäen Ritvalan helkajuhla. Edellisten tietojen antaja Elias Lönnrot kyseli juhlista ja niihin liittyvistä lauluista koleralääkärinä kulkiessaan vuonna 1831. Kukaan 1800-luvun tallentajista ei päässyt seuraamaan itse juhlaa, vaan teki kuvauksensa haastatteluiden pohjalta. C A. Gotlundille järjestettiin vuonna 1824 pieni yksityisnäytöskin. Kun Axel Olai Heikel vuonna 1881 tuli varta vasten juhlille, eivät tytöt enää laulaneet vanhoja helkavirsiään. He kokeilivat, totesivat etteivät muista ja valittivat, ettei ollut ”arkkia” eli painettua versiota laulusta mukana, ja lähtivät katsomaan rantaan saapuvaa höyrylaivaa.

Jo 1700-luvulla kirkko moitti tyttöjen tapaa kulkea ja laulaa helatorstain ja helluntain välisinä iltoina laulaen pitkin kylää. Juhlaa pyrkivät kitkemään niin papit kuin nimismieskin. Kyläläiset kertoivat, että peltojen pelättiin jäävän hedelmättömiksi, jos alkukesästä ei laulettu. 1800-luvun loppuvuosikymmenille tultaessa esivalta ja aikojen muutos oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä. Tapa jäi käytöstä, mutta ei pitkäksi aikaa.

Vuonna 1904 Jyväskylän seminaarista tullut opettaja elvytti vanhat laulut. Kansanvalistuksen kehyksessä moni asia muuttui. Sävelmien ja runojen suullinen variointi loppui. Runot oli painettu jo vuonna 1846. Niiden sävelmän oli Jyväskylän seminaarin opettaja opettanut tuntemastaan nuotista. Luultavasti äänenkäyttökin muuttui modernimmaksi – aikaisemmin oli puhuttu ”helan huutamisesta.” Tytöt alkoivat kulkea säännöllisemmissä kulkueissa, ja heidän asunsa yhtenäistyi vuosien myötä, kunnes muuttui lopulta kansallispuvuksi. Lopetuspaikaksi tuli nuorisoseuran talo Helkavuoren sijaan ja loppuillan ohjelma vaihtui nuorison vapaamuotoisesta tanssista, leikistä, kokon poltosta ja laulusta ohjelmallisiksi iltamiksi. Kävelyn ja laulun pituutta lyhennettiin ja juhla keskitettiin yhteen päivään, helluntaihin.

Kenties eniten on ihmisiä askarruttanut juhlan alkuperä ja ikä. Onko ilmiö alkujaan pakanallinen, katolinen, vai kenties vasta myöhemmin kehitetty? Miksi yhdessä hämäläiskylässä on ollut tällainen tapa, josta ei muualta Suomesta ole viitteitä?

Muualta Suomesta on tietoja helavalkeiden poltosta ja kesäisten huvittelujen aloittamisesta, mutta lähimmät tiedot pitkin kylää laulaen kiertävistä tytöistä ovat Suomenlahden toiselta puolen, Inkeristä. Erilaiset peltojen siunaamiseen ja hedelmällisyyteen liittyvät kevätrituaalit voivat juuriltaan olla lähes yhtä vanhoja kuin taito viljellä maata, mutta niiden eri aikaisista käytöistä ja kulkeutumisista on niukalti tietoja. Tiedetään, että keskiajalla voitiin kulkea keväisin siunaamassa katolisen papin kanssa peltoja.

Helkavirsien kalevalamittaiset balladirunot tuntuisivat epäsuorasti viittaavan keskiaikaiseen kulttuuriin. Ensimmäinen aloitusvirren jälkeinen runo kertoo kansanomaisen version pyhästä Magdalenasta, toinen tarinan ritarilleen uskollisena pysyvästä neidosta, kolmas kiertävän kauppiaan pettämästä tytöstä. Runojen jokaisen säkeen jälkeen laulettu kertauma ”Kauniissa joukoss” oli useiden tallentajien ja laulajien mukaan vielä 1700-luvulla kuulunut ”Jumala on kauniissa joukoss” tai ”Kauniissa joukossa Jumala”, mutta typistynyt sitten luterilaisten pappien vaatimuksesta.

Juhlaperinteisiin kertyy vuosien ja vuosisatojen myötä piirteitä eri suunnista. Näin oli varmaankin myös helkajuhlan kohdalla. Juhlatavat varioivat, mutta itse juhla voi olla yllättävän pysyvä. ”Jo sitte maailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio”, oli Sääksmäellä Lönnrotin mukaan tapana sanoa. Helkaa lauletaan Sääksmäellä tämänkin vuoden helluntaina.

Yksityiskohtaisimman tutkimuksen aiheesta, ”Ritvalan Helkajuhla” (1953), on kirjoittanut Elsa Enäjärvi-Haavio. Viime vuosien tapahtumien juhlapuhujina ovat juhlien historiallisia taustoja käsitelleet esimerkiksi Henrik Meinander ja Markus Hiekkanen. Niilo Ihamäki teki vuonna 1958 televisio-ohjelman, jonka alussa kuuluu tuon ajan versio helkavirsien laulamisesta. Itse helkavirret löytyvät moninaisina versioina Suomen Kansan Vanhojen Runojen Hämeen osasta numeroina 77–151.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.