Jouluidylli Jukolan Simeonin tapaan

Seitsemässä veljeksessä (1870) joulu saapuu eteläiseen Hämeeseen neljästi. Yksi kerroista jää vain lyhyeksi maininnaksi. Silloin lukemaan oppinut Eero palaa aatoksi kotiin ja alkaa joulun jälkeen opettaa veljilleen aapiskirjan saloja. Tämä ohi vilahtava joulu on tärkeä taitekohta impivaaralaisten elämänmuutokselle. Romaanin lopussa seestyneet veljekset kokoontuvat Jukolan oljille nauttimaan joulusta perheineen. Veljesten tarina päättyy tähän rauhalliseen jouluonneen ruokineen ja lauluineen.

Romaanin kaksi muuta joulua ovat toistensa vastakohtia. Tunnetumpi niistä on Juhanin johdolla vietetty raisu sydäntalven juhla, jonka päätteeksi veljespolot lämmittelevät Impivaaran hiilloksella ja pakenevat Jukolaan henkensä kaupalla. Juhanin joulu on avokätinen, ylenpalttinen ja täynnä hybristä. Sen eetos kulminoituu sanoihin: ”Mitä huolisimme vaikka pöllähtäisi tulessa tuhaksi ja tomuksi koko tämä maailma paitsi Impivaara ja sen ympäristö.”

Impivaaran kohtalokkaan joulun muistamme kaikki. Kiven romaanin neljäs joulu sen sijaan jää helposti huomaamatta. Se on eräänlainen jouluidylli Simeonin tapaan – täydellinen antiteesi Juhanin dionyysiselle joululle.

Romaanin viimeisessä luvussa Juhani ja Venla lähtevät eräänä joulujuhlana nuorimpien lastensa kanssa kestäilemään Tuomaan ja Laurin luokse Impivaaran. Simeoni jää huoneenhaltijaksi, ja kun piiat ja rengitkin rientävät illalla Toukolaan, Simeoni-setä saa rakentaa ihannejouluaan sydämensä kyllyydestä vanhempia veljentyttäriään vahtien.

Simeonin joulunvietto on kuin pohjoinen vastine Charles Dickensin jouluklassikolle A Christmas Carol (1843). Suomeksi viktoriaaninen kummitusromaani ilmestyi ensimmäisen kerran 1878 Waldemar Churbergin käännöksenä, mutta ruotsiksi sitä luettiin jo kymmeniä vuosia aiemmin.

Dickensin Christmas Carolin Ebenezer Scrooge, yksityiskohta John Leechin kuvittamasta ensipainoksesta.

Dickensin saituri Ebenezer Scrooge, jota pidetään Roope Ankan hahmon kantaisänä, poikkeaa motiiveiltaan ja luonteeltaan Simeonista. Kirjailijoiden tavat hyödyntää saituutta onnellisen ja anteliaan joulun taustakuvana muistuttavat kuitenkin toisiaan.

Simeonin joulunviettoa voi lukea hänen hengenelämänsä kuvauksena ja aitona ihannetilana, mutta siinä on myös herkullisen nuukailusatiirin ainekset ja sen voi nähdä vastakuvana Juhanin dionyysiselle joululle.

Aivan vastuksitta Simeonkaan ei saa pidettyä kiinni jouluihanteistaan, sillä hänen veljentyttärensä ovat tottuneet valoon, lämpöön ja täyttäviin aterioihin. He muun muassa vaativat sedältään kunnon iltavalkiaa, mutta kodinhoitoon tottunut Simeoni näkee asian toisin, suorastaan ympäristötietoisesti:

”Te hälläkät, tietäkäät että puu on kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu. Variksen-varpujako? […] vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle ruumishaaskalle, piisaa mar’ joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten käskis”

Niukka ilta-ateriakin synnyttää pientä toraa Jukolaan, kun Simeoni tarjoaa tytöille vain kaksi, kolme kauhallista kryynivelliä:

Siitä kantoi hän pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen, tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle.

Kun nuori Juhani romaanin alkupuolella johtaa jouluiltaa Impivaarassa, hänelle on kunnia-asia, että kotieläimet saavat osansa illan antimista. Silmäpuolen Valkon kaurakasaakin pitää kostuttaa oluella. Simeoni sen sijaan nauttii iltaruokaansa talon koirien seuratessa vain vesi kielellä kahden ruokalajin ateriaa:

Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan Simeonin pivosta.

Ennen kuin Simeoni illan päätteeksi vetäytyy nukkumaan tulitakan kivelle, hän vielä katsoo veljentyttäriään, jotka ”makeasti uneksuivat vuoteellansa pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin kaksi nuorta kesä-yön ruusua”. Tämä näky herkistää Simeonin puhumaan hupsuttavalla äänellä: ”hätäpäs oli teidän ma’atessanne, kun makonne on velliä täynnä”.

Simeonin jouluvalaistus Akseli Gallen-Kallelan tulkintana. Gallen-Kallelan kuvittama ja kirjataiteellisesti kunnianhimoinen laitos ilmestyi ensimmäisen kerran 1908.

Sitten Simeoni polvistuu rukoilemaan kyynel silmässä, kuin täydellisenä vastakohtana nuoren Juhanin oluenhuuruiselle uhmalle:

lankesi hän kerran vielä polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin päällä.

Juhanin ja Simeonin tyystin erilaisissa jouluissa on yhtymäkohtia nykyisiinkin juhlaperinteisiin, joissa Seitsemän veljeksen tapaan yhdistyy vastakohtaisia ihanteita. Tänäkin jouluna voi ainakin joululauluissa ja -elokuvissa kokea juhanihenkistä riehakkuutta – vilinää, melskettä, pulleita massuja tai Die Hard -rätinää – mutta myös simeonimaista joulumieltä, joka ei etsi valtaa, loistoa eikä kaipaa kultaakaan, vaan pyytää taivaan valoa ja rauhaa päälle maan.

Vähäisiä lisiä -blogi toivottaa lukijoilleen rauhallista ja valoisaa joulua!

Sakari Katajamäki

Yksi vastaus artikkeliin ”Jouluidylli Jukolan Simeonin tapaan

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.