Kääntäjän pää ja häntä

Kääntäjän aivot on kuin transithalli. Sinne mennään ja sieltä tullaan, mutta harva sinne pysähtyy. Tekstin sanat kulkevat silmien näköhermojen kautta älyprosessorin käsiteltäviksi, mutta pian ne häviävät taas toisten hermojen välityksellä sormiin ja maailmaan. Läpikulkeva massa käy pian ylivoimaiseksi, ja muistiyksikkö lakkaa lähes kokonaan edes yrittämästä muistaa. Luultavasti turvatarkastaja näki sinut ja laukkusi sisällön, mutta osaisi tuskin valita naamaasi tunnistusrivistä edes kahden tunnin jälkeen, ellet ole tehnyt jotain yllättävää ja erikoista. Jos kääntäjä sattuu lukemaan näitä periaatteessa omia sanojaan muutaman kuukauden jälkeen, saattavat ne tuntua yhtä vierailta kuin tiistain 431. matkustajan Pikku myy -kuvioiset pyjamat. ”Kuka noin kirjoittaisi? Kai editori mokasi taas. Hyi.” Kirjallisuuden kääntämisen suurin vääryys toteutuu ikävällä tavalla: kääntäjä muuttuu näkymättömäksi, mutta nyt jopa omissakin silmissään. Satojen tuhansien sanojen vuositahti muuttaa kaiken.

owen1Mistä tahansa taipaleesta voi tulla rutiini. Viidentoista minuutin lauttamatkasta maailmanperintökohteesta jugend-Helsinkiin. Kävelystä kustavilaisten kiviseinien holviporttien läpi kotiin, joka voisi yhtä hyvin olla vanha poliisikoulu tai kummitustyrmä. Vaipumisesta tietoisuudesta tilapaiseen olemattomuuteen. Pian paikallinen ihmettelee, miksi turistilaumat ilmestyvät joka kerta kun aurinko yllyttää niitä vähänkin. Joka ikinen mukulakivi pitäisi painaa muistiin – pitäisi kirjoittaa romaani! – mutta sitten iskee taas kiire, ja kaikki huomio keskittyykin siihen, ettei lautasta myöhästytä eivätkä elokuvaliput jää käyttämättä. Taas.

owen2 Toisinaan ympäröivän maailman maagisuus kuitenkin voittaa ihmismielen turhamaisuuden. Toisinaan kielikuvien nerokkuus kuitenkin voittaa kääntäjän mielen tympääntyneisyyden. Majakkakirkon valot pysäyttävät. Paikan ja historian ja nykypäivän risteys valaisee. Toisen ja oman luovuuden liitto yllättää.

Tavallisessa arjessa keskityn kääntämiseen ja perheen menoihin. Elän syvällisesti, nauttien, mutta syvemmät ajatukset ovat yleensä kaukana. Suomenlinnassa oli toisin. Ei voinut olla kuin toisin. Rutiinista tuli tahti ja tahdista tuli tyhjä arkki, johon piti kirjoittaa edes jotain. Muistoja. Haaveita. Suunnitelmia. Seuraavia askeleita.

Kiitän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuuden vientikeskusta FILIä, sen henkilökuntaa, ja Helsinki International Artist Programme HIAP -järjestöä mahdollisuudesta kokea omakohtaisesti näin ainutlaatuinen osa Helsingin, Suomen, ja koko maailman kulttuuriperintöä. Roolini Suomen kirjallisuusviennin kuvioissa on pieni, mutta intensiiviset vierailut – kuten tämä – ovat kallisarvoinen ja välttämätön osa suomesta kääntävien työtä.  Joka kerta kun juhlimme suomalaisen taiteen valloittaneen maailman, sen takana on takuulla ollut jotain tämäntapaista. Tällä kertaa tapahtui sama: kolmen viikon residenssin aikana yksi romaani valmistui, toisen, lyhyemmän käänsin melkein kokonaan, ja kolme uutta sopimusta syntyi. Ei hassumpaa.

Eikä niitä mukulakiviä oikeasti koskaan unohdeta.

Owen Witesman

owen3Mikä sattuma, että joku keksi osoittaa tykkiä just tuohon…

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *