Kalevalamitta ja länsisuomalaiset kulttuurit

Kalevalamitta oli aikanaan käytössä koko Suomen alueella, vaikka vanhamittaisia kansanrunoja ei usein edes mielletä kuuluvaksi läntisimmän Suomen kulttuuriperintöön. Lähinnä karjalaisten ja inkeriläisten runojen pohjalta luotu Kalevala on suunnannut vahvasti sekä tallentajien, tutkijoiden että laajemman yleisön mielikuvia. Runolaulu oli paljon muutakin kuin pitkiä lauluja Väinämöisestä, Ilmarisesta ja Kullervosta. ”Kalevalan kertovia runoja” arkisemmat, lyhyemmät tai kristillisemmin sävyttyneet laulut eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet tallentajia.

Länsisuomalainen kansanruno kertoo monin tavoin pitkästä läntiseen kulttuuripiiriin kuulumisesta. Katoliseen keskiaikaan ja kristinuskoon viittaavat aihelmat sekä erilaiset balladinomaiset teemat ovat yleisiä. 1800-luvun laajojen tallennusten aikaan uudemmat riimilliset kansanlaulut ja luterilaiset virret olivat jo paljon vanhakantaista laulua suositumpia. Rannikkoalueet olivat alkaneet kristillistyä viimeistään 1100-luvulta lähtien ja lukutaitokin levisi kansan pariin ensimmäisenä lännessä. Kalevalamitta eli silti läntisimmässäkin Suomessa aina 1900-luvun alkuun asti loitsuissa, sananlaskuissa, loruissa ja lastenlauluissa, toteaa Marjut Paulaharju.

Monin paikoin lauletaan yhä ”Tuu tuu tupakkarulla”, ”Pois pilvi päivän päältä” tai ”Körö körö kirkkoon” joko vanhoin suullisin tai laulukirjojen vakiinnuttamin kalevalamittaisin muodoin. 1800-luvun aikana tallentui myös erilaisia tunnelmarunoja, balladeja, paikallishistoriaan liittyviä tarinoita ja juhlapäiviin liittyviä runoja, yleisimpänä ja pisimpänä tapaninpäivän kiertueiden yhteydessä laulettu Tapanin virsi. SKVR-tietokannasta löytyvissä länsisuomalaisissa loitsuissa ja taioissa vilahtelevat niin Jeesus (Anna Jeesus ohravuotta, Jumala jyväkesä) ja Maria (Neitsy Maaria makia vesi, tämän haavan hautukoon), kuin tonttu (Sanoppas hyvä tonttunen, kummoinen vuosi tulos on) ja joskus jopa Väinämöinenkin:

Puun pukara, maan äkämä,
veden kilpi, maan kilpi.
Jopa vanha Väinämöinen
veisteli venettänsä,
kalliolla kalkutteli.

1700-luvun loppuun asti kalevalamitta miellettiin myös länsisuomalaisten oppineiden ja kirkonmiesten omaksi runokieleksi. Sillä oli sepitetty kirjallisia onnittelurunoja ja surunvalitteluita, kirjojen esipuheita, paikallishistoriasta kertovia runoja, Raamatun tekstejä, kertomuksia kuninkaan voittamista taisteluista ja valituksia nälänhädistä. Yksi suosituimpia arkkipainatteina levinneitä runoja sekä kansan että oppineitten parissa oli Matthias Salamniuksen Ilo-Laulu Jesuxesta, kauniilla kalevalamitalla kirjoitettu, pitkä pääsiäisen kärsimysnäytelmä. Kalevalamittaan oli yhdistetty riimejä ja siitä oli kehitetty mitä erilaisimpia kirjallisia versioita. Ainoastaan virsien muodoksi se ei sellaisenaan kelvannut. Silti muutamat 1600-luvun alun hengelliset laulut olivatkin niin lähellä kalevalamittaa, että Turun akatemian professori Michael Wexionius asetti vuonna 1650 ne edustamaan ”vanhaa suomalaista runoa”.

Oppineiden moninaiset versiot kalevalamittaisesta runosta ovat luultavasti vaikuttaneet kansanomaistenkin runojen kieleen. Toisaalta voi olla, että länsisuomalainen kansanruno jo ennen uskonpuhdistuksen aikaa sisälsi piirteitä, jotka poikkesivat klassisesta kalevalamitasta, ja jotka ovat voineet vuorostaan vaikuttaa oppineiden runoihin. Länsisuomalaista runoa on ollut tapana tarkastella kirjallisen perinnön, modernisaation ja kielen muutosten häivyttämänä ja turmelemana. Mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin kysyä, miten moninaisilla tavoilla kirjallisen ja suullisen runon lajit olivat eri aikoina keskenään vuorovaikutuksessa, ja mitä kaikkea oli se runous, jonka eri aikoina eläneet ihmiset kokivat omakseen.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *