Karjasoitto

Vuoden 1914 kesällä musiikkitieteen ylioppilas A. O. Väisänen lähti toista kertaa tallennusmatkalle Viron kaakkoiskulmaa kohti, Setumaalle. Setumaalta matka jatkui Länsi-Inkerin kautta kauas Mordvaan. Inkerissä Väisänen piipahti vain kuusi päivää. Sinä aikana hän tallensi merkittävimmän tunnetun paimensoitinsävelmistön ja inkeriläisen soitinmusiikin aineiston. Mukanaan miehellä oli tuolloin mitä uudenaikaisin äänityslaite fonografi.

Väisäsen aineistossa on monia kiehtovia lajeja ja soittajia. Se piirtää inkeriläisestä musiikista aivan toisenlaisen kuvan kuin aiempien tallentajien runosävelmien ja rekilaulujen nuotinnokset. Väisäsen Inkeri oli paimensoiton, tanssisävelmien ja sotilassoittokuntien maailma. Soittimina oli erilaisia puhaltimia, kaksirivinen haitari (pilli) ja balalaikka, tuon ajan tyypillisimpiä kansansoittimia. Sävelmät ovat mikä mistäkin: perinteisiä paikallisia sävelmiä, venäläisiä, virolaisia ja ympäri Eurooppaa kulkeutuneita sävelmiä sekä Väisäsen rakastamia improvisaatioita.

Omintakeisimpia lajeja ovat paimenten haliat soitot, haluvirret ja luettelemiset, jotka voisi kömpelösti kääntää vaikka surullisiksi soitoiksi, kaipuulauluiksi ja itkuvirsiksi. Luettelemiset viittaavat suoraan naisten lajiin, itkuvirsiin, joita esitettiin erityisesti hautajaisissa, häissä ja nuoria miehiä sotaväkeen saattaessa. Jotkut haluvirsistä ja halioista soitoista näyttävät lainaavan itkujen tyylikeinoja: laskevia sävelkulkuja, vapaarytmisyyttä, venytettyjä säkeenloppuja, jopa itkemisen äänellistä imitaatiota. Toiset tuntuvat rakentuvan enemmän venäläisen lyyrisen laulun tyylikeinojen varaan. Ilmeisesti soitinmusiikki oli miehille – ainakin paimenille – ottaa käyttöön naisten surukieli ja yhdistellä sitä muihin lajeihin. Näyttää siltä, että paikalliset kuulijat suhtautuivat soitettuihin surulauluihin ja itkuihin samalla tunnelatauksella kuin sanallisiin itkuvirsiin: osallistumalla suruun, itkemällä mukana.

Erityisesti Soikkolan niemen inkeroispaimenet olivat kuuluja soittotaidostaan. Retken toinen äänitettävä oli kuitenkin inkerinsuomalainen Matti Pukonen Ropsun kylästä. Tallennushetken kuvaus vuodelta 1918 on Väisästä parhaimmillaan:

”Maisema oli kalastajalle ominainen Suomenlahden etelärannalla: hiekka kimmelsi auringon säteissä, kalanpyydykset ja veneet olivat levossa kuten merenpintakin; etäämpää näkyi Narvajoen suu. ”Halia-soitto” pitkine loppusäveleineen ikään kuin suli meren horisonttivivaan.” (Väisänen 1990, 156.)

Vaikka Pukonen ei ollut tyytyväinen lainattuun trubaansa, hän oli silti tietoinen oman soittonsa laadusta: ”Soikkolaiset kun kuuli[si]vat, sanoisivat: ’se on täys soitto.’” Valtaosan vahalieriöistään Väisänen äänittikin Soikkolan paimenilta. Monet heistä olivat palvelleet Venäjän armeijan sotilassoittokunnassa. Vaikka Väisänen puhui omaa kieltään puhuvista ortodoksisista inkeroispaimenista suomalaisina, eivät nämä itse itseään sellaiseksi mieltäneet. 1900-luvun alun oppineessa kielenkäytössä suomalainen tarkoittikin usein suomensukuista.

Väisänen ei ollut ensimmäinen joka maalaili romanttisia kuvia luonnonkauniista paimenidylleistä. Hänen opettajansa Armas Launis kulki alueella ylioppilaskerääjänä vuonna 1903 ja nuotinsi satojen runosävelmien ja muiden laulujen ohella myös yhden paimensävelmän. Kolme vuotta myöhemmällä äänitysretkellään hän täytti viimeiset vahalieriönsä Soikkolan paimenten soitolla. Launiksen myöhemmin säveltämä Kullervo-ooppera (1917) sai vaikutteita myös inkeriläisestä ja venäläisestä musiikista. On todennäköistä, että Väisäsen tallennusretki oli Launiksen ideoima.

Muutamassa päivässä (29.6.–6.7.) Väisänen tallensi kymmenestä Narvusin ja Soikkolan kylästä 163 sävelmää kolmeltakymmeneltä esittäjältä fonogrammeille. Varsinaisia paimensoittoja Väisäsen kokoelmassa on 26. Niillä on moninaisia nimiä ja luonnehdintoja: karjasoitto, aamusoitto, iltasoitto, karja kogohos tai karja kokoon, metsässä itsekseen, hevosen kutsuminen, vanha tai prostoi soitto, omasta päästä. Hän äänitti myös tanssisävelmiä, venäläisten laulujen sävelmiä, marsseja, itkuja ja runosävelmiä. Paimensoittojen ohella suuri ryhmä muodostuikin tanssisävelmistä: 18 ruskavaa, 11 katrillia, viisi kamarinskia, neljä polkkaa sekä jokunen krakoviak, tsizik ja valssi ­– valtaosa jo nimeltäänkin venäläisiä, osa virolaisiksi kerrottuja.

Väisäsen tallentama aineisto on toiminut innoituksena monelle nykymuusikollekin. On hauska nähdä, miten Karjasoitto-hankeen taitavat soittajat aineistoa tulkitsevat 30.6. klo 15 SKS:n juhlasalissa ja 13.8. Tornin pihalla.

Kirjallisuutta:
Tiede, taide, tulkinta: kirjoituksia A. O. Väisäsestä. Toim. Seppo Knuuttila, Ulla Piela & Risto Blomster. Helsinki: SKS (2011).
A. O. Väisänen (1985): Karjasoitto. A.O. Väisäsen keräämiä paimensävelmiä Inkeristä. Toim. Ilkka Kolehmainen. Kaustinen: Kansanmusiikki-Instituutti.
A. O. Väisänen (1990): Hiljainen Haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista. Toim. Erkki Pekkilä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 735. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Kati Kallio (2011): A. O. Väisänen Kullervon mailla. Teoksessa Tiede, taide, tulkinta: kirjoituksia A. O. Väisäsestä. Toim. Seppo Knuuttila, Ulla Piela & Risto Blomster. Helsinki: SKS. 120–135.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *