Hiljaisen humoristin huolet

Petu nousi verkalleen tuolilta, pyyhki silmiään ja meni tupaan päällysvaatteita muuttamaan. Sieltä palasi hän takaisin ja täytyi mennä Viijan kamariin kaapista ottamaan käräjiin tarvittavia riitapapereja. Takaisin tullessa hän vielä paperikääry kädessä katsahti jälkeensä tuonne vuoteelle, jossa hänen vaimonsa makasi kuolleena.

Hevosen olivat rengit valjastaneet valmiiksi, se seisoi veräjän pieleen sidottuna. Petu tuli ulos, pisti kädestään kääryn kärrylaatikkoon, nousi rattaille ja alkoi ajaa. Yökasteen kostuttamalle hiekalle jäi kaksi pyörien tekemää kuivaa juovaa ja hevosen kavioiden kuopaisemat jäljet.

Tähän kuvaan päättyy Viija (1889), Kauppis-Heikin toinen romaani. Miten kouluja käymätön renkimies osasikin kirjoittaa noin, että tuntuu.

Viija on tarina vauraasta talontyttärestä, jonka elämää perintö määrittää. Viija on rikkautensa tähden kadehdittu, mutta jää omassa elämässään perintönsä varjoon. Hän ei löydä onnea, masentuu ja kuolee lopulta lapsivuoteelle. Tarina ei ole uusi, mutta Kauppis-Heikki kertoo sen vaikuttavalla tavalla – hän on eleettömän ja hienovaraisen ihmiskuvauksen mestari. Kauppis-Heikki rakentaa tarinansa ja henkilönsä vaivihkaa, arkisen jutustelun ja puuhastelun lomassa. Hänen taituruutensa on hämmentävää.

Dialogin kautta avartuu myös kuvattu maailma, ja se paljastuu raadolliseksi ja rumaksi. Ehkäpä siksi Kauppis-Heikin kertomuksissa havahduttaa se myötätunto, jolla hän ihmisiään kuvaa. Kauppis-Heikin kylillä kukaan ei ole vaurauden, sukupuolen tai sivistyksensä takia toista parempi. Ihmisen arvo näkyy siinä, kuinka hän toista ihmistä kohtelee. ”En minä köyhyyden takia köyryssä kule vaan vilun ja nälän”, toteaa elämän ja kyläyhteisön laitamaille ajautunut Vallaton-Pekka Mäkijärveläisissä (1887). Hänen ja monen muun suulla Kauppis-Heikki puhuu ehdottoman ihmisarvon puolesta.

Kauppis-Heikin eli Heikki Kauppisen (1862–1920) oma elämäntarina teki hänestä heikompien puolustajan. Hän oli isätön poika, hairahtaneen leskinaisen rikos. Kauppis-Heikin oli helppo samastua alistetun osaan, koska hän tiesi miltä häpeä ja nöyryytys tuntuu.

Kokemus toistui, kun hänet vetäistiin mukaan kirjalliseen maailmaan. Kirjailijaksi tuleminen tapahtui muiden ehdoilla. Hänelle annettiin kirjoittajana etuliite kansan-, mikä teki hänestä kirjoittajan, josta ei koskaan tulisi oikeaa kirjailijaa. Kirjailijanimeksi valittu Kauppis-Heikki ei lie vakuuttanut korkeakulttuurisilla kentillä alun perinkään. Kansankirjoittajille oli aikanaan yhteiskunnallinen tilauksensa, mutta suomalaisuusliike tarvitsi heitä vain hetken. Sitten – he olivat omillaan.

Kauppis-Heikki oli aikansa arvostetuin kansankirjailija, mutta hänen teoksensa ovat pudonneet lukulistoilta ja uusintapainoksista jo aikoja sitten. Aivan unohduksissa Kauppis-Heikki ei ole, sillä hänet mainitaan yhä kirjallisuudenhistorioissa. Vuosituhannen alkupuolella toimi Kauppis-Heikin seura, joka piti seminaareja ja julkaisi kirjailijaa käsitteleviä artikkeleita sekä tämän lyhytproosaa ja kirjeenvaihtoa nykylukijoita varten. Näyttää kuitenkin siltä, että Juhani Ahon ennustus Kauppis-Heikin viimeiseksi jääneen kirjan esipuheessa oli turhan toiveikas: ”hän elää suomalaisessa kirjallisuudessa kuin uudistorppa kaukaisella salolla, tiettömien taipalien takana, jonka jokainen matkamies aina uudestaan löytää ikään kuin yllätyksekseen.”

SKS:n arkistossa säilytetään Kauppis-Heikin Juhani Aholle kirjoittamia kirjeitä. He olivat ikätovereita ja elämänmittaisia ystäviä, ja keskustelivat asiasta kuin asiasta, uistelusta, lapsista, terveyshuolista. Kauppis-Heikki kirjoittaa kuitenkin paljon kirjoittamisesta ja kirjailijuudestaan – Aho oli hänelle tärkeä kirjallinen kumppani. Kirjeistä käy ilmi, että Kauppis-Heikki oli riipaisevan tietoinen siitä, että hänen aikansa kirjailijana oli periaatteessa ohi ennen kuin alkoikaan.  

Ystävykset Kauppis-Heikki (vas.) ja Juhani Aho patikkamatkalla.

Kauppis-Heikki kuitenkin tiesi olevansa tarinankertoja – mikäli hänestä ei olisi tullut kirjoittajaa olisi hän löytänyt sanoilleen jonkun toisen purkuväylän. ”Kyllä asia on niin, että tunnen olevani aivan kuin kipeä ja maailma aivan iloton, milloin en voi väsymykseltä taikka muilta asianhaaroilta kirjoittaa. Ja kun taas pääsen siihen kiinni, niin silloin tuntuu huolet höyheniltä ja pimeinkin päivä valoisalta.” Kauppis-Heikki oli taitava sanankäyttäjä, joka onnistui kirjoittamaan teoksensa yleiskielellä ja säilyttämään samalla savonmurteisen poljennon ja sanomisen tavan. Nykylukijassa tyyli herättää ihastusta, mutta aikanaan siitä tietenkin moitittiin. Keski-iässä Kauppis-Heikistä tuli vielä kiitelty puhuja. Hän itse tuumi, että puhetta on helpompaa tuottaa kuin tekstiä ”aina sitä puhua ”hökeltää”, kun tietää, että ei kuulijoilla ole aikaa eikä kykyäkään punnita joka lauseen pätevyyttä”.

Kauppis-Heikki avusti vuosikymmenten ajan myös erilaisia sanoma- ja aikakausilehtiä ja hänen on sanottu taitaneen novellin vaikeaakin vaikeamman tekniikan suvereenisti. Tarinakokoelmiensa lisäksi hän ehti julkaista seitsemän romaania. Kansankirjailijuus rajasi kirjoittamisen tyyliä ja näkökulmaa – oletus oli, että kansankirjailija pysyisi omassa elämänpiirissään, mutta toisaalta kansankirjailija ei kirjoittanut omasta elämänpiiristään millä tahansa tavalla. Luettuaan Joel Lehtosen Markkinoilta (1912) Kauppis-Heikki totesikin: ”Se on niin helkkarin havainnollisesti kerrottu tapahtumista ja henkilöistä, että aivan ihmetyttää. Ja niin puolueettomasti…mutta tuollaista rehjaketta tämä Suomen ja varsinkin Savon kansa vielä pääasiassa on. Minulla omasta puolestani on ollut lapsuudesta pitäen suuri nautinto katsella sitä tällaisena rehjakkeena, mutta en minä ole raskinut koskaan ryhtyä sitä kokonaisuudessaan tuollaisena kuvaamaan.” Satiirin sijaan Kauppis-Heikki kirjoitti omistaan lämpimällä huumorilla.

Vaikka Kauppis-Heikin omanarvontunne kirjailijana kasvoi arvostuksen ja iän myötä, ei hän koskaan unohtanut – eikä hänen annettu unohtaa – että hän oli kansankirjailija. Teosten nihkeään vastaanottoon oli joka kerta henkisesti valmistauduttava. ”Jos sitä vaikka jokainen haukkuisi huonoksi, niin se ei masenna minua ollenkaan. Minä tiedän että sillä on arvonsa…” Kirjoittamisen iloa himmensi myös toinen perustavanlaatuinen ongelma: aika. Se tuntui loppuvan ennen kuin kirjoittamiseen pääsi käsiksi. Kauppis-Heikillä oli raskas päivätyö opettajana, puhde-, heinä- ja kylvötyöt, päälle suuri perhe ja kaiken tämän välissä elannon takaamiseksi pyöräytettävät lehtijutut. Tarinat oli kirjoitettava siis yöllä. Se taas söi pidemmän päälle hataraa terveyttä niin, että lääkäri pyysi häntä jättämään koko kirjoittamisen – ”Jättää mieluisin tehtävänsä. En minä siihen voi taipua.” Romaanien kirjoittamiseen saattoikin mennä vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Ilman kollegiaalista ymmärrystä ja ystävältä saatua tukea Kauppis-Heikki olisi saattanut jossain kohtaa luovuttaa. Monesti se tuntui käyvän mielessä.

Mutta jälleen oli lähtenyt viesti Aholasta pohjoiseen:

”Kun aukasin lähettämäsi paketin ja näin sikarilootan ja paperossilootat, niin aivan täytyi hypähdellä ilosta, en niin paljon tavaran vuoksi, vaan siitä että ne ovat sinun lähettämiä. Ajattelin tätä heti mitä hienoimmassa muodossa annetuksi viittaukseksi että ”No Heikki, panepa tupakka ja alapa kirjoittaa”. Sydämellinen kiitos siitä!!!”

Kiitos!

Kauppis-Heikin kuolemasta tulee sata vuotta 3.9.2020.

Lähteet:

  • SKS KIA. Juhani Ahon arkisto. Kauppis-Heikin kirjeet Juhani Aholle 1885–1919. Kirjekokoelma 66. sekä Kauppis-Heikin kirjeet Juhani Aholle 1898-1920. Kirjekokoelma 249.
  • Havu, Ilmari: Kauppis-Heikki. Elämäkerrallis-kirjallinen tutkimus. Porvoo 1925.
  • Kauppis-Heikki: Mäkijärveläiset. Kuvaus Savon kansan elämästä. Toinen painos. Porvoo 1920.
  • Kauppis-Heikki: Viija. Kuvaus Savon kansan elämästä. Toinen painos. Porvoo 1920.
  • Kotikyliltä 1-5. Kauppis-Heikin seuran julkaisuja. Kuopio 2001–2012.
  • Krogerus, Tellervo: ”Kauppis-Heikki ja naisen vaihtoehdot”. Teoksessa Realismista symbolismiin. Kuopio suomalaisen kulttuurin polttopisteenä 1890-luvun taitteessa. Kuopio 1994, s. 126–139.
  • Lappalainen, Päivi: Koti, kansa ja maailman tahraava lika. Näkökulmia 18801890-luvun kirjallisuuteen. Hämeenlinna 2000.
  • Lassila, Pertti: Syvistä riveistä: kansankirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla. Helsinki 2008. Tarkiainen, Viljo: Kansankirjailijoita katsomassa. Porvoo 1904.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.