Kasettien kertomaa – näkökulmia inkerinsuomalaisten kansalaistoiminnan aktivoitumiseen perestroikan aikana

Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen puitteissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon luovutettuja arkistoaineistoja järjestäessäni huomioni on Inkerinmaan 1900-luvun alun dramaattisten käänteiden ohella kiinnittynyt toiseen inkerinsuomalaisten historian kannalta erityisen tapahtumarikkaaseen ja monin tavoin mullistavaan ajanjaksoon, perestroikaan.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen viimeisen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin 1980-luvun jälkipuoliskolla alullepanema talouden ja yhteiskunnan uudistaminen johti aktiivisen kansalaistoiminnan elpymiseen koko Neuvostoliitossa ja myös siellä asuneiden inkerinsuomalaisten keskuudessa. Yhteiskunnallisen ilmapiirin asteittainen vapautuminen mahdollisti ensimmäistä kertaa reilusti yli viiteenkymmeneen vuoteen tilaisuuden kokoontua ja järjestäytyä, puhua inkerinsuomalaisten historiasta sekä omista kokemuksista julkisesti sekä harjoittaa uskontoa avoimesti.

SKS:n arkistoon Inkeri-hankkeen kuluessa karttuneet henkilö- ja yhdistysarkistoaineistot avaavat kiehtovalla tavalla näkökulmia tähän aikakauteen. Kuten eräs perusteilla olleen Leningradin Inkerin Liiton kokouksen puhuja 1980-luvun lopulla nauhoitetussa äänityksessä asian ilmaisi: ”Kymmeniä vuosikymmeniä meidän paljon kärsinyt kansa oli menettämässä kieltänsä, kulttuuriansa ja omaatuntoansa. Nykyään perestroika antaa meille mahdollisuus ja sytyttää… sytyttää sieluissamme toivon Inkerin kansan elpymiseen ja inkeriläisyyden säilyttämiseen.” (SKS KIAÄ2018:61 A-puoli).

Kuvassa vasemmalla puhuu Aleksandr Kirjanen. Keskellä Albert Kirjanen nauhurinsa kanssa ja hänen oikealla puolellaan Arvo Survo. (kiak2019_0087_243)

Edellä mainittu lainaus on peräisin Albert Kirjasen arkistosta, johon muun aineiston ohella kuuluu 32 kappaletta C-kasetteja. Kasetit sisältävät Kirjasen nauhoittamia äänitallenteita inkerinsuomalaisten tapaamisista ja sittemmin esimerkiksi Leningradin ja Hatsinan Inkerin Liiton paikallisyhdistysten kokouksista vuodesta 1986 alkaen 1990-luvun puolenvälin tienoille saakka. Lisäksi äänitteiden joukossa on jonkin verran muistitietohaastatteluja – hyvin samanlaisia kuin mitä parhaillaan käynnissä olevan projektimme puitteissa teemme. Nyt nämä digitoidut ja arkistossa kuunneltavissa olevat nauhoitukset kielivätkin siitä, miten inkerinsuomalaiset yhdistysaktiivit ovat ymmärtäneet suullisen perimän sekä muistitiedon tärkeyden jo varhain ja ovat heti yhteiskunnallisen ilmapiirin vapautuessa ryhtyneet aktiivisesti toimeen sen tallentamiseksi.

Vaikka perestroika mahdollisti avoimen ja kriittisen historian tarkastelun sekä kielellisen ja kulttuurisen itsemääräämisoikeusvaatimusten esittämisen, kielen ja kulttuurin elvyttäminen sekä tietoisuuden levittäminen Inkeristä ja suomalaisuudesta on ollut riippuvainen inkerinsuomalaisten omasta aloitteellisuudesta. Vapautuneemmassakaan ilmapiirissä kansalaistoiminta ei kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta vaan yhdistystoiminta oli vielä perestroikankin aikana varsin säänneltyä ja esimerkiksi jokaisen tapahtuman ohjelma sekä puhujat piti ilmoittaa viranomaisille etukäteen. Kuten Kirjasen aineistoista käy ilmi, vielä vuonna 1987 KGB:ltä ei herunut lupaa julkisen muistotilaisuuden järjestämiseen 1930-luvulla teloitettujen tai karkotettujen inkerinsuomalaisten esi-isien muistamiseksi. Vuonna 1988 viranomaisten tiukka linja alkoi sen sijaan vähitellen hellittää ja siitä alkaen inkerinsuomalaiset aktiivit ryhtyivätkin järjestämään toimintaa sekä muistotilaisuuksia, kesäjuhlia ja muita tapahtumia ahkerasti.

Kirjasen tallenteet ovat kiinnostava lähde Neuvostoliiton 1980–1990-lukujen yhteiskunnallisen myllerryksen ymmärtämisessä, ja ne avaavat myös ennen kaikkea sitä prosessia, miten inkerinsuomalaiset kokivat, että heidän tulisi organisoitua uudenlaisessa demokraattisemmassa yhteiskunnassa. Nauhoituksista selviää myös millaista tunnustusta he kaipasivat tai millaista yhteiskunnallista asemaa he voisivat ylipäätään vaatia. Kokouksissa käydään esimerkiksi neuvottelua siitä, tulisiko perusteilla olleen Inkerin Liiton ja sen paikallisyhdistysten ensisijaisesti keskittyä kulttuuritoimintaan ja kansanperinteen ylläpitämiseen vai tulisiko toiminnan olla poliittisemmin orientoitunutta, ja tähdätä laajempaankin yhteiskunnalliseen muutokseen sekä inkerinsuomalaisten aseman tunnustamiseen. Käytännössä useimmiten nämä kaksi ulottuvuutta vaikuttavat kulkeneen sovussa toisiaan pois sulkematta: kokousten puheenvuoroissa saatetaan käydä keskustelua vireillä olevista vetoomuksista päättäjille, esimerkiksi yhdistyksen toimintaedellytyksiä tai suomenkielen asemaa koskien, ja puheiden välillä Inkerin lauluperinne puolestaan kukoistaa yhteislaulujen sekä muiden esitysten muodossa.

Olga Ostonen, legendaarinen inkerinsuomalaisten laulujen taitaja, esiintyi useilla kesäjuhlilla ja muissa tapahtumissa. (kiak2019_0087_242)

”Kansallisessa heräämisessä” eli vaatimuksissaan yhteiskunnallisen aseman kohentamiseen ja kulttuuriautonomian tunnustamiseen inkerinsuomalaiset eivät toki olleet yksin, ja kokouksissakin reflektoidaan paljon heidän asemaansa suhteessa Neuvostoliiton muihin vähemmistökansoihin. Uudenlainen mahdollisuus vaatia oikeuksia ja tunnustusta yhteiskunnassa loi muun muassa tarpeen pohtia lain näkökulmasta yksiselitteisesti tulkittavissa olevaa määritelmää vähemmistökansaan kuulumiselle, eli esimerkiksi sille, kuka ylipäätään on ”inkerinsuomalainen”.

Myös vaatimukset saada 1900-luvun poliittiset vainot, inkerinsuomalaisiin kohdistunut väkivalta ja etnisyyteen perustuva syrjintä hyvitetyksi, heijastivat laajempaa yhteiskunnallista liikehdintää ja demokratiavaatimusten voimistumista. Eräässä kokouksessa esimerkiksi esitetään idea osallistumisesta tapahtumaan nimeltä Nedelja Sovesti (”Omantunnon viikko”), joka järjestettiin kansalaisaktivistien toimesta Leningradissa Stalinin uhrien muistoksi marraskuussa 1988. Jälkikäteen tiedetään, että kyseinen tapahtuma muodostui Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeen synnyn kannalta monin tavoin historialliseksi, ja tunnetun venäläisen muistiorganisaation ja ihmisoikeusjärjestö Memorialin toiminta sai siitä alkunsa.

Myös Suomen inkerinsuomalaisissa piireissä oltiin hyvin perillä perestroikan vaikutuksesta yhteiskunnallisen aktiivisuuden elpymiseen Neuvostoliitossa, sekä siitä että lyhyen ajan sisällä Leningradin alueella ja Virossa oli perustettu lukuisia inkerinsuomalaisten paikallisyhdistyksiä. Kuten vuonna 1989 perustetun ystävyysjärjestö Suomi-Inkeri-Seuran varapuheenjohtaja ja perustajajäsen Jouko Siirilä kirjoitti: ”Perestroika on mahdollistanut meillä Suomessakin nyt sellaisen avoimuuden ilmapiirin, että voimme kaikki keskustella avoimesti asioista, jotka ovat meille jääneet vieraiksi itäisessä naapurissa.”

Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeen myötä SKS:n arkistoon on Kirjasen henkilöarkiston ohella saatu esimerkiksi Inkerin Kulttuuriseuran arkisto, johon sisältyy myös seuran perustamista edeltäneisiin vuosiin 1988–1989 liittyviä kuva- ja tekstiaineistoja. Ne avaavat kiinnostavalla tavalla kyseisen ajanjakson tapahtumia, mutta ensisijaisesti Suomessa toimineiden yhdistysten ja aktiivien perspektiivistä käsin. Säilyneistä asiakirjoista voi muun muassa päätellä, että inkerinsuomalaiset yhdistysaktiivit niin Suomessa, Venäjällä, Virossa kuin Ruotsissakin olivat tekemisissä keskenään jo varhain, mistä yksi osoitus on ensimmäinen kansainvälinen inkerinsuomalaisten yhteistyökonferenssi Tallinnassa 29.4.–1.5.1989. Konferenssin julkilausumassa YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, Wienin sopimuksen pöytäkirjaan ja muihin kansainvälisiin sopimuksiin vedoten, esitettiin kuuden kohdan asialista. Julkilausumassa muun muassa vaadittiin väestönsiirrosta aiheutuneiden menetysten korvaamista, taloudellista tukea inkerinsuomalaisten palaamiseen Inkerinmaalle, kansallispoliittista ja sivistyksellistä autonomiaa, vähemmistökansoille kuuluvia oikeuksia ja etuja sekä mahdollisuutta vaihtaa kansalaisuus ja nimi suomalaisiksi. Asialistan viimeisenä kohtana osanottajat ilmaisivat tukensa Viron valtion päämiehille ”perestroikan kehittämisessä” ja toivoivat ”kansainvälisen yhteistyön jatkuvuutta Neuvostoliitossa ja Virossa”.

Yleisöä inkerinsuomalaisten kesäjuhlilla 1980-luvun lopulla. (kiak2019_0087_278)

Vain parin vuoden kuluttua tästä ensimmäisestä yhteistyökonferenssista Neuvostoliitto hajosi ja samalla perestroikan aikakausi tuli päätökseen. Inkerinsuomalaisten yhdistystoiminta ja kansainvälinen yhteistyö sen sijaan jatkui. Erityisesti Suomessa ja Venäjällä aktiivisten yhdistysten välille kehittyi monipuolista toimintaa, jonka jo olemassa olevat verkostot mahdollistivat. Yhteistyöstä ja inkerinsuomalaisten tukemisesta kiinnostui viimeistään tällöin myös moni ulkopuolinen taho – inkerinsuomalaisten yhdistysten lisäksi esimerkiksi Suomi-Seurasta sekä Kirkon Ulkomaanavusta muodostui keskeisiä lähialueyhteistyötä tukevia toimijoita.

Kuten tunnettua, pian alkoi myös toinen uusi aikakausi Mauno Koiviston vuonna 1990 antamasta lausunnosta, joka mahdollisti inkerinsuomalaisten paluumuuton Suomeen. Lyhyen ajan sisällä tapahtui monta mullistusta, jotka vaikuttivat monien inkerinsuomalaisten elämään merkittävällä tavalla. Hankkeen myötä talteen saadut arkistoaineistot tarjoavat uusia ja mielenkiintoisia tulokulmia näihin inkerinsuomalaisten kannalta kriittisiin murroskausiin, jotka ovat osaltaan osa laajempia historiallisia kehityskulkuja. Lisäksi aineistot auttavat ymmärtämään, että pitkäjänteistä työtä inkerinsuomalaisten historian tallentamiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi on tehty jo vuosikymmeniä.

Meeri Siukonen

Meeri Siukonen on koulutukseltaan sosiaaliantropologi, joka työskentelee Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeessa teksti-, kuva- ja ääniteaineistojen sekä muistitietohaastattelujen parissa. Kirjoittajaa kiinnostaa erityisesti muistin politiikka Neuvostoliitossa ja Venäjällä.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *