Hajamietteitä koronaviikoilta

Kyösti Wilkunan osin omaelämäkerrallinen romaani Vaikea tie (1915) kuvaa nuoren, talonpoikaistaustaisen ylioppilaan kehitystä ulkokohtaisesta sosialismista hänelle itselleen perinnöllisten, ”patriarkkaalis-pietististen vaistojen” ohjaamaan elämännäkemykseen. Siksi vaikea tie näyttää ainakin alkuun silmiinpistävän yksilölliseltä, keskushenkilö Markus Kaarlelan omakohtaiselta toiviolta. Kaksi tärkeää, jännitteitä synnyttävää juonnetta hänen kasvukertomuksessaan kuitenkin on. Ensinnäkin tuo tie käy läpi vuoden 1905 suurlakon, ja läpi Helsingin, ja toisekseen, kaupungissa omaksuttu vaihtuu suvulta saaduksi. Kaarlela siirtyy näet romaanin kuluessa ainakin nimellisesti tilasta toiseen, ulkoa sisälle, maailmallisesta humusta ikään kuin persoonallisempaan, sisimmästään kumpuavaan katsomukseen, kadulta kotiin. Tilat ja tiloihin liittyvät tunteet ovat siten hänen taipaleensa kannalta ratkaisevassa, alustavassa roolissa: ilman katuja ja niihin liittyviä epämukavuuden tunteita mitään siirtymää kodin rauhaan ei muodostuisi.

Käytännössä Kaarlelan kehitystä – asteittaista kyllästymistä puoluekinasteluun, ”tähän sekamelskaan ja yleiseen alasrepimisen aikaan” – ohjaavatkin alusta alkaen toiset ihmiset, ajan aatekuohut sekä erityisesti poikkeustilaan ajautunut pääkaupunki, sen kadut, julkiset rakennukset ja yksityiset tilat. Jotakuta toista saman sukupolven jäsentä suurlakon kaltainen avaintapahtuma kaitsisi toki toisaalle, toisenlaisille opintopoluille. Kuten esimerkiksi Matti Virtanen on kuvannut tutkimuksessaan Fennomanian perilliset (2001), sukupolvikokemuksena avaintapahtuma tuottaa itse asiassa useamman fraktion, sukupolviryhmän, joka vartoo ehkä vuosikymmenenkin poliittista heräämistään. Näin se, mikä Kaarlelan katsannossa repi vain alas, oli monesta muusta hänen aikalaisestaan pikemminkin uuden toiveikasta alkua, esimerkiksi höltyviä siteitä Venäjään. Toisille taas ”sekamelska” näyttäytyi sisällissodan kenraaliharjoituksena, ja osa ehkä aavisti sen askeleeksi sääty-yhteiskunnan ojasta luokkayhteiskunnan allikkoon. Likimain kaikkien kohdalla tapahtuma kylvi joka tapauksessa siemenen, ja sen, millaisia hedelmiä puu teki, määritti maaperä ja ilmanala, se yhteiskunnan kulloinenkin piiri tai sfääri, jossa nuori ihminen kasusi isoksi.

Yhtä kaikki, ”kuin mahtava hyökyaalto idästä” se tuli, yleislakko. ”Tapaukset seurasivat päivän kuluessa nopeasti toisiaan. Koulut ja virastot lakkasivat toimimasta, tehtaiden pyörät pysähtyivät, höyryhevot herkesivät junia kiidättämästä ja sähkölangat välittämästä tietoja. Oli kuin joku näkymätön käsi olisi yhtäkkiä lamauttanut kaikki ne tuhannet jänteet, jotka yhteiskuntaa ja sen laitoksia pitävät vireessä.”

Sitten sammuivat sähkövalot, ja katujen järjestystä alettiin Vaikean tien kertojan mukaan valvoa aluksi ylioppilas- ja työväenkaartien voimin. Viaporista suunnatun valonheittäjän häikäisevä sädekimppu hulmahti pimentyneen kaupungin yli aika ajoin kuin kohtalonsilmä, ja käsilyhtyjä kerääntyi niin työväentalolle kuin Osmolaankin, Aleksanterinkadun ja nykyisen Mannerheimintien risteyksessä sijaitsevalle ylioppilastalolle.

”Jos koskaan, niin vilisi tuona merkillisenä viikkona hyvien helsinkiläistemme päässä mitä kirjavin ja levottomin lauma muurahaisia”, arvioi kertoja, ja suusta toiseen tuo kuhina kulkeutui huhuina ja uumoiluina, huutoina ja odotuksen jännityksenä. Mutta Vaikean tien keskushenkilön tuo samainen kuohu sai vain uuvuksiin, jonkinlaisen ”filosoofisen resignatsionin” valtaan, ”ja viitsimättä juuri mistään keskustellakaan”, hän mieluiten hakeutui nyt yksiönsä hämäriin, yleiseen asiaintilaan ikään kuin alistuen.

***

Kuten Juhani Ahon reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt Hajamietteitä kapinaviikoilta (1918–1919), on Wilkunan Vaikea tiekin tuntunut viime viikkoina erityiseltä. Tapaukset ovat seuranneet nopeasti toisiaan myös keväällä 2020. Monet yhteiskunnalliset laitokset – koulut, kirjastot, virastot, liikennelaitokset – ovat hiljentyneet, sulkeneet ovensa, ehkä siirtyneet toimimaan rajoitetummin. Kuten Wilkunan kuvaamat helsinkiläiset, ovat ihmiset nytkin, ”täynnä jännittynyttä odotusta”, riisuneet ”päältään yhteiskunnalliset valjaansa”, esimerkiksi arkea jäsentävät tutut rutiininsa ja totutun työssäkäymisen. Ylisummaan on tavanomaisen, arkisen, talouksia ja yhteiselämää järjestävän toimeliaisuuden nyt rumasti keskeyttänyt vaara, ajan ja paikat täyttävä uhan tuntu: koronavirus on jo itsessään näkymätön vihollinen, mutta myös yleiset tulevaisuudennäkymät tuntuvat sen vaikutuksesta kaventuneen äkkiä ratkaisevasti, ja yhteiskuntia uhkaa tokenematon taantuma, jopa loppulama. Silti kokemuksena pandemia tuntuu ensisijaisesti nimenomaan poikkeustilalta, katkokselta, ei niinkään uudelta normaalilta.

Senaatintorilla Helsingissä ei suurlakon aikana kiinnitetty juuri huomiota turvaväleihin. Kuvaaja tuntematon, Helsingin Kaupunginmuseo.

Koronakevään Helsingin erottaa kuitenkin suurlakon-aikaisesta kuumeisesta hyörinästä ja sisällissodan jännittämästä, Ahon sanoin ”suureksi yhteisvankilaksi” muuttuneesta Helsingistä ainakin kodin ja kadun merkitysten toisinkorostuminen. Nyt kaduilla kuljeskelua, väkijoukoissa oleskelua, turuilla ja toreilla tungeksimista vältetään viimeiseen asti. Nyt pysytään kotona, ja sen suomassa huomassa odotetaan toivorikkaina tai toivotonna arjen palaamista ennalleen.

”Resignatsionia” lie toki tämäkin. Kyllästyneen tyytymisen sijaan moni sentään on mukautunut nyt Kaarlelaa kekseliäämmin, ja kehittänyt tapoja tulla etäyhteyksin toisten tykö. Vaikean tien keskushenkilön ylenkatseenkin on koronakeväänä korvannut monilta osin hoiva, mistä itse asiassa kielivät jo kotiinjäämisen päällimmäiset syyt: sosiaalisessa etäisyydenotossa on, paradoksaalista kyllä, kysymys nimenomaan toisten suojelemisesta, esimerkiksi riskiryhmien terveyden turvaamisesta. Arpailla sopii, millaisia sukupolviheräämisiä ja poliittisia fraktioita koronakevät vielä poikiikaan, mutta hoivan osalta näyttää hyvältä.

Odottavan aika on kuitenkin pitkä. Kapinakeväänä ”päiväinen aika kului ’tietotoimistojen’ väliä kulkiessa ja välittäessä uutisia paikasta toiseen”, kirjoittaa Aho Hajamietteittensä saatteeksi. Ymmärrettävästi näistä tietotoimistoista kävivät tuolloin tuttavat, jotka antoivat ajatuksille askarreltavaa pitkiksi illoiksi ja öiksi. ”Mitä erilaisimmat ja aina kuitenkin samat mietteet, aavistelut ja suunnittelut syntyivät ja katosivat.” Iltapuhteilla ajateltiin yhtä, aamiaista laitellessa jo toista, mutta toisaalta: kautta linjan päiviä sävytti alituinen, tauoton kiihtymys, tarrautuminen, tai feministiteoreetikko Sara Ahmedia lainatakseni tahmautuminen tietotoimistojen välittämiin sanoihin, käsittivätpä sanat sitten arvioita, uusia tietoja tai loanheittoa. Niin oli kapinakeväänä, niin on nyt, mutta niin oli suurlakon humussakin: kun eletyt kehot eivät saattaneet olla vanhaan tapaan lähekkäin, korostuivat sanat, ja sanoihin ladatut tunteet.

Se koronakevään oloissa onkin kaiketi niin merkityksellistä: kun arki särkyy, tyhjän tilan täyttävät tunteet. Ja tunteet taas ovat harvemmin läpikotaisin omia tai omistettavissa; kukaan ei koronankaan keskellä vello välttämättä tyystin yksilöllisissä, ainoalaatuisissa tuntemuksissa. Pikemminkin tunteiden yhteistuotanto, niiden lakkaamaton, virtaeleva muuntuminen, hyrske ja myrrys, on nyt jos koskaan kulttuurin perustavinta merkitysydintä. Sen varassa kokemuksetkin tekeytyvät.

***

Vaikeassa tiessä poikkeustilan avaamalle kiihtymykselle antaa äänen esimerkiksi Kaarlelan ystävä Veli Forsberg. Teoksen alkupuolella tämä äkäilee nuoren ylioppilaan tarmolla kansallisen kehityksen syvintä aallonpohjaa, suunsoittajain ja tyhjän psykologiseeraamisen henkistä anarkismia, mutta suurlakon alettua Veljen ääneen tulee uusi, ehkä vielä vanhaakin kiihkeämpi sointi. Kagaalit, ensimmäisellä sortokaudella syntynyt vastarintaliike on eräs hänen poliittisista vihollisistaan, mutta muutkin – jopa Markus – saavat nyt osansa. Naiiville Markukselle Veljen kiihko on jokseenkin odottamatonta, ja pidettyään tähän saakka varmana, kuinka koko kansa ylimmästä alimpaan vetää suurlakon keskelläkin samaa nuottaa, äkkää hän nyt: ”ylempänä esikunnassa eivät asiat olleetkaan sillä kannalla, vaan että puoluevimma oli siellä leimahtanut entistä katkerampaan paloon”.

Jos Wilkunan romaanissa kuvattu vaikea tie onkin ensi sijassa Markuksen, hyvä on huomata, kuinka myös Veljen kehitystä ohjaa se, kenen kanssa hän viettää aikaa, ja missä. Siksi merkitsevää ei ole niinkään se, mitä sanotaan, vaan mistä tuodaan sanaa. Tunteiden kulttuurisuus, tai tunteiden yhteistuotanto, paljastuu näet liikkeessä: sanat saavat pontimensa kehojen aiemmista yhteenkerääntymisistä ja elämyksistä, mutta sanat myös ilmaistaan, ne jatkavat eteenpäin ja ne tuntuvat eli vaikuttavat toisiin, sanoihin, ihmisiin. Ja mikä tärkeintä, sanat kiertävät ja sanat suuntaavat, ohjaavat tuntuineen eri toimijoita, olivatpa toimijat sitten fraktioita tai yksittäisiä ihmisiä.

Sanat Veli sanoo Markukselle, mutta sanat tuodaan suomalaisittain varsin huomattavasta osoitteesta. Veljen varsinainen tietotoimisto on näet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, kuuluuhan hän olleen ”vanhojen fennojen kokouksissa kirjallisuudenseuran talolla sekä imenyt siellä itsensä täyteen sitä ärtyistä katkeruutta, jota mainitun puolueen keskuudessa olivat synnyttäneet viime päivinä heikäläisiä virkamiehiä kohdanneet loukkaukset”.

SKS:n historian toisessa osassa (Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan, 2012) Kai Häggman taustoittaa tätä ärtyistä katkeruutta. Ensiksikin kansasta johtotähtensä tehnyt fennomaanisivistyneistö sai suurlakon tiimellyksessä pahan kerran pettyä, kun rahvas asetti ”omat luokkapohjaiset ja materialistiset etunsa (kahdeksan tunnin työpäivä, torppareiden vapautus jne.) kansallisen yhtenäisyyden ja sivistyspyrkimysten edelle.” Mutta yhtä lailla – se lisättäköön – roihusi vuonna 1905 vanhojen fennojen ja nuorsuomalaisten kesken rahvaasta osin riippumaton fraktioiden kamppailu, joka vielä suurlakon aikaan näytti työntävän ensin mainittuja poliittiseen marginaaliin, maanpettureista koostuvaan paariaan, ja sai siksikin Forsbergin kaltaisen nuoren niin vihaiseksi. Kagaalien sohiminen oli tiettävästi yksi tuon toran juonteista, sillä vielä ensimmäisen sortokauden päättyessä vanhasuomalaiset suhtautuivat varauksella venäläistämistoimiin liittyvään vastarintaan.

***

Toistamiseen ei Vaikeassa tiessä viitata ”kirjallisuudenseuran taloon”, siihen samaan SKS:n rakennukseen, joka seisoo edelleenkin Hallituskadun alkupäässä ja on siten nähnyt jo monta poikkeustilaa ja uutta normaalia. Mutta kertamainintanakin tuo yksityiskohta hätkähdyttää nykylukijaa: niin, tuolloinkin, tuolla, kerääntyi yhteen ihmisiä, joiden kesken sanailtiin, ja sanoihin tahmautui tunteita. Sitten sanat laitettiin matkaan, ja tunteet tekivät tehtäviään, muovasivat ja suuntasivat kokonaisia sukupolvia.

Aivan yksin SKS:n tiliin tuota tuolloista ”ärtyisää katkeruutta” ei tosin parane panna, tunnehan on selvästi Markuksen lisää, jolla hän etäännyttää itseään paitsi Veljestä myös vanhoista fennoista, ”heikäläisistä”. Ja Markus taas ei kirjallisuudenseuran talolle edes pistäydy, vaikka kahakäteen Rauhan- ja Aleksanterinkadun väliä vaeltaakin. Tätäkin silti tekevät tunteet: niin kiihkonpurkaukset kuin kauhistuneet äkkäyksetkin saavat ihmisiä, elettyjä kehoja, tulemaan toistensa tykö, mutta myös liukumaan toisistaan kauemmas, muodostamaan eroineen ja samuuksineen omia sukupolvifraktioitaan.

Itse asiassa Kaarlelan suhteesta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan, samoin kuin hänen suhteestaan muihinkin julkisiin rakennuksiin ja niissä hauduteltuihin ajatuksiin, kannattaa lopulta panna merkille juuri tämä: näennäisestä ”resignatsionistaan” huolimatta myös Markus Kaarlela on täynnä tunnetta. Haltioituminen, nuutumus, polleus, masentuneisuus, mielentyyneys… tunteet kulkeutuvat hänenkin lävitseen, huuhtelevat hänen ajatuksiaan, suuntaavat häntä. Ja niin paljon kuin Kaarlela vältteleekin seuran-, työväen- ja ylioppilastaloja, samoaa hän kuitenkin katuja kaupungin humuun uppoutuneena, tapahtumia aivan likeltä tunnustellen. Etäisyyttä ottamalla hän oikeastaan tulee vaivihkaa vain lähemmäs, liimautuu tiiviimmin toisten tuntemuksiin kiinni.

Kyösti Wilkunan myöhäinen proosa on ylipäänsä mainio esimerkki kirjallisista mahdollisuuksista käyttää poikkeusoloissa sanaa poliittisten kysymysten ”tunteistamiseksi” ja toisaalta paljastaa suurlakon kaltaisen avaintapahtuman psykohistoriallisia ulottuvuuksia. Alasrepimisen aikana Vaikea tie jo yksin on ylösnostamisen keino. Mutta yhtä lailla kerronnan näennäinen painottuminen yksilöllisiin kasvukulkuihin viittoo Wilkunan tapauksessa myös kääntöpuoltaan kohti. Elämyksellisesti latautuneimmillaan Vaikea tie on näet yhteisöitä kuvattaessa, jolloin ”sekamelskan”, ”levottomimman lauman”, ”jännittyneen odotuksen”, ”entistä katkeramman palon” ja ”ärtyisän katkeruuden” kaltaiset kirjavat ilmaisut kääntävät lukijan huomiota juuri siihen, mistä kertomuksen keskushenkilö kuitenkin nimellisesti vetäytyy pois.

Siksi loppuviimein paljon merkitsevämpää kuin Markus Kaarlelan kehitys patriarkkaalis-pietististiseen elämänkatsomukseen on vaikea tie itsessään. Miksi tie on vaikea? Mitkä hidasteet ja käänteet, millaiset myötäkulkijat ja vastaantulijat tekevät siitä niin tappisen? Mitä ylipäänsä tapahtuu kaduilla tai seuraintalolla, Markus Kaarlelan ympärillä? Koronakeväänä sen ymmärtää: eletty keho elää toisten kehojen läsnäolosta, toisten sanoista, sekä niistä tiloista, joissa tavallisesti käy elämisen kuhina.

Kirjallisuus
Aho, Juhani: Hajamietteitä kapinaviikoilta. 1938. Helsinki: WSOY.
Ahmed, Sara: Tunteiden kulttuuripolitiikka. 2004/2018. Suom. Elina Halttunen-Riikonen. Tampere: niin & näin.
Häggman, Kai: Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. 2012. Helsinki: SKS.
Wilkuna, Kyösti: Vaikea tie. Romaani nykyajalta. 1915. Helsinki: Kirja.
Virtanen, Matti: Fennomanian perilliset.Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka. 2001. Helsinki: SKS.

Vesa Kyllönen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *