Historiatuntumaa ja menneisyysvälähdyksiä: mitä historiakulttuuri on ja miten tutkia sitä?

”Sunnuntaina klo 20 nousee Jaakko Ilkka vuosisataisesta unestaan, singotaksensa vielä kerran kirouksensa Klaus Flemingille”, ilmoitettiin elokuisena lauantaina vuonna 1935 Uusi Aura-sanomalehdessä. Loppukesän leppeä ilta sai todistaa yhtä niistä sadoista hetkistä, joina 1590-luvulla eläneet historialliset henkilöt – valtaneuvos, käskynhaltija, yliamiraali Klaus Fleming ja nuijasodan talonpoikaisjohtaja Jaakko Ilkka – yhä uudelleen kohtasivat toisensa kulloisessakin nykyisyydessä.

Tunnistamme kaikki teeman, vaikka emme yksittäisiä tapahtumia ja niiden kronologiaa välttämättä pystyisikään palauttamaan mieliimme. Kolmena talvisena kuukautena 1596–97 Ruotsin valtakunnan suomalaisten osien läpi pyyhkinyt talonpoikaiskapinoiden aalto eli nuijasota on edelleen, lähes sata vuotta Turun teatterin ensi-illan jälkeen, tunnistettava osa suomalaista historiakulttuuria.

Turussa ei kuitenkaan vuonna 1935 nähty kantaesitystä. Näytelmä oli lähtöisin Kasimir ”Einon-veli” Leinon (1866–1919) kynästä ja julkaistu jo 1901. Leino oli vuosisadan vaihteessa vaikuttanut kirjailija ja kulttuurin monitoimimies, joka venäläistämiskauden tunnelmissa kirjoitti lähes 600-sivuisen historiallisen näytelmän Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming, jonka yhteenlaskettu läpimenoaika oli huimat 10 tuntia.

Kasimir Leino 1910-luvulla. Kuva: Museovirasto, Finna

Aikakauslehti Valvoja kuvailee näytelmää loppuvuonna 1901 näin:

”Meille esitetään siinä m.m. ajalle välttämätön noita-akka, siinä on ritariajan muistona lemmenkuherrusta ja trubaduurirunoutta, siinä juhlapitoja, kaunotansseja, säkkipillin soittoa, teinilaulua, kunniavahteja, komeita pukuja, välkkyviä varustuksia, kimmeltäviä kypäreitä, korkeita valtaherroja, juopuneita huoveja, talonpoikia, morsiussaattoja, käsirysyä, tappelua, näkyjä j.n.e.”

Tätä kansallisromanttista karusellia kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Leino päivitti 1590-luvun puolenvälin venäläistämiskauden poliittiseen sanastoa. Hänen käsissään erityisesti Jaakko Ilkka sai uutta sanottavaa.

Asian ydin oli aiemmin nimittäin aivan toisaalla. Luodaan seuraavaksi silmäys muutamaan ajanjaksoon, joina suhteemme 1590-lukuun on ollut muutoksessa. Tätä valikoimaa voisi kutsua vaikka menneisyysvälähdyksiksi.

1800-luvun alkuvuosikymmenet: aatelin aika

1800-lukuun erikoistuneet historioitsijat ovat perinteisesti olleet kiinnostuneempia vuosikymmenistä 1860-luvusta eteenpäin – eli aikakaudesta jona Suomen ”valtio” syntyi poliittisesti valistuneen Suomen suuriruhtinaskunnan yleisön mielikuvituksessa. Tutkimustilanne on viime vuosina ollut muutoksessa ja ylimenokautta ruotsalaisesta venäläiseen Suomeen, eli käytännössä 1700-luvun viimeisiä ja 1800-luvun ensimmäisiä vuosikymmeniä, on ryhdytty tutkimaan innokkaasti.

Kyseinen aikakausi on erityisen kiinnostava myös meitä edelleen ympäröivän kansallisen kertomusmaailman osalta. Suomalaisen yhteiskunnan tunnerakenteiden muutoksia tutkinut Anu Kantola on todennut vasta julkaistussa teoksessa Kahdeksan kuplan Suomi, että ”on vaikea kuvitella toimivaa yhteiskuntaa, joka ei kertoisi tarinoita itsestään.”

1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ryhdyttiin tietoisesti tekemään juuri tätä. Alkoi syntyä kansallinen tarinavaranto– johon siis kuuluvat myös kaikki ne menneisyysesitykset, jotka katsoivat menneisyyttä uudesta, suomalaisesta näkökulmasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historia liittyy keskeisesti tähän prosessiin. Minua – historiankirjoitusta ja historiallista fiktiota tutkivaa historioitsijaa – kiinnostavat kuitenkin sitkeät, ”pitkän menneisyyden” tarina-aihiot ja tarina- tai kertomusrakenteet. Siis sellaiset, jotka olivat määritelleet Ruotsin valtakunnan kirjallista menneisyyssuhdetta jo vuosikymmenien, jos ei satojen ajan.

Ne tarjosivat nimittäin tässä muutoskohdassa – 1800-luvun alkuvuosikymmeninä –merkittävän osan niistä perusraaka-aineista, joiden varassa yhteisöllistä identiteettiä lähdettiin hahmottelemaan myös Suomenlahden itäpuolella.

1590-luvun tapahtumat ja keskeishenkilöt olivat olleet osa Ruotsin valtakunnan historiakulttuuria jo vuosisatoja. Genre oli vain ollut toinen: historiallisten näytelmien sijasta aikakauden valikoituja tapahtumia oli esitelty mittavien Ruotsin valtakunnanhistorioiden sivuilla. Ennen 1800-lukua historioitsijat eivät viettäneet pitkiä aikoja arkistoissa, vaan luottivat aikaisempien historioitsijoiden auktoriteettiin. Tämä usein tarkoitti myös sitä, että kerronnalliset teemat ja motiivit ja jopa tulkinnatkin siirtyivät tekstistä seuraavaan vain pienin muokkauksin.

Historiaesitykset 1600-luvulta 1850-luvun puoleenväliin

Myös nyt käsittelyssä olevan aikakauden historiakuva pysyi hyvinkin muuttumattomana 1600-luvun alusta aina 1800-luvun alkuun. Sitten alkoi tapahtua. 1590-luvun kansallistamisen ensimmäinen vaihe Suomen suuriruhtinaskunnassa tapahtui historiallisen fiktion ja erityisesti näytelmien keinoin: A. O. Roosin Johan Fleming (1837), Fredrik Cygnaeuksen Claes Flemings tider (1851), J. J. Wecksellin Daniel Hjort (1863) ja Gabriel Lagusin Klubbhöfdingen (1863).

Tämän näytelmäkorpuksen tekstit ovat hyvin erilaisia. Osaa ei ole koskaan esitetty ja harva on niitä lukenutkaan. Toisaalta Wecksellin Daniel Hjort on erilaisina sovituksina edelleen ohjelmistoissa, viimeisimpänä Åbo svenska teaterin Hjort – civaren som blev terrorist eli Hjort – sivari, josta tuli terroristi (2017).

Erilaisuudesta huolimatta niitä yhdistää kuitenkin tapahtuma-ajan lisäksi kaksi tekijää, jotka liittyvät kysymykseen siitä, minkälainen ääni tai toimijuus eri henkilöhahmoille ja laajemmin sosiaalisille ryhmille niissä annettiin.

Ensinnä: ylhäisaatelisto ja heidän huolensa sisällissotatilanteessa ovat näytelmien keskiössä. Painopiste vain muuttuu suomalaiseksi miellettyyn ja erilaisin kerronnallisin keinoin suomalaistettuun aateliin. Tämä on suora jatkumo ruotsalaisesta historiankirjoituksesta.

Ylhäisön kautta näytelmien keskeisteemoiksi nousevat yhteiskunnallisen järjestyksen ja auktoriteetin merkitys sekä kysymys lojaalisuuden suunnasta – Roosin Johan Flemingissä (1837) esimerkiksi pohditaan, voiko kuningasta vaihtaa kuin päällystakkia. Nämä teemat istuvat hyvin uuden suuriruhtinaskunnan mentaaliseen maisemaan ja Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien jälkeiseen Eurooppaan.

Toiseksi: jokaisessa näytelmässä on mukana muutama jalo ja kirkasotsainen talonpoikaishahmo, mikä muistuttaa lukijaa tai katsojaa sisällisotaan kytkeytyvästä kansannoususta Pohjanmaalla. Talonpoikien kokemus ei kuitenkaan resonoi merkittävänä teemana. Tämäkin on jatkoa aiempien vuosisatojen ruotsalaisesta tulkintatraditiosta.

Uusi käänne aatelistosta pois ja nuijasodan alempiluokkaisiin toimijoihin päin tapahtui 1850-luvulla, ensin akateemisen historiankirjoituksen sivuilla ja sitten näyttämöllä, samaan aikaan kun aktiivinen ja kuuluva kansalaisyhteiskunta otti ensimmäisiä askeleitaan. Tässä vaiheessa nuijasodan ja talonpoikayksilöiden kuva muuttui vivahteikkaammaksi.

Talonpoikien kumouksellisiin toimiin ja niiden verisiin seurauksiin – historioitsija Yrjö Koskisen sanoin ”remuihin” ja ”telmeisiin” – suhtauduttiin kuitenkin tuomitsevasti, didaktisin äänensävyin. Vaihtoehtoinen tulkinta oli, että talonpoikainen, sortoa vastustava oma-aloitteisuus oli kerrassaan naurettavaa. Gabriel Lagusin Klubbhöfdingen-näytelmässä (1869) talonpoikien leiriin fokalisoidaan hieman latinaa osaavien, koheltavien talonpoikahahmojen Matsin ja Göranin kautta, leirissä juostaan ympäriinsä kuin päättömät kanat ja ainoa järkevä hahmo on ainoaa vuohtaan etsivä Saara-eukko.

1900-luvun alku: Ilkan aika

Palataan takaisin Kasimir Leinoon ja 1900-luvun alkuun. Hänen näytelmänsä oli nimittäin portti aivan uudenlaiseen nuijasotasuhteeseen, vaikka käytevoimana olivat toki Kaarlo Kramsun runot muutaman vuosikymmenen takaa.

Leinon näytelmässä on edelleen kaksi vahvaa päähenkilöä, Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming. Arvioissa pohdittiin, ilmensikö aikakauden suomalaisuutta parhaiten Flemingin perheen ”huwittelut”, sen sirot menuetit ”aikakauden mukaisen musiikin säweleille” (Satakunta 30.3.1901) vai körttikampauksinen, kalpeaksi sminkattu Ilkka.

Ilkka vs aatelisto. Fyren-lehden kuvitusta 30.11.1901

Sanomalehtiarvioissa vaaka kallistuu Ilkan suuntaan.

Gabriel Lagusin näytelmässä vuonna 1869 vallanhimosta hulluksi tullut Ilkka hiippaili kulisseissa ja teki lopulta luihun salamurhan. Kasimir Leinon käsissä, 1900-luvun alun äänioikeuskeskusteluiden keskellä, Jaakko Ilkasta muokkautui harkitseva mutta aktiivinen ihannekansalainen. Aseelliseen vastarintaan ei nousta luvatta ja syyttä. Vankityrmäänkin heitettynä ja pahoinpideltynä Ilkka jaksoi sinnikkäästi etsiä ratkaisua ja käydä läpi kaikki lailliset tiet asiansa selvittämiseksi. Vasta sitten oli aika ottaa aseet esille.

Ilkassa tiivistyi 1890-luvun poliittisesti aktiivisen ja ajattelevan henkilön dilemma: saako lakia rikkoa, jos oma ja yhteisöllinen oikeudettomuuden tunne on vahva?

Arvioista näkee, että oikeutettuun laillisuustaisteluun käyvä marttyyri oli selvästi hahmo, johon teatteriarvioita laativan suomenkielisen, koulutetun keski- ja yläluokan oli helppo samaistua. Samalla saatettiin juhlia suuriruhtinaskunnan suomenkielisen sivistyneistön perustamismyyttiä sen omasta kansanomaisuudesta ja ei-eliittiydestä. 

Tuntuu melkein siltä, että suomenkieliseen kulttuuriin identifioituvien piirissä syntyi jonkinlainen fanikulttuuri, kollektiivinen hullaantuminen tähän yli 300 vuotta sitten mestattuun talonpoikajohtajaan.

1590-luvun mahdollistamat teemat itsemääräämisoikeus ja sorron alta vapautuminen sopivat myös sosialistiseen ajatteluun. Esimerkiksi Hämeenlinnassa kirjaltajayhdistyksen iltamissa maaliskuussa 1908 nähtiin mandoliiniorkesterin ja arpajaisten välissä Leinon teokseen perustuva kuvaelma, kertoo sosiaalidemokraattinen työväenlehti Hämeen Voima.

1900-luvun alun Ilkka-romanssi vaikutti suoraan ensimmäisen tasavallan aikaiseen, aitosuomalaiseen 1590-luku-suhteeseen.

Kiinnostava painopisteen muutos on havaittavissa kuitenkin jo 1930-luvun lopulla.

Pentti Renvall puolusti Turussa väitöskirjaansa Klaus Flemingistä ja Suomen aatelista myöhäissyksyllä 1939 ilmahälytyssireenien soidessa. 1930-luvun lopun kiristyvässä ilmapiirissä päivittyi siis Klaus Fleming -kuva. Tässä kohdassa ruotsalaisen historiankirjoituksen ja 1800-luvun historiallisen fiktion romanttisesta äärimmäisyys- ja implussi-ihmisestä tuli viisas ja harkitsevainen johtaja. Tällä valtiomies-Flemingillä oli tietoinen poliittinen ohjelma, reaalipoliittinen linja, joka syntyi suhteessa Puolaan – siis kuningas Sigismundiin – mutta erityisesti, raja-alueena, suhteessa Venäjään.

Historiakulttuuri

Miten sitten otsikkoni ”historiakulttuuri” sopii tähän kaikkeen? Avaako juuri kyseinen käsite kiinnostavan kulman tähän pitkään menneisyyteen?

Olen itse asiassa luovinut kahden, toisiinsa kytkeytyvän käsitteen välillä tekemättä tarkkaa erottelua. 1800-luvulla vallinneesta 1590-luvun jälkikuvasta puhuessani olen pääasiassa puhunut historiakulttuurista – jos ymmärrämme sen yhteisöllisenä, jaettuna tarinavarantona. Kasimir Leinosta eteenpäin, 1900-luvun osalta, olen pohtinut aihetta enemmän historiapolitiikan välineenä.

Aikakausi onkin tarjonnut hyviä aineksia historiapolitiikalle, koska sen keskeistoimijoilla on riittävän erilaiset sosiaaliset taustat ja koska talonpoikien omia sanoja on jäänyt historiaan niin vähän. Jos ei aina suoranaiselle poliittiselle tarkoitushakuisuudelle, niin ainakin historialliselle mielikuvitukselle on jäänyt hyvää tilaa temmeltää.

Kuten tunnettua, molemmat käsitteet – historiakulttuuri ja -politiikka – syntyivät Länsi-Saksassa 1980-luvun kuluessa ja alun perin suhteessa aikakauden historioitsijoiden käymien holokaustikeskustelujen poliittisiin asetelmiin.

Historiakulttuurisia kysymyksiä käsitelleen Jörn Rüsenin juhlakirja vuodelta 2018

Suomessa asiaa määriteltiin kokonaisen artikkelikokoelman – Jokapäiväinen historia, toim.  Jorma Kalela ja Ilari Lindroos – verran vuonna 2001. Seppo Hentilän klassikkomääritelmän mukaan historiakulttuuri on se kulttuurin alue, ”jolla ihmiset kohtaavat menneisyyden ja tekevät tiliä sen kanssa.”  Se sisältää kaikki mahdolliset menneisyystiedon mekanismit ja areenat. Vuonna 2001 voitiin vielä ajatella, että tutkijat tutkivat historiakulttuurin käsittein lähinnä toisten tutkijoiden menneisyyskuvaa. Ajateltiin, ettei ollut tutkijoiden tehtävä ”taistella populaaria menneisyyden jäsentämistä vastaan”.

Nykyisin ollaan ”historiatiedon” rinnalla vähintään yhtä kiinnostuneita laajoista tai populaareista historiakuvista ja historiatietoisuudesta, jotka määrittelevät myös sitä, miten yksilöinä ja ryhminä toimimme nykyisyydessä.

Jo aiemmin esiin nousseen Anu Kantolan – ja alun perin sosiologi Arlie Hochschildin mukaan –ihmisten identiteettiä kannattelee syvä tarina. ”Syvät tarinat”, kirjoittaa Kantola, ”ovat tarinoita oikeasta ja väärästä, kertomuksia kunniasta tai sitä uhkaavista voimista”. Suomalaisuutta pitkään yhdistänyt syvä tarina oli topeliuslainen altavastaajan sisukkuus.

Merkityksellistä on, että syvä tarina tuntuu oikealta, vaikka faktat eivät aina ihan paikkaansa pitäisikään.

Kuten jo aiemmin 1990-luvun alkua tutkineet tutkijat argumentoivat, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyvät tunteet, affektit ja emootiot vaikuttavat myös siihen, miten näemme menneisyyden, jopa tutkijoina.  Jotkut menneisyyttä koskevat selitysmallit yksinkertaisesti tuntuvat oikeammilta kuin toiset.

Ajattelenkin, että tarvitsemme historiatietoisuuden rinnalle termin ”menneisyys- tai historiatuntuma”, jossa korostuu yksilöllinen tai jonkin ryhmän affektiivis-kehollinen tunne siitä ja jollakin tapaa ”läsnä- tai sisälläolo siinä”, miten menneisyys on mennyt ja mitä se tarkoittaa. Onko se nähty ”oikein”? Onko siitä kerrottu ”oikein”?

Lopuksi on syytä kysyä, miten nykyisin? Onko 1590-luku ja nuijasota edelleen elävä osa historiakulttuuria tai kiistelty osa historiapolitiikkaa?

Vaikuttaa siltä, että ajallista välimatkaa on lopulta päässyt kertymään sen verran, että tätä kieltämättä ”tummaa”, ”synkkää” tai ”vaikeaa” kulttuuriperintöä lähestytään usein pikemminkin huumorin keinoin. Siitä on myös tullut osa lastenkulttuuria.

Esimerkiksi Mauri Kunnaksen kuvakirjassa ”Koiramäen Suomen historia” kapinallisiin touhuihin 1590-luvun puolessavälissä mukaan lähteneen, fiktiivisen talonpoikaisjohtaja Kuumalan Kallen tomera vaimo Kaisa ripustaa puolisonsa tarpeen tullen katon rajaan porsaspuntariin rauhoittumaan.

Jää nähtäväksi, saako nyt käynnissä oleva eurooppalainen sota meidät arvioimaan myös 1590-lukua ja sen keskeistoimijoita uudelleen, kuten kävi vuonna 1939. Katoaako jälkikuvasta esimerkiksi huumori ja ironia? Tai kenties fokukseen nousee jokin uusi menneisyys, joka tähän asti on ollut historiakulttuurisessa marginaalissa.

Kesän 2020 kolonialismikeskustelujen aikana Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen totesi YLE:n Kolonialismi-uutisjutussa, että ”Suomessa ei ole moniin muihin maihin verrattuna juurikaan harjoitettu menneisyydenhallintaa tai historiapolitiikkaa, joka olisi synnyttänyt siihen soveltuvan keskustelukulttuurin.”

1590-lukuesimerkkieni valossa olen eri mieltä. Historiapolitiikkaa on harjoitettu. Suomalaisen historiakulttuurin ja menneisyydenhallinnan pitkä historia on sen sijaan kirjoittamatta ja keskustelu kieltämättä on siksikin kesken.

SKS on kulttuuriperintöinstituutio, joka on historiansa takia lähtökohtaisesti kiinnostunut niin pienestä kuin suurestakin, korkeasta ja matalasta. Sen kartuttamalla tarinavarannolla on mahdollisuus ”pitää suomalaisuutta auki”, nyt ja tulevaisuudessa – varmistaa siis, että meillä on aineksia yhteenkuuluvuutta luoviin, joustaviin tarinoihin. SKS:ssa on siis myös hyvä tutkia syvää, kerroksista ja monimediaista historiasuhdettamme.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.