Inkeriläisen siirtoväen kokemuksia Neuvosto-Virossa

Äidinkieleni ansiosta olen Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun-projektin parissa työskennellessäni päässyt suomenkielisten arkistoaineistojen lisäksi kurkistamaan myös vironkielisten aineistojen maailmaan. Harjoittelun aikana työpöydälleni pinoutui lukuisia tarinoita inkerinsuomalaisten kohtaloista niin säilyneiden asiakirjojen, kirjeiden ja päiväkirjojen kuin hankkeen myötä tehtyjen muistitietohaastattelujenkin muodossa. Kiehtovaa lukemista ja järjestettävää riitti koko kesälle ja huomioni kiinnittyi etenkin toisen maailmansodan aikaisiin ja sotaa seuranneisiin tapahtumiin.

Erityisesti kiinnostuin Viron roolista inkeriläisen siirtoväestön kokemuksissa ja vuosien 1940­–1950 välillä Viroon kohdistuneesta inkeriläisten muuttoliikkeestä. Inkerinsuomalaisten kannalta tähän vuosikymmeneen mahtui useita koettelemuksia – nälänhätä, sodan ankaruudet, karkottaminen kotikylistään Inkerinmaalta, karmeat olot karanteenileireillä Virossa, arkea väliaikaisina siirtolaisina Suomessa, sodanjälkeiset palautukset Neuvostoliittoon ja vuosina 1947–1950 Viroon siirtyneiden inkerinsuomalaisten karkotukset pois Virosta Neuvosto-Venäjän alueelle.

Toisen maailmansodan puhkeaminen merkitsi vuonna 1918 itsenäistyneelle Virolle pitkään kestäneiden kärsimysten alkua. Neuvostoliitto miehitti Viron kesäkuussa 1940 ja maa liitettiin osaksi Neuvostoliittoa. Siitä lähtien Viron yhteiskunta- ja hallintojärjestelmää alettiin muuttaa kommunistiseksi ja Viron puolustusvoimat siirrettiin Neuvosto-Venäjälle, liittäen osaksi Neuvostoliiton armeijaa. Samalla myös alkoi virolaiseen sivistyneistöön kuten sotilasjohtoon, kansanedustajiin, poliisiin, muihin viranomaisiin sekä varakkaisiin tilanomistajiin kohdistuneet vainot. Niin kutsutuissa ”kesäkuun kyydityksissä” (vir. juuniküüditamine) vuonna 1941 arviolta noin 9000–10 000 ihmistä, josta suuri osa oli naisia, lapsia ja vanhuksia, karkotettiin Virosta pakkotyö- ja vankileireille Siperiaan. Miehistä suuri osa teloitettiin ja noin puolet kaikista karkotetuista kuoli leireillä.

Neuvostovalta vaihtui saksalaismiehitykseksi myöhemmin kesällä 1941, kun Virosta tuli Saksan ja Neuvostoliiton taistelukenttä. Saksan miehityskausi vuosien 1941–1944 aikana oli pitkälti neuvostomiehityksen kaltainen vaikka aluksi toivottiin ja haaveiltiin vapaammasta yhteiskuntajärjestelmästä ja jopa itsenäisyyden palauttamisesta. Virolaisten vangitsemiset ja teloitukset jatkuivat myös saksalaisten miehityksen aikana, kohdistuen tällä kertaa erityisesti kommunisteihin ja juutalaisiin.

Saksalaisten miehityksen edettyä myös Inkerinmaalle, inkerinsuomalaisten muuttoliike Viroon alkoi pikkuhiljaa voimistua vuodesta 1941 lähtien. Kun saksalaiset alkoivat tyhjentää Inkerinmaalla kyliä asukkaista syksyllä 1941, arviolta noin 5000 inkerinsuomalaista päätti paeta Viroon, jossa suuri osa heistä hakeutui töihin eri puolille maata. Inkerinsuomalaisten siirrot Kloogan ja Pölkkylän leireille alkoivat saksalaisten toimesta vuoden 1941 lopussa. Suomen ja Saksan solmittua sopimuksen inkeriläisten väestönsiirtoa koskien, vuosina 1943–1944 samoilta kokoomaleireiltä ja niiden kautta siirrettiin meriteitse Suomeen yli 60 000 inkeriläistä paikkaamaan sodanaikaista työvoimapulaa. Kesällä 1944 toteutettiin viimeinen virallinen inkeriläisten kuljetus Paldiskin satamasta Hankoon.

Lapsia Kloogan leirillä helmikuussa 1943. Kuvaaja on Antti Hämäläinen, jonka varjo heijastuu keskelle kuvaa. Kuva: SKS:n arkisto AH 501:18.

Viroon arvioidaan tuolloin jääneen asumaan vielä noin 3000–4000 inkerinsuomalaista, joista monet olivat työllistyneet esimerkiksi maataloustöihin. Heillekin elämä Virossa jäi kuitenkin tilapäiseksi, kun puna-armeija miehitti Viron uudelleen syksyllä 1944. Toinen iso joukkokarkotus toteutettiin maaliskuussa 1949, kun Siperiaan karkotettiin Virosta yli 22 000 henkeä. Inkerinsuomalaisia alettiin karkottaa Virosta ja muilta rajavyöhykkeiltä kauemmas Neuvostoliiton sisäosiin jo edellisvuonna 1948. Virolaisten ja inkeriläisten, kuten niin monien muidenkin pienten kansojen vainoissa, on paljon samankaltaisuutta. Stalinin ajan Neuvostoliitossa heidät nähtiin vihollisina, uhkana ja ”epäluotettavana elementtinä”.

Inkerinsuomalainen Virkkusten perhe asui Virossa väliaikaisesti kahteen eri otteeseen. Rudolf Virkkunen muistelee Viroon siirtymistä Unelma Konkan toimittamassa inkerinsuomalaisten muistelmia kokoavassa teoksessa Oma maa omenakukka, vieras maa veripunainen (Verso 2003). Virkkusen kertoman mukaan saksalaiset evakuoivat heidän perheensä kotoaan Liissilän seurakuntaan kuuluvasta Hovimäen kylästä keväällä 1942 ja heidät vietiin härkävaunuissa kokoomaleirille Viroon. Ensin Virkkusen perhe vietti kahden kuukauden jakson karanteenileirillä, jossa kaksi Rudolfin pikkuveljistä kuoli, ja jonka jälkeen perheen isä teki päätöksen hakea työtä Virosta. Sitten perhe asettui Kundan kaupunkiin, jossa isä aloitti työt sementtitehtaalla. Rudolfin äiti kuoli pian lavantautiin ja isä piti yksin huolta neljästä lapsestaan. Kun tuli tiedote Suomeen siirtymisen mahdollisuudesta, perhe päätti muiden silloin Kundassa asuneiden inkeriläisperheiden tavoin lähteä Suomeen.

Vuoden 1945 Moskovan välirauhan jälkeen, suurin osa Suomesta Neuvostoliittoon palautetuista inkerinsuomalaisista sijoitettiin Keski-Venäjälle, Pietarin ja Moskovan väliselle alueelle. Virkkusille kävi samoin, kun he kahden Suomessa asutun vuoden jälkeen joutuivat palaamaan Neuvostoliittoon ja heidät pakkosiirrettiin Kalininin (nyk. Tverin) alueelle. Olosuhteet karkotuksessa olivat kovat. Puutetta oli kaikesta, ja he joutuivat lyhyessä ajassa myymään tai vaihtamaan koko Suomessa hankitun omaisuutensa ruokaan. Kuultuaan että ”Viros saap leipää ja ruokaa”, Rudolf päätti lähteä salaa Viroon. Hän lähti alkuun yksin ja päätyi Virossa Viljandin seudulle maataloustöihin. Rudolfin mukaan isäntä oli hyvä, työstä maksettiin palkkaa ja ruokaa oli riittävästi. Koko perhe muutti pian Viljandiin hänen perässään ja he kokivat Viron ikään kuin toiseksi kotimaakseen.

Tämäkin kerta Virossa jäi kuitenkin lyhyeksi – kahden vuoden kuluttua neuvostoviranomaisten toimesta Rudolfilta ja hänen isältään kerättiin passit ja heille annettiin vuorokausi aikaa poistua Neuvosto-Viron alueelta. Kaksi veljeä ja sisko jäivät isäntäperheeseen kasvattilapsiksi, kun perhe halusi säästää heidät Siperiaan karkottamiselta. Rudolfin mukaan viranomaiset olivat ”anteliaita” ja antoivat Virkkusille luvan valita itselleen mieluisen asuinpaikan seitsemästä eri alueesta Uralin lähettyviltä. Kahden vuoden kuluttua, vuonna 1949, Rudolf muutti Altain alueelta Karjalaan ja myöhemmin pysyvästi Petroskoihin. Hän kertoo vierailleensa kerran 1950-luvulla vaimonsa Lempin kanssa Tallinnassa, jonne olisi halunnut jäädä asumaan. Lempi, huomattuaan virolaisten kielteisen suhtautumisen venäjän kielen käyttöön, ei kuitenkaan suostunut jäämään Viroon, joten perhe asettui Petroskoihin.

Myös Inkeri ja inkeriläisyys -hankkeen myötä tehdyt muistitietohaastattelut avaavat näkökulmia inkerinsuomalaisten kokemuksiin Virossa 1940-luvulla. Lembi Laur on kertonut kokemuksistaan Viroon muuttamisesta 1940-luvun jälkipuolella, muistellen, että välit paikallisiin Virossa olivat aluksi haastavat. Perhe asui ennen inkerinsuomalaisten väestönsiirtoa Hatsinassa, josta heidät kuljetettiin Kloogan leirin kautta Suomeen ja palautettiin pian Neuvostoliittoon. Junamatkalla Lembin isä tajusi, etteivät he tule pääsemään kotiinsa, joten he jatkoivat matkaa omatoimisesti Viroon Tapan kaupunkiin. Perhe asettui Tapan lähelle Amblan kuntaan, jossa Lembi aloitti koulun. Paikalliset haukkuivat heitä ”köyhiksi” ja ”rotiksi” eivätkä halunneet olla tekemisissä Lembin perheen kanssa. Alku oli myös taloudellisesti vaikeaa ja perheen äiti joutui myymään Lembille ja tämän siskolle Suomesta ostamansa vaatteet.

Pian tuli taas lähtö – Lembin perhe karkotettiin Neuvosto-Venäjälle Novgorodin alueelle maaliskuussa vuonna 1948 hänen ollessaan 9-vuotias. Lembi kuitenkin palasi yksin Viroon jo saman vuoden elokuussa heikon terveytensä vuoksi, toiveissaan saada parempaa hoitoa. Hän pääsi asumaan perhetutun luokse. Koulun rehtori Amblassa piti Lembistä hyvää huolta – järjestäen hänelle elokuussa ylimääräisiä oppitunteja, jotta Lembi pääsisi syksyllä toiselle luokalle. Koulutovereiden ja paikallisten kanssa välit lämpenivät ja lopulta Lembi sopeutui Viroon hyvin. Hän kouluttautui sairaanhoitajaksi ja työskenteli myöhemmin lastentarhassa sekä lastensairaalassa.

Olin lähtökohtaisesti ajatellut, että inkeriläisiin sotapakolaisiin suhtauduttiin Virossa paremmin ja myötätuntoisemmin kuin toisen maailmansodan jälkeen työn perässä Viron alueelle muuttaneisiin inkeriläisiin. Vaikka Viro tarjosi sodan aikana ja sen jälkeen monelle inkeriläisperheelle vakaammat elinolot, kokemukset kohtelusta ja kohtaloista ovat hyvin erilaisia. Kaksi sopeutumiseen vaikuttavaa tekijää, jotka kuitenkin käyvät ilmi monesta muistitietohaastattelusta sekä muistelmakirjoituksesta, ovat ahkera työnteko ja viron kielen taito. Moni inkeriläinen koki, että työteliäisyydellä ikään kuin ”ansaitsi” paikallisten virolaisten hyväksynnän ja ahkeruus näytti tavallaan olleen ihmisarvon mittapuuna. Viron kielen osaaminen taas auttoi sopeutumaan uuteen yhteisöön nopeammin ja helpotti kommunikaatiota paikallisten kanssa.

Pohtiessani inkerinsuomalaisten historiaa ja kokemuksia Virossa otin yhteyttä Viron Historian ja Yhteiskuntatieteen Opettajien Seuraan (Eesti Ajaloo- ja Ühiskonnaõpetajate Selts) tiedustellen millä tavalla historianopetuksessa Virossa on nykyään huomioitu inkeriläisten historiaa. Saamani vastaus ei suinkaan yllättänyt – Inkeri ja inkeriläiset mainitaan oppikirjoissa muinaisajan ja Ruotsin vallan aikaa käsittelevissä kappaleissa, mutta inkeriläisten myöhempää historiaa ei käsitellä erikseen. Seura kuitenkin korosti vastauksessaan, että jos luokassa on inkeriläistaustainen oppilas, aihetta käsitellään mahdollisuuksien mukaan enemmän.

Jokainen harjoittelun aikana lukemani ja kuuntelemani inkerinsuomalaisen tarina on jättänyt jälkensä tietoisuuteeni. Rudolf Virkkusen ja Lembi Laurin kertomukset olivat pysäyttäviä. Heidän kokemuksistaan nousee koettelemuksien ohella esiin sinnikkyys ja elämänhalu, tahto selviytyä. Ajatus tähän kirjoitukseen syntyi, kun huomasin heidän kertomuksiensa palaavan mieleeni myöhemminkin. Koen samaan aikaan valtavaa innostusta ja syvää nöyryyttä inkerinsuomalaisten kokemuksien välittämisen ja tutkimisen vastuun äärellä, ja olen äärimmäisen kiitollinen, että näin moni on kertonut tarinansa ääneen.

Laura Moorats

Inkeri ja inkeriläisyys – muistot talteen, arkistot haltuun -hankkeen harjoittelija Laura Moorats on Suomen kielen ja kulttuurin maisteriopiskelija Helsingin yliopistosta.

Lähteet:
Hasala, Kasperi: Muistomerkki Paldiskissa menehtyneille inkerinsuomalaisille. Inkeri-lehti 2008. Viron inkerinsuomalaisten liitto.
Mattila, Jukka I.: Virolaiset vieraan vallan väessä 1939–45. 2018. Reuna.
Konkka, Unelma (toim.): Oma maa omenakukka, vieras maa veripunainen. 2003. Verso.
Rautajoki, Reijo: Vaiettu vaellus: inkeriläisten leirit 1942–1944. 2020. Siirtolaisuusinstituutti.
Viikberg, Jüri: Eesti rahvaste raamat: rahvusvähemused, -rühmad ja -killud. 1999. Eesti Entsüklopeediakirjastus.
Zetterberg, Seppo: Viron historia. 2007. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Verkkolähteet:
Laherand, Ilmar: Inkerinmaan pakolaisia Paldiskissa. 2008. Paldiski.
Arkistoaineistot:
Inkerinsuomalaisen Lembi Laurin haastattelu 21.2.2020 Tallinnassa. Haastattelijana Minna-Kerttu Kekki. SKS:n arkisto, SKSÄ 4. 2020.

Yksi vastaus artikkeliin ”Inkeriläisen siirtoväen kokemuksia Neuvosto-Virossa

Vastaa käyttäjälle Atro Niiniluoto Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *