Kaikin puolin all right – kirjeitä viimeisiltä purjelaivoilta

Lüdeniz Bay 29. maaliskuuta -28

Hyvä Äiti

Saavuimme tänne Lüdenitz Bayhin helmikuun 27. päivänä, mutta on kertynyt niin paljon työtä, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Täytynyt lossata ja lastata lastia ja paljon muutakin, niinpä tänäänkin purimme 8 mieheen 103 tonnia hiiltä, joka on kyllä kuivaa, kevyttä, nokista jne. Olen saanut kirjeitä paitsi sinulta myös Siukosen Yrjöltä Amerikasta ja Oksaselta ja Järvisen Jormalta. Itseltänikin tuntuu kirjoitus käyvän helposti. […] Kirjoitan vielä ennen lähtöä. Tänne ei kannata kirjoittaa, sillä posti kestää yli kaksi kuukautta laivata tänne toisen mennen ja toisen tullen.

Poikasi Yrjö

19-vuotias merioppilas Yrjö Nieminen kirjoitti äidilleen Nastolaan Lounais-Afrikan satamasta alkuvuodesta 1928. Hän oli lähtenyt merille edellisellä vuonna koululaiva Fennialla hankkimaan merikoulun vaatimaa kokemusta. Fennian haaksirikkouduttua Kap Hornin vesillä hän siirtyi ahvenanmaalaisen Gustaf Eriksonin legendaarisille purjelaivoille, Olivebankille, Penangille ja myöhemmin Herzogin Cecilielle.

Yrjö Nieminen jätti sukulaispojalleen ainutlaatuisen perinnön: merimiesarkullisen kirjeitä, valokuvia ja päiväkirjoja. Niistä aukeaa poikkeuksellinen näkymä purjelaivakauden loppuaikojen työhön ja arkeen. Suomalaiset suuret purjealukset ylittivät vielä valtameriä 1920−1930 -luvulla, kun muualla oli jo siirrytty höyryyn. Niiden matkoista on kirjoitettu lukemattomia muistelmia, romaaneja ja tietokirjoja. Niemisen kirjeet ja päiväkirjat osoittavat kuitenkin tapahtumahetkellä kirjoitettujen, omakohtaisten dokumenttien voiman. Purjelaivaromantiikan sijaan ne kertovat laivaelämästä hierarkian pohjalla olleen merioppilaan näkökulmasta. Kuvasta muodostuu erityisen kiinnostava, koska se valottuu monesta eri suunnasta. Nieminen kuvaa jokapäiväistä työtään laivalla ja satamissa tarkasti äidilleen, jonka kirjeistä puolestaan välittyy kotiin jääneen omaisen ikiaikainen huoli ja kaipaus. Ystävien, lahtelaisten koululaisten, silmissä Nieminen tekee jo miesten töitä, purjehtii vieraisiin satamiin ja saa kokea kaikki maailman ihmeet samaan aikaan kun he vielä istuvat pulpeteissaan. Päiväkirjan sivuilla näyttäytyy kunnianhimoinen meriuralla etenijä, jolle tapahtumien kirjaaminen on hyödyllinen harrastus. Päiväkirjassa voi käsitellä myös merielämän ongelmia: työ laivalla oli rankkaa ja pelottavaakin − ei vain arvaamattoman meren vaan toisinaan myös miehistön vuoksi.

S/y Fennia myrskyssä. Kuva: Erkki Lauho, teoksesta Valtameret raakapurjein (John Nurmisen Säätiö)

Alkuaikojen kirjeet ovat reippaita ja innostuneita kuvauksia laivan arjesta ja merioppilaan tehtävistä ja opinnoista, mutta myös tropiikin öistä laivan kannella, kun pasaatituulet tekevät töitä miesten puolesta.

Paikassa 10 ast S meille sattui kaksi hauskaa asiaa. Laivan vauhti oli olematon, niin pyydystimme laivan kannelle kaksi albatrossia ja hain. (…) Myöhemmin näimme joukon pieniä valaita ”pyöriäisiä”. Tunnelma laivalla on kaikin puolin ”all right”.

Nieminen kirjoittaa ruotsiksi aineen linjakasteesta. Hän haluaa oppia kaikki laivan työt ja onnistua niissä aina parhaiten.  Kova työ märkänä myrskyissä ja raskas lastaaminen vaihtelevat hermoja raastavan kuumuuden ja toimettomuuden välillä. 

Päiväkirja 30. huhtikuuta -31 Sargassomerellä

27⁰ 43’ N, 46⁰3’ W

Puosu ja kokki eivät tule oikein toimeen, ja stewardin täytyy kiikuttaa paperilappuja miesten välillä, jos heillä on jotain asiaa toisilleen. Hoopoa hommaa isoilta miehiltä. Asiaan liittyi joku loukkaus ja yhteinen tuttavuus johonkin hameenkantajaan. Kolmonen [kolmas perämies] on sovitellut aisaa neljä viikkoa. Matkaa on vielä 2 700 mileä eli kolme neljä viikkoa, niin eiköhän riita sammu itsestään.

Satamissa Nieminen käy katselemassa nähtävyyksiä, kävelee kaupungilla, pelaa jalkapalloa ja tapaa silloin tällöin tyttöjäkin (”Äiti, kun puhun tytöistä, puhun kunnon tytöistä, enkä mistään huononmaineisista, sen vakuutan.”). Äidilleen kirjoittaessaan Nieminen on kelpo mies, joka ei juopottele merimieskapakoissa. Äidille annettu kuvaus vahvistuu päiväkirjan sivuilla: alkoholin käyttöä Nieminen paheksuu, erityisesti silloin kun sitä harrastaa päällystö.  

Laivakokemuksen ja itsevarmuuden kertyessä kirjeiden sävy muuttuu ja päällystö saa ankaraa kritiikkiä. S/V Olivebankin kolmas perämies on ”tomppeli” ja kapteeni ”kurja olio”, jolta voi odottaa mitä hyvänsä. Matka Tanskan salmista Australian Melbourneen kesti 156 päivää, joista kaksi kuukautta tapeltiin vastatuulta ja myrskyjä vastaan. Suomalaisten laivojen kova kuri, raaka työ ja karut olosuhteet yhdessä kehnojen palkkojen kanssa johtivat usein laivoilta karkaamiseen ja siirtymiseen ulkomaisiin aluksiin. Nieminenkin yrittää useaan kertaan turhaan uloskirjautua laivaltaan, ja kun se ei onnistu, harkitsee hänkin muun miehistön lailla karkaamista Australiassa.

Menneisyyden merityöstä kerrotaan monella tavalla. Merimiesten purjelaivakauden kertomusperinteeseen kuuluvat olennaisena osana kova työnteko ja ankarat olot, laivoista karkaaminen, myrskyt, kaukaiset maat ja satamien naiset ja kapakat.  Samanlaiset teemat näkyvät uudemmassakin muistitiedossa, jota on julkaistu esimerkiksi Rauli Virtasen kirjassa Riosta Rotterdamiin – Suomalaisten merimiesten satamareissuja (2018). Siinä haastatellut miehet kertovat naureskellen ryyppäämisestä merimieskapakoissa, naisista joilla on vain etunimi ja tullivirkailijoiden naruttamisesta.  Merimiehiltä eri arkistoihin kerätty muistitieto myötäilee osittain stereotyyppistä kuvaa, mutta merenkulkijat kertovat myös pitkien poissaolojen vaikutuksista ja siitä kovasta työstä, joka ei näy rannalle jääneille. Historiantutkijat ovat viime vuosina pyrkineet nostamaan esiin merityön moninaisuutta. Se ei 1800-luvullakaan ollut vain villien poikamiesten tilapäinen ammatti, vaan joukossa oli myös vanhempia perheellisiä miehiä. Vaikka naisten merityö oli pitkään ankarasti säädeltyä, matkustajalaivaliikenteen kasvaessa merillä työskenteli myös yhä enemmän naisia.

1800-luvulla merenkulkijat alettiin nähdä sosiaalisten ongelmien kautta. Purjelaivakaudella merimiehet viettivät ulkomaiden satamissa viikkokausia, ja yhteiskunnallinen huomio kiinnittyi enemmän syntisten satamien ongelmiin kuin merimiesten huonoihin työolosuhteisiin kaukana merellä. 1800-luvulla aloittaneen merimieslähetyksen tavoitteena oli tarjota tervehenkinen vaihtoehto kapakoille ja ilotaloille. Merimieskotien ja merimieskirkkojen merkitystä ja monipuolista toimintaa on alettu tutkia niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Merimiespastorit joutuivat ratkaisemaan monenlaisia sosiaalisia ja käytännöllisiä ongelmia ja rakentamaan yhteyksiä omaisten ja maailmalle kadonneiden merimiesten välille.  Merimieskirkolla kävi myös Yrjö Nieminen jo ensimmäistä matkaansa odotellessa. Hän kuvasi Cardiffin merimieslähetystä ”keitaaksi erämaassa”, vaikkei työlle osattu hänen mukaansa antaa arvoa Suomessa.

Tanssit s/y Fennialla. Kuva: Erkki Lauho, teoksesta Valtameret raakapurjein (John Nurmisen Säätiö)

Kirjeiden ja varsinkin päiväkirjojen kautta menneisyys saa moniulotteisempia ja realistisempia sävyjä. Merimiehet kuuluvat niihin harvoihin työväestön ammattiryhmiin, joista on jäänyt omakätisiä kirjallisia jälkiä jo 1800-luvulta alkaen. Suomessakin on viitteitä siitä, että merenkulkupaikkakunnilla, myös maaseudulla, monet opettelivat kirjoittamaan jo ennen kansakoululaitoksen leviämistä. Toisin kuin paikallaan pysyvällä maaseutuväestöllä, merenkulkijoilla oli myös käyttöä kirjoitustaidolle, kun yhteydet kotiväkeen olivat pitkiä aikoja kirjeiden varassa. Englantilaisilta aluksilta on jo 1700-luvulta tietoja tavallisten merimiesten kirjeiden kirjoittamisen kulttuurista.

Säilyneistä merenkulkijoiden kirjeenvaihdoista melkoinen osa on päällystön kirjoittamia. Yrjö Nieminenkään ei ollut tavallinen merimies, vaikka hän aloitti uransa jynssäämällä torakoita ja toukkia vilisevää laivaa matkakuntoon. Tavoitteena oli alusta asti merikoulu ja merikapteenin tutkinto. Pitkä kirjeenvaihto ja samanaikainen päiväkirja ovat harvinainen suomalaisen merihistorian lähde, jossa näkyvät aidot, hiljattain koetut tilanteet ja kohtaamiset ihmisten kanssa, arjen ja raskaan työn koristelemattomat kuvaukset, suljetun ja hierarkkisen laivayhteisön konfliktit, koti-ikäväkin. Se osoittaa, kuinka yksityinen ja henkilökohtainen kirjoittaminen pystyy ohittamaan meriromantiikan karikot ja aidosti monipuolistamaan käsitystä purjelaivakauden suomalaisista merimiehistä.

Kirjallisuutta:
Erkki Lauho: Valtameret raakapurjein. Merikapteenin matkat seitsemällä merellä. John Nurmisen säätiö 2018.

Kirsi Keravuori

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *