Inkeriläisten siirto – näköaloja kokoomaleirin todellisuuteen ja propagandaan

Viime joulukuussa Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeemme sai aineistoluovutuksen. Niitä on hankkeessa riittänyt, ja olemme saaneet jo yli 150 luovutuserää yli 120 eri arkistonluovuttajalta. Kyseessä oli yhteistyökumppaniltamme Inkeriläisten sivistyssäätiöltä ja Suomen Inkeri-liitolta tullut 20 minuuttinen filmi, jonka sisältö tunnettiin nimellä Inkeriläisten siirto

Aineisto oli alun perin Pääesikunnan koulutusasiainosastolta, ja se oli saatu 1980-luvun alussa esitettäväksi säätiön tilaisuuksissa. Sisällöstä tiedettiin sen verran, että kyse oli tiedotuskomppanian TK-kuvaajien taltioimasta inkeriläisten evakuoinnista Virosta Hankoon 1940-luvun puolivälissä.

Kyseessä oli 16 millimetriä leveä kaitafilmi alkuperäisessä purkissaan. Näin ollen filmi on tavallisesta 35 mm filmistä eli niin sanotusta elokuvateatterifilmistä kavennettu esityskopio, jota on voitu esittää pienemmällä ja helppokäyttöisemmällä kalustolla. Kopio on saatu Sivistyssäätiöön aikakaudella, jolloin 16 mm kaitafilmit olivat helpoin tapa esittää elävää kuvaa elokuvateattereiden ulkopuolella.

Koska luovuttajalla ei ole enää pitkiin aikoihin ollut kaitafilmiprojektoria, eikä SKS:n arkistostakaan sellaista löydy, emme voineet selvittää filmin sisältöä itsenäisesti. Tässä kohden kulttuuriperintöorganisaatioiden tiivis yhteistyö astui esiin – otimme yhteyttä Kansallisen audiovisuaalisen instituuttiin (KAVI). KAVIlla on paras asiantuntemus, laitteisto ja säilytysolosuhteet filmimateriaalin käsittelyyn ja säilyttämiseen Suomessa, joten teimme päätöksen kaitafilmin siirtämisestä SKS:n arkistosta KAVIn kokoelmiin.

Asian selvitessä minulla sattui vielä samana iltana olemaan asiaa KAVIn kirjastoon, joten laitoimme tarvittavat sopimuspaperit valmiiksi ja nappasin filmipurkin kainalooni. Näin arkisen proosallisesti aineistosiirrot saattavat tapahtua, ilman sen suurempia seremonioita.

Jo seuraavana päivänä aineiston siirtämisestä saimme KAVIsta vahvistuksen aavistukseemme – kaitafilmi oli tosiaan sisällöltään sama kuin KAVIn kokoelmista jo löytyvä 35 mm filmi. Puolustusvoimien filmit olivat jo pitkään kuuluneet KAVIn kokoelmiin. Hankkeen myötä saamamme kaitafilmikopio oli useista esityksistä kulunutta, ja jo formaattinsa tähden heikompilaatuista.Sen sijaan KAVIn 35-millinen esityskopio oli huomattavan hyvässä kunnossa. Sisältö oli TK-kuvaajien eli armeijan tiedotuskomppanian kuvaajien vuonna 1943 toimeenpantua inkeriläisten siirtoa taltioivaa filmimateriaalia sellaisenaan, eli ilman elokuvamuotoon leikkaamista ja viimeistelyä.

Yhteistyön mutkattomuutta kuvaa, että KAVI lupasi digitoida filmimateriaalin (toki laadukkaamman 35 mm version ), ja filmi tuli helmikuussa avoimesti nähtäväksi Elävä muisti -verkkosivustolle. Elävä muisti eroaa KAVIn tunnetummasta Elonet-sivustosta siinä, että Elonetiin ladataan ainoastaan kokonaisia elokuvateoksia, kun taas Elävä muisti on tarkoitettu myös juuri tällaisille raakaversioille.

Leikkaamatonta filmimateriaalia
Kun ryhdyin katsomaan filmimateriaalia, odotukseni eivät olleet kovin korkealla, sillä tiesin, millaiselta leikkaamaton filmi näyttää. Siinä on tavallisesti pitkää kuvausta, jossa välähtää välillä filminauhalle tehtyjä merkintöjä. Mukana on paljon sellaista kuvausta, joka jäisi leikkaushuoneen lattialle. Lisäksi KAVIn luettelointitiedoissa oleva seloste ei lupaillut erityisen dramaattista sisältöä: Laiva myrskyssä merellä, Inkeriläistä maaseutua (Klooga), Lähikuvia Inkerin väestöstä, Sairastupa, lääkärintarkastus, rokotus, vastasyntyneitä vauvoja, Vanhusten ja tavaroiden siirtoa autoihin ja niistä laivaan, Tohtori Vilho Helanen, Kunniamerkkien jako saksalaisille, mm. SS-führereitä. Ins.maj. Kaitera, Merimatka Suomeen ja purku satamassa, Kloogan kokoamiskeskuksen lääkäri Pirkko Roiha (siirtyi eläkkeelle lastensuojeluviraston psykiatrin virasta).

Etukäteismielikuvani oli, että materiaali tulisi olemaan tavallista TK-kuvaajien materiaalia, josta he olisivat voineet leikata uutiskatsaukseen isänmaallisella miesäänellä selostetun osion siitä, kuinka inkerinsuomalaiset joutuivat lähtemään kotoaan, heidän terveytensä tarkastetaan, heidät siirretään jämptissä järjestyksessä laivaan ja siitä Suomeen, ja viereen vielä pieni väläys yhteystyöstä saksalaisten aseveljien kanssa.

Kuinka väärässä olinkaan. Toki filmimateriaali sisälsi TK-kuvaajien peruskuvaustakin, mutta olin unohtanut, mikä heidän perimmäinen motivaationsa oli. Heidän tavoitteensa ei ollut ainoastaan tuottaa aineistoa uutisfilmien raaka-aineeksi, vaan myös kerätä tietoa Suomen armeijan sisäisiin tarpeisiin. Elävä kuva voi tallentaa historiaa paremmin kuin kymmenien sivujen muistiot, joten filmille tarttui vahvoja todisteita tapahtumista.

Kloogan leiri
Ennen filmimateriaalin lähempää tarkastelua, se on hyvä sijoittaa kontekstiinsa, paikallistaa ja ajoittaa oikein. Ennakkotietona tiesin, että kyse on vuodesta 1943, jolloin inkeriläisten siirrot Suomeen aloitettiin. Inkerinmaalta evakuoitiin paitsi inkerinsuomalaisia, myös suomensukuisia inkeroisia ja vatjalaisia, joihin viitataan yhtenä ryhmänä inkeriläisinä. Kuvat vihjaavat kevääseen, sillä ihmisillä on päällään lämpimät vaatteet, eikä puissa ole vielä lehtiä. Laivan nimestä on näkyvillä kirjaimet ”anda”, joten kyseessä on ollut höyrylaiva Aranda, jolla inkeriläisten siirrot aloitettiin maaliskuussa 1943. Kokonaisuudesta päätellen filmi tuntuukin liittyvän siirtojen käynnistämiseen – juuri silloinhan on filmimateriaalille ollut tarvetta sekä uutiskatsausten että armeijan tiedustelun puolella.

Paikka, joka filmillä näkyy ja joka mainitaan Inkerin maaseudulle sijoittuvaksi, on Klooga. Kyse ei kuitenkaan ole Inkerinmaasta, vaan pienestä, nykyisin 1200 asukkaan paikkakunnasta noin 40 kilometriä Tallinnasta lounaaseen.

Toisessa maailmansodassa Inkeri oli yksi niistä alueista, jotka jäivät kaikkein pahiten sotatoimien jalkoihin, sillä Leningrad (nykyinen Pietari) sijaitsee Inkerinmaan keskellä. Neuvostoliiton ja Saksan rintamalinja kulki Inkerinmaan läpi, ja myös hankkeemme aikana tehdyissä haastatteluissa ovat monet muistelleet sitä, kuinka saksalaiset sotilaat asuivat inkerinsuomalaisten kodeissa vaatien näiltä myös mm. tulkkausapua ja muita palveluksia. Leningradin piiritys kesti liki 900 päivää syyskuusta 1941 tammikuuhun 1944. Osa Inkerinmaasta jäi saksalaisten piiritysrenkaan sisälle, osa oli sotatoimialuetta ja loppukin läheistä tausta-aluetta. Sadot jäivät korjaamatta, ruoan puute oli vakava ja ihmiset näkivät nälkää. Saksan sotamenestyksen käännyttyä kohti tappiota, he tyhjensivät alueen siviileistä, jolloin viimeisetkin piirityksen ulkopuolella olevat inkeriläiset joutuivat jättämään kotinsa.

Suuri määrä inkeriläisiä oli lähtenyt sodan ja nälän takia pakolaisiksi jo aiemmin. Saksan miehittämässä Virossa oli kolme kauttakulkuleiriä, joista yksi oli Inkeriläisten siirto -filmilläkin oleva Kloogan leiri. Kyse oli kokoomaleiristä tai keskitysleiristä termin alkuperäisessä merkityksessä – paikkana, johon on koottu toiseen kansalliseen ryhmään kuuluneita ihmisiä, joiden liikkumista on haluttu rajoittaa. Saksalaisilla keskitysleireillä ja erityisesti tuhoamisleireillä tapahtuneiden kauheuksien takia termiä vältetään nykyisin, ja puhutaan sen sijaan esimerkiksi internointileireistä, pakolaisleireistä, pidätysleireistä tai siirtoleireistä. Tarve rajata ja eristää on ollut kuitenkin sama.

Klooga on nykyisin tunnettu siitä, että siellä sijaitsi myös juutalaisten keskitysleiri. Loppuvuodesta 1943 alkaen Viroa miehittäneet saksalaiset kokosivat sinne noin 3000 juutalaista mm. Latviasta ja Liettuasta. Kun saksalaiset sotatappioiden edessä vetäytyivät Virosta syksyllä 1944, leiri suljettiin ja jäljelle jääneistä vangeista noin 2000 surmattiin yhdessä yössä.

Inkeriläisiä ja juutalaisia oli Kloogassa myös samaan aikaan, vaikka heidät pidettiin erillisissä leireissä. Yksi Inkeriläisten siirto -filmin hätkähdyttävimpiä huomioita kuitenkin on se, että inkeriläispakolaiset asuivat samanlaisissa tiilikasarmeissa, joita näkyy myöhemmin otetuissa juutalaisten keskitysleirin valokuvissa.

Kloogan kokoomaleirin rakennuksia Inkeriläisten siirto -filmistä. Samanlaiset rakennukset näkyvät myöhemmin otetuissa valokuvissa juutalaisten keskitysleiriltä. Kuvakaappaus, Inkeriläisten siirto, KAVI. Vertaa https://klooga.nazismvictims.ee/materjalid/elu-laagris/
Kloogan kokoomaleirin rakennuksia Inkeriläisten siirto -filmistä. Samanlaiset rakennukset näkyvät myöhemmin otetuissa valokuvissa juutalaisten keskitysleiriltä. Kuvakaappaus, Inkeriläisten siirto, KAVI. Vertaa https://klooga.nazismvictims.ee/materjalid/elu-laagris/

Rakennusten hyödyntäminen kumpaankin käyttötarkoitukseen ei sinänsä ole yllättävää, sillä paikaksi oli valittu Neuvostoliiton rakentama sotilastukikohta, joka oli radan varressa ja jossa oli suurten joukkojen majoittamiseen soveltuvia tiloja. Kloogan leirin kautta inkeriläisten kohtalot risteävät niiden toisen maailmansodan kohtaloista kaikkein julmimpien kanssa. Hetken juutalaiset ja inkeriläiset olivat samalla paikkakunnalla samaan aikaan, he saattoivat jopa asua samoissa huoneissa toinen toisensa jälkeen.  

Poliittinen probleemi
Inkeriläisten pakolaisten tulvasta oli käynnistymässä Suomen ja Saksan välinen poliittinen yhteistyö, joka kosketti yli 63 000 inkeriläistä. Saksalle inkeriläiset olivat ongelma, sillä pakolaisten määrä oli suuri ja ruoasta oli puute. Samalla he kuitenkin muodostivat työvoimareservin, joka oli sotatilanteessa tärkeä. Samaan aikaan Saksa oli kiinnostunut Suomessa olevista sotavangeista ja halusi vauhdittaa neuvotteluja sitomalla vankien luovuttamisen ja inkeriläisten siirron toisiinsa.

Suomalaisille sotavangit olivat tärkeää työvoimaa, joten inkeriläisistä toivottiin sen korvaajaa. Kyse ei siis ollut vain humanitaarisesta avusta, vaan valtapolitiikasta, jossa Suomen ja Saksan aseveljeyttä hoidettiin tiukoilla neuvotteluilla. Inkeriläisten siirto nähtiin heimoaatteen mukaisesti arvokkaana tekona, joten siirto saatiin suomalaisyleisölle perusteltua taitavan propagandan avulla, vaikkei kyse alun perin ollutkaan puhtaasti humanitaarisesta teosta. Toki monet apuvoimaksi lähteneistä ihmisistä, kuten lotat ja sairaanhoitajat, olivat varmasti mukana siirtohankkeessa hyvästä sydämestään, ja tietämättömiä taustalla vaikuttaneista valtasuhteista.

Suomessa ruokaa oli säännöstelystä huolimatta paremmin saatavilla kuin sotatantereena olevalla Inkerinmaalla tai Kloogan kaltaisilla kokoomaleireillä, ja Suomessa työpalveluksessa olot olivat kenties helpommat kuin Saksassa. Osa inkerinsuomalaisista miehistä taisteli Suomen armeijan riveissä ja siviilit pääsivät kauemmas sotatoimialueilta, vaikka vuonna 1944 Suomen tappio Neuvostoliitolle oli vain nurkan takana.

Leiritodellisuuden raportointia ja propagandaa
Tätä kontekstia vasten filmimateriaali aukeaa aivan uudella tavalla. Alussa näemme höyrylaiva Arandan matkalla Suomesta Viroon. Mukana on suomalainen lotta ja sairaanhoitaja – ilmeisestikin Inkeriläisten siirtokomission henkilökuntaa, joiden tehtävänä oli huolehtia operaation onnistumisesta.

Seuraavaksi nähdään Kloogan kyltti – todennäköisesti rautatieasemalta. Rautatie oli yksi syy leiripaikan valintaan. Nykykatsojalle rautatieasemat ovat keskeinen osa toisen maailmansodan kolkkoa leirikuvastoa, sillä raidekuljetukset olivat tehokkaan järjestelmän ydin.

Kuvaa Kloogan leiriltä. Isoja rakennuksia, parakkeja, ihmisiä ulkona kaivolla, suurissa yhteishuoneissa. Hiuksia kammataan, lapsia hoidetaan, sukkia kudotaan. Ruokaa näkyy kuvissa paljon. Sitä tehdään ja jaetaan keskitetysti – kyse on tilanteesta, jossa yksittäisillä ihmisillä tai perheillä ei ole omaa taloutta, vaan ravintoa saadaan silloin kuin leirin varastoista on jako käynnissä. Kuitenkin ruoan runsaus materiaalissa tuntuu ikään kuin rakentavan mielikuvaa siitä, ettei kyse ole vaikeuksista, vaan että ravintoa on ihmisille riittävästi. Samaan aikaan ihmiset kuitenkin käyvät hyvin hanakasti ruokaan käsiksi, joten kuvasto on kuin miltä tahansa ruoka-apua saavalta pakolaisleiriltä – myös tänä päivänä.

Tuttua tämän päivän pakolaisleirikuvaston kanssa on myös ahtaus ja kaaos – yhteistiloissa on valtavasti ihmisiä, eikä omaa yksityisyyttä ole. Kloogassa oli kolme neuvostomiehityksen aikana rakennettua kaksikerroksista tiilikasarmia sekä joukko puisia puurakennuksia. Kuvista ei näe, mihin yhden perheen alue loppuu ja mistä seuraava alkaa, vaan suuressa salissa kaikki on yhteistä. Kitaran soitto ja laulavat naiset ovat kuitenkin kuin asetetut paikoilleen, kuin luomaan mielikuvaa yhteisöllisyydestä, ja siitä että suomalaisten ja saksalaisten aseveljien huomassa asiat ovat hyvin

Mielikuva vapaaehtoisuudesta ja hoivasta
Filmi esittelee näyttävästi kylttiä, jossa lukee:

Inkeriläiset! Siirtonne Suomeen tapahtuu täyden vapaaehtoisuuden pohjalla. Suomi haluaa ottaa vastaan vain ne inkeriläiset, jotka itse vapaaehtoisesti haluavat siirtyä Suomeen. Suomen siirtokomissio.

Vapaaehtoisuudesta siirrot lähtivät liikkeelle. On huomattava, että Aranda-laivaan mahtui vain noin 300 matkustajaa kerralla ja leirillä oli tuhansia ihmisiä, joten lähtijöistä tuskin oli pulaa. Kun Saksa tyhjensi perääntyessään Inkerinmaata, paine inkeriläisiä kokoavilla leireillä kasvoi ja lähtö ei enää välttämättä ollut niin vapaaehtoista. Inkeriläisten siirto -filmille on kuitenkin tallennettu myös se, kuinka inkeriläiset täyttävät lomakkeita, jotka todistivat niin ikään vapaaehtoista Suomeen lähtöä.

Filmillä vapaaehtoisuutta painottava kyltti ja siirtokomission toimistossa asioivat ihmiset on kuin kuvattu muodostamaan vastapainon leirin epämääräisille oloille. Ulkopuolella on kaaos – nälkä, ihmispaljous, ulkona kuivuvat pyykit, paljaat lehdettömät puut ja alkeelliset olosuhteet. Sisällä toimistossa on suomalainen järjestys. Hallinto on suomalaisten siirtokomission jäsenten käsissä, jotka ottavat asian haltuunsa ja tarjoavat parempaa huomista jonottaville ihmisille. Tässä he asemoituvat leirin ihmisten elämän ratkaisijoiksi, jotka leppoisasti hymyillen avaavat heille mahdollisuuden tulevaisuudesta Suomessa. Vaikka ero huivipäisten ja ryysyisten inkeriläispakolaisten sekä univormuihin, lottapukuihin ja kävelypukuihin pukeutuneiden, viimeisen päälle kammattujen suomalaisten välillä on selvä, hymy luo mielikuvan ystävyydestä ja heimoyhteydestä ihmisten välillä.

Seuraavaksi kuva siirtyy sairastuvalle eli haiglaan. Tässä osuudessa näkyy TK-kuvaajien kahtalainen työtehtävä kaikkein ilmeisimmin. Ensimmäiset kuvat näyttävät leirin sairastuvan mitä ilmeisimmin sellaisena kuin se oli. Monet leireille saapuneista inkeriläisistä olivat todella huonossa kunnossa. Takana oli vuosia heikkoa ravintoa tai suoranaista nälkää, elämää sotatoimialueiden lähistöllä sekä karkotuksia ja pakomatkoja. Leirien terveydenhuolto oli heikkoa, sillä olot olivat kehnot ja virolaista henkilökuntaa ei juuri ollut. Pääosin oli tultava toimeen niillä inkeriläisillä lääkäreillä ja sairaanhoitajilla, joita pakolaisten joukosta löytyi. Tätä vasten ei ole yllättävää, että yhteensä yli 6000 inkeriläistä kuoli nälkään ja tauteihin joko evakuointimatkoilla tai Viron kokoomaleireillä.

Filmillä näkyvät sairastuvan potilaat vaikuttavan olevan todella sairaita ja heissä näkyy pitkäaikainen heikkous. Olot ovat kurjia ja seinät homeessa, joten ei ole ihme, jos annettu hoiva ei ole auttanut. Kuvissa nähdään myös kuinka ilmeisesti Suomesta tulleet hoitajat tekevät joukkotarkastuksia ja rokotuksia, luultavasti siirtoa odottaville ihmisille.

Tämän jälkeen nostetaan tuskin liikkumaan pystyviä vanhuksia matkaa varten auton lavalle, siinä missä muutakin mukaan otettavaa tavaraa. Toisaalta näillä kuvilla on todennäköisesti ollut tärkeä tarkoituksensa – niillä on haluttu viestiä, ettei Suomeen oteta ainoastaan työkuntoisia ihmisiä, vaan myös sairaita ja vanhuksia.

Seuraavaksi kamera siirtyy materiaalin kaikkein voimakkaimmin lavastettuun kohtaukseen: Pieni tyttö sängyssä. Paikalle tulee sairaanhoitajaa hohtavan valkoisessa univormussa ja tärkätyssä hilkassa, sekä lotta tummassa puvussa puhtaan valkoisilla manseteilla ja kauluksella, sekä hilkalla ja esiliinalla. Lähikuvassa valkoasuinen hoitaja mittaa lapsen pulssin, joten saamme ihailla hänen viimeisteltyä ulkomuotoaan. Huone on huomattavasti puhtaampi kuin aikaisemmassa sairastuvassa, vaikka seinäpaperissa näkyykin repeämä. Muutamissa sängyissä näemme ihan hyväkuntoisen oloisia potilaita, jotka vaikuttavat nukkuvan rauhallisesti. Kaksi lottaa peittelevät huolellisesti lapsen ja kiinnittävät erityistä huomiota siihen, kuinka kauniin siististi he asettavat peiton ja lakanan.

Ensimmäinen osuus todelliselta sairastuvalta vaikuttaa olleen tarkoitettu suomalaisille sota- ja terveysviranomaisille. Rinnat paljaina terveystarkastukseen tulleet nuoret naiset eivät olisi missään nimessä päätyneet uutiskatsaukseen, mutta myös muu kuvasto olisi ollut aikakauden tuntien turhan suorasukaista. Koska olot olivat niin heikot, tilanne oli lavastettava ja muutettava sellaiseksi, että se voitaisiin näyttää sopivassa valossa suomalaiselle yleisölle. Tahrattomat sairaanhoitajan ja lottien puvut kertoivat tilanteen hallittavuudesta ja järjestyksestä, samalla kun ne loivat uskoa ja luottamusta järjestelmään.

Vaihtuvat tunnelmat
Kloogan leiriltä filmi siirtyy nähtävästi Paldiskin satamaan, jossa rahtihöyrylaiva Virgoa lastataan. Myös se osallistui inkeriläisten kuljetuksiin, mutta tässä korostuu ihmisten sijaan tavaroiden siirtäminen. Satama-alue on täynnä ihmisiä ja omaisuutta – padat roikkuvat nuotioiden yllä ja teetä keitetään. Vaikuttaakin, että tämä osuus on eri kertomusta kuin aikaisemmin: aivan kuin tässä olisi suoraan Inkerinmaan maaseudulta evakuoidut ihmiset, jotka ovat lähteneet omaisuutensa kanssa liikkeelle. Pakettien ja nyssäköiden päällä on polkupyöriä, hirsiä ja jopa kirkon alttaritaulu. Laajemmissa kuvissa tavaravuorta näkyy satama-alueella silmän kantamattomiin. Kyseessä on samanlaisesta kuvastosta, jonka tunnistamme suomalaisista evakkokertomuksista.

Satama-alueen kuvat vaikuttavat muusta kuvauksesta irralliselta. Ikään kuin Kloogan leirillä kerrottu tarina katkeaisi hyppäyksessä satamaan ja kuvaamisessa jokin muuttuu, aivan kuin mentäisiin toiseen filmiin. Samalla myös vuodenaika tuntuu vaihtuvan. Valo näyttää toisenlaiselta, materiaali vaikuttaa syksyllä kuvatulta.

Kun selvittelin asiaa, sain Inkeriläisten Sivistyssäätiöstä tiedon, että TK-kuvaaja Eino Mäkinen oli kuvausmatkalla kahteen otteeseen, ensin huhtikuussa 1943 ja uudelleen saman vuoden loka-marraskuussa. Filmi on siis koostettu näillä matkoilla kuvatusta materiaalista, mutta kuvausjärjestykseen sitä ei ole laitettu.

Satamakuvien jälkeen ollaan jälleen keväisessä Kloogassa, jossa ihmiset valmistautuvat lähtöön ja pakkaavat tavaroitaan junavaunuihin. Heilläkin on koko omaisuutensa mukanaan, mutta se on Virgolla lähteneisiin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Väliosiossa filmiä nähdään suomalais-saksalainen tilaisuus, jossa valtaosa osallistujista on upseereita. Pidetään puheita ja suomalaiset kiinnittävät saksalaisten rintaan kunniamerkkejä.

Seuraavaksi palataan varsinaiseen aiheeseen. Ihmiset kävelevät junasta kohti Arandaa, astuvat laivaan ja aloittavat matkan kohti Suomea. Jälleen kuvissa korostuu leikkaamattoman materiaalin autenttisuus, sillä näemme merisairaan matkustajan oksentavan partaan ylitse ja sairaanhoitajan pesevän pottaa. Lotat laittavat ihmisille ruokaa. Kuviin on jälleen tarkasti tallennettu, kuinka siirtolaisista huolehditaan, samalla kun jokainen käyttää aikaa parhaansa mukaan.

Laiva saapuu Hangon satamaan, josta inkeriläiset vietiin karanteenileireille. Kuvat kuitenkin näyttävät vain lastin purkamista, sekä muutaman sekunnin välähdyksen siitä, kuinka sotilaiden valvovan katseen alla naiset kerääntyvät työpalvelukseen lähtöä varten. Jos naisilla ei olisi lapioita olkapäillään, kokoontuminen keskellä metsää sotilaiden komennossa voisi vaikuttaa huomattavasti pelottavammalta.

Näköaloja inkeriläisten siirtolaismatkaan
Vaatimattoman näköinen kaitafilmirulla avaa näköalan 1940-luvun leikkaamattomaan kuvamaailmaan, jota ei ole sotasensuurin käsin muokattu eikä isänmaallisella kertojanäänellä selostettu. Mukana on raadollisen suoraa kuvaa inkeriläisten todellisuudesta Kloogan leirillä ja Paldinskin satamassa sekä välähdyksiä siitä, miten suomalaiset sotilasviranomaiset asiaa käsittelivät. Jos materiaali olisi leikattu valmiiksi filmiksi, siitä olisi karsittu paljastavin ja karuin osuus, joka kertoo millaista pakolaisuus todella oli. Valkoisia lakanoita ei oiottu sairasvuoteen äärellä hohtavat esiliinat yllä, vaan likaisissa vaatteissa ja homeisissa huoneissa taisteltiin vääjäämättömältä tuntuvaa nääntymistä ja kuolemaa vastaan. 

Elävä kuva täydentää mielenkiintoisella tavalla aineistoa, jota Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun (2018–2020) -hankkeemme on koonnut. Haastattelut, muistelmat, kirjeet ja valokuvat kuvaavat inkerinsuomalaisten elämää jatkuvassa liikkeessä, pakolaisina sotien ja valtapolitiikan puristuksissa, ilman omaa maata. Nyt verkossa julkaistu noin 20 minuuttinen filmimateriaali avaa näköalan tähän yli 63 000 ihmistä koskevaan siirto-operaatioon, jonka pelinappuloina inkeriläiset olivat.

Outi Hupaniittu

Inkeriläisten pakolaismatkasta voi lukea lisää esimerkiksi teoksista:
Tuuli, Erkki (1998): Inkeriläisten vaellus: inkeriläisen väestön siirto 1941–1945.
Suolahti, Ida (2016): Yhteinen vihollinen, yhteinen etu: Sotavankien luovutukset ja vaihdot Suomen ja Saksan välillä jatkosodan aikana

Yksi vastaus artikkeliin ”Inkeriläisten siirto – näköaloja kokoomaleirin todellisuuteen ja propagandaan

  1. Tämä on mielenkiintoinen löytö. Äitini tuli Arandalla Suomeen perheensä kanssa. Ainoastaan vanhin veli erotettiin perheestä. Perheille kerrottiin, että pojat seuraavat perässä. Pojille kerrottiin, että heidän perheensä hylkäsivät heidät. Pojat lähetettiin pakkotöihin Saksaan. Tyypilliseen inkeriläiseen tapaan näistä ei meillä puhuttu.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *