”Kansat eivät ole toistensa vihollisia”

Helsingin yliopiston ensimmäinen sosiologian professori, Gunnar Landtman (1878–1940), nousi vasta itsenäistyneessä Suomessa näkyväksi julkiseksi intellektuelliksi. Argumentoidessaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä hän hyödynsi sosiologiansa tuottamia ”faktoja”. Sosiologia oli Landtmanille väline, jolla tulkita maailmaa. Sotien välisenä aikana hänen toimintansa ytimessä oli kuitenkin maailman muuttaminen. Aikalaisten silmissä hän oli väsymätön demokratian ja pasifismin puolustaja, joka asetti tieteellisen tiedon tuottamat näkemykset nationalismia, diktatuureja ja sotapolitiikkaa vastaan.

Yksi Landtmanin kiinnostavimmista ja edelleen ajankohtaisista aiheista oli kansainvälisten suhteiden rauhanomainen järjestäminen. Hänen näkemyksiensä ymmärtämiseksi on palautettava mieleen hieman yleistä kontekstia. Maailmansotien välinen aika on monilla tavoilla kiehtova aatehistoriallinen aarreaitta. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon: jazz soi, tiede ja taide edistyivät, oli myrskyä, kiihkoa ja hysteriaa. 1800-luvulla syntynyt nationalismi puhkesi kukkimaan ja luotiin meille tuttu suvereeneihin kansallisvaltioihin pohjaava Eurooppa. Maanosaa hallinneet suurvallat romahtivat ja kartalle piirrettiin valtiota, joita ei muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin ollut edes osattu kuvitella.

Landtman ei ollut uuteen tilanteeseen tyytyväinen. Edellinen sota oli syttynyt taloudellisen ja kulttuurisen kilpailun ja liian pitkälle menneen nationalismin vuoksi. Nyt tehtiin lisää uusia valtioita, jotka kilpailivat keskenään. Poliitikot olivat tuhosta huolimatta edelleen ennen sotaa hallinneen katsantotavan pauloissa. Landtman kutsui tätä ”kulttuurizoologiaksi”, jonka mukaan ”kansakunnat ovat kiinni ikuisessa taistelussa, jossa voittaa parhaiten varustettu, se joka työntää tieltään ja tuhoaa kilpailijansa, koska se edustaa parhainta ihmisainesta.”

Tällaista ajattelua vasten Landtman asetti sosiologisen teorian yhteisöelämän synnystä ja kehityksestä. Sen avulla hän kertoi, miten yhteisöelämä oli ylipäänsä mahdollinen, selvensi sen perustan ja pystyi myös suhteellistamaan suvereenin kansallisvaltion merkityksen, tai kuten Landtman asian ilmaisi, ”korkeuden”. Yhteisöelämässä ei Landtmanin mukaan ollut kyse kilpailusta, vaan ihmisessä olevista altruistisista tuntemuksista ja niitä synnyttävästä vastavuoroisesta yhteistyöstä. Yhteisöelämän perustana oli sen yksilöille tuottama hyöty. Näiden tekijöiden myötävaikutuksella ”uppiniskaisinkin” yksilö luovutti osan suvereniteetistaan ja mukautui yhteisöelämään. Yhteisöelämän luonteeseen kuului sen perustana olevan altruistisen kehän laajeneminen. Alussa oli ollut perheitä, sitten klaaneja ja heimoja. Toisilleen täysin vieraita ihmisiä yhdisti yhteenliittymisen tuottama hyöty ja myös valtio perustui samoille periaatteille. Kehityksen ei voi Landtmanin mukaan olettaa pysähtyvän siihen.

Valtiot, niiden välinen kilpailu sekä rakenteilla olleet rajat ja tullimuurit olivat Landtmanin ajattelussa keinotekoinen este vastavuoroisuuden ja yhteisen hyödyn laajenemiselle. Hän oli innoissaan tieteen, taiteen, työväenliikkeen ja esimerkiksi sosiaalidemokratian kansainvälisyydestä. Päivittäiset tarvikkeet matkustivat jo maapallon ympäri ja ihmiset elivät toisiinsa kietoutuneina. Hän odotti haltioituneena liikennevälineiden, kuten lentokoneiden, kehittymistä ja sitä myötä nopeutuvan liikkumisen mahdollisuuksia.

Mitä Landtman sitten ehdotti uuden maailmajärjestyksen pohjaksi yhteen kietoutuneessa maailmassa? Hänen mukaansa ”Kaikkien näiden uusien tekijäin ilmaannuttua on kysymys kansojen keskinäisistä suhteista tullut aivan toiseksi kuin ennen.” Tällaiseen maailmaan ei hänen mukaansa kannattanut enää rakentaa suvereeneja valtioita, joiden johtajat kaiken lisäksi olivat nationalismin ja ”kulttuurizoolgian” vankeja. ”Kulttuurizoologia” oli lyönyt ”kulttuurivoitot” mataliksi ja tuottanut kehityksessä ”kohtalokkaan pysähdyksen”. Landtmanin mukaan ”Kehitys, jonka tuloksina esiintyvät eri valtiot itsenäisinä, riippumattomina eliminä on saavuttanut huippunsa. Nykyinen kehitys vaatii ehdottomasti nykyisiä valtioita korkeampana olevia järjestöjä.” Pitäisi siis ottaa seuraava askel. Valtioiden pitäisi ymmärtää yhteistyön merkitys, kuten yksilö oli aikanaan ymmärtänyt ja tuloksena oli ollut laajempia yhteisöjä, kehitystä ja edistystä, ”todellisia arvoja”. Landtmanin tavoitteena oli kansallisvaltioita ”korkeampi yhteisö”. Hän ymmärsi kansallisvaltion voiman, patriotismin ja ihmisen kaltaisiinsa luontaisesti tunteman yhteisyyden, mutta katsoi, että se voitiin ylittää. Asioita tuli hänen mukaansa tarkastella ”ihmiskunnan” tasolla. Ihmisten välinen solidaarisuus ei saisi pysähtyä valtion rajalle.

Landtman oli leimallisesti yhteiskunnallisen tasa-arvon sosiologi, jolle sosiaaliset kysymykset olivat tärkeitä. Kansainvälinen yhteistyö oli ainoa tie niiden kestäväksi ratkaisemiseksi. ”Niin pian kuin yksityinen valtio tahtoo tehokkaasti verottaa liiallista yksityisomaisuutta, siirtyy pääoma pois maasta; niin pian kuin jokin valtio tahtoo yksinään parantaa köyhälistön asemaa joutuu se tappiolle kaupallisessa kilpailussa toisten valtioiden kanssa. Sosiaalinen kysymys on kansainvälinen kysymys.” Ongelmiin tarvittiin siis kansainvälinen ratkaisu. ”Nykyisin [1923] on päämääränä sellaisen maailmajärjestyksen luominen, joka, käsittäen kaikki kulttuurikansat, tekisi mahdolliseksi järkiperäisen työnjaon ja yhteistoiminnan, samanlaisen kuin yksityisten valtioiden välillä vallitsee.” Landtmanin mukaan kansallisista parlamenteista pitäisi valita edustajat eräänlaiseen maailmanparlamenttiin, joka hoitaisi ”korkeammat tehtävät”.

Patriotismista huolimatta ”Uudenaikainen kosmopolitismi” oli Landtmanin mukaan täysin mahdollista. Se oli hänen mukaansa ihmisluonnolle ominainen suunta. Ihmisten välisen altruismin laajentumisella ei ollut mitään todellista rajaa, sillä siihen tarvittava keskinäinen riippuvuus, vastavuoroisuus ja hyöty olivat jo olemassa. Lause ”Kansat eivät ole toistensa vihollisia, keskenään kilpailevat valtiot ovat.” nousi hänen usein toistamaksi tunnuksekseen. Tämän sosiologisen ”faktan” pystyi Landtmanin mukaan vahvistamaan myös toisella tavalla. Radikaalidemokraattina hän ehdotti Euroopan laajuista kansanäänestystä asevarustelusta. Se kertoisi, että ihmiset eivät halunneet kilpailla tai sotia, vaan yhteistyötä ja rauhallista kehitystä. Landtmanin luottamus demokratiaan selittää osin hänen aktiivisuuttaan kirjoittajana. Hän ymmärsi, että ihmisten käsitykset oikeasta ja väärästä olivat muuttuvia ja erilaiset ”massapsykologiset” voimat vaikuttivat niihin. Hänelle tilanteessa mahdollisuudeksi tuli julkinen osallistuminen, vastavoimana oleminen.

Nyt voi sanoa, että ”sinisilmäiseksi” utopistiksi mainittu Landtman oli oikeassa. Keskenään kilpailevien valtioiden, nationalismin ja ”kulttuurizoologian varaan” rakennettu maailmajärjestys ei ollut kestävä. Syttyi toinen maailmansota, jonka jälkeen solmittu rauha oli aseistettu hampaisiin asti. ”Sosiaalinen kysymys” ratkaistiin kansallisella tasolla ja rakennettiin tiukasti rajattuja sosiaalivaltioita. Ne olivat ratkaisu hyvin vaikeaan ongelmaan. Mitä tapahtuu, kun ne puretaan, eikä tilalle rakenneta, Landtmania lainaten, ihmisten välisen ”pitkälle menneen kanssakäymisen” edellyttämää ”organisatsonia”?

”Kulttuurizoologia” tuntuu edelleen elävän sitkeästi. Väliin vaikuttaa, että 1900-luku olisi täysin unohdettu. Landtmanin uhkina näkemät kilpailu ja nationalismi ovat edelleen arkipäivää. Erilaiset valtioiden taseet, velkasuhteet, BKT ja ”kilpailukyky” jäsentävät maailmaa ja ohjaavat kehitystä, eikä ainakaan ihmisten yhteisen edun mukaisesti. Monet instituutioistamme ja ajattelumme on paljolti kansallisella tasolla. Vastavuoroinen ”korkeampi yhteisö” ei saa mahdollisuutta, vaikka esimerkiksi ”sosiaalinen kysymys” on edelleen ihmiskunnan yhteinen. Kansainvälistä (sosiaali)demokratiaa, jota Landtman ehdotti tulevaisuuden ja kehityksen rakentamisen pohjaksi, on vieläkin vaikea kuvitella. Toisaalta niin oli aikanaan myös yleinen äänioikeus ja hyvinvointivaltio.

Näinä aikoina, kun maailma on entistä pienempi: aatteet, tiede, taide, tavara ja ihmiset kulkevat, jopa aidattujen, rajojen yli ja kun tämä tilanne ei ole luonteeltaan väliaikainen, vanhan sosiologin ajatukset nousevat uudelleen ajankohtaisiksi. Esteet ”korkeamman yhteisön” rakentamiseksi ovat vain keinotekoisia. ”Älkää luottako valtiomiehiin”, ”yksilöt ja kansat eivät ole toistensa vihollisia, keskenään kilpailevat valtiot ovat.”

Yksi vastaus artikkeliin ””Kansat eivät ole toistensa vihollisia”

  1. Landtman on ollut visionääri, jonka ajatukset ovat kovasti linjassa bahá’í-maailmankuvan kanssa. Tätä tulevaisuus tulee vääjäämättä olemaan huolimatta siitä kuinka vaikea on tie. Kiitos paljon kirjoituksestasi!

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.