FolkJamin myyttinen maantiede

”Ai, sulla on oikein supikkaat.” Kyllä, jalassani on todellakin uuden karheat, joskin vuosia käyttämättömänä kenkätelineessä levänneet supikkaat. Olen tullut elämäni ensimmäiselle FolkJam®-tunnille ja iloinnut jo ennakolta siitä, että kesälomareissulla ale-laarista mukaan tarttuneille kengille tulisi vihdoin asianmukaista käyttöä. Ilo tosin muuttuu häpeän sekaiseksi huoleksi, kun huomaan supikkaideni olevan salin ainoat ja erottuvan räikeästi muiden mustista tanssikengistä ja sisälenkkareista. Kansantanssia harrastavan nuoren naisen äiti toteaa osaaottavasti, että hänen tyttärelleen supikkaista tulee aina kauheat rakot.

Huolet väistyvät, kun ”kansanjammailu” alkaa. Ohjaaja, ”FolkJam-emäntä”, on innostava (mutta ei tekopirteä) ja askelkuviot kyllin yksinkertaisia (mutta eivät junnaavia). Tunnin aikana liu’utaan tunnelmasta toiseen: sottiisista minettiin, poloneesista valssiin ja polkkaan. Aerobic-tuntien ja kuntosalien äänimaisemaa kammoksuvaa ilahduttaa se, että taustalla soi taukoamattomasti laadukas nykykansanmusiikki. Liikekieli on tanssillista ja syke pysyy hyvänä – vettä voi käydä hörppimässä salin reunalla omantunnon mukaan. Tämähän toimii!

FolkJamia on kehitetty vuodesta 2007 lähtien Oulun seudun ammattikorkeakoulun (Oamk) tanssinopettajan koulutusohjelman piirissä. Tanssinopettaja Niina Susan Vahtolan ideasta lähteneen lajin valtakunnan valloitus on käynnissä: tunteja järjestetään Helsingistä Ouluun, Raumalta Joensuuhun. Suomalaiseen kansantanssiin perustuva tanssiliikuntamuoto on aikamme hengen mukaisesti rekisteröity tavaramerkki ja lisenssin alaista toimintaa – siis suomalainen versio latinalaistansseihin perustuvasta Zumbasta. FolkJamista on ehditty tuotteistaa myös erilaisia versioita eri ryhmille: koululaisille Junnujamit ja Teinijamit, työpaikoille Taukojamit ja senioreille EloFolkJam.

Tänä vuonna FolkJamille ja Oamkin tanssiosastolle myönnettiin Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskuksen Vuoden Wäinö -tunnustus. Perusteluissa ylistetään tapaa, jolla laji kunnioittaa perinteitä mutta luo samalla uutta, tämän ajan ihmisille sopivaa tanssiharrastusta. Tähän kuulunee se, että FolkJam on monella tapaa yksilölaji. Vaikka FolkJamin lähtökohtana sanotaankin olevan tanssin kokeminen yhteisöllisesti, ei harrastajien tarvitse sitoutua sen enempää lajiin kuin ryhmäänkään samalla tapaa kuin perinteisemmissä kansantanssiryhmissä. Liikkeetkin tehdään pääsääntöisesti yksin – ei tarvita paria, ei harjoitella symmetrisiä kuvioita.

Perinteisten kansantanssien tanssiminen yksin on uutta, vaikka yksin tanssimisella on Suomessakin pitkä, joskin vähemmän tunnettu historiansa. Näköharhan luo se, että 1900-luvun alussa muodostettuun kansalliseen kansantanssikaanoniin kelpuutettiin lähinnä ryhmä- ja paritansseja. Petri Hopun toimittamassa kirjassa Suomen kansan oudot tanssit. Tanssimuistiinpanoja arkistojen kätköistä (2006) osoitetaan, miten kansan keskuudessa tunnetut, usein moraalisesti ja siveellisesti kyseenalaisina pidetyt soolotanssit – sellaiset kuin vanhapiika, ryssä ja mustalainen – rajattiin ”suomalaisen kansantanssin” ulkopuolelle.

Vuoden Wäinö -tunnustuksen palkintolautakunta ennakoi FolkJamin maailmanvalloitusta todetessaan, miten ”ylpeästi suomalainen” FolkJam vie kansantanssin ja -musiikin ”omasta viitekehyksestämme laajemmalle koko maailman käyttöön ja tietoisuuteen”. Suomalaisuuden rajanvedoista kiinnostuneelle herää kysymys, millainen maantiede tällä ylpeästi suomalaisella tanssiliikuntamuodolla oikein on?

Maantieteellisesti useimmat FolkJamin lajit sijoittuvat sen kummemmin erittelemättä ”Suomeen”, paitsi silloin kun matkaamme itään tai pohjoiseen. Karjalaisuus on käsien napakkaa alavepsää ja vinhasti pyöriviä pikkumuhveja, jotka tuovat oitis mieleen karjalaisen etnografisen kuvaston. Sen sijaan Lappi on FolkJamissa fantasiamaailmaa: nykysaamelaisen folkin tahdissa käsillä maalailtuja revontulia, matalalla hiipiviä tähystysaskeleita ja pakkasesta muistuttavaa ”Lapin saunaa”, jossa koko keho jännitetään äärimmilleen lämmön tuottamiseksi.

Väärinkäsitysten välttämiseksi ohjaaja muistuttaa joka kerta, että kyse ei ole mistään aidosta lappilaisesta kansantanssista vaan itse keksityistä Lappi-fantasioista. Syynä on kuulemma se, ettei saamelaisesta tanssiperinteestä kovin paljon tiedetä – ja sekin, että pohjoisessa oma perinne on haluttu pitää omana tietona. Joka tapauksessa Lappi on FolkJamissa mukana: myyttisenä, mystisenä, kliseisenä.

Mitäpä jos säätyläistansseista kansanomaistuneiden lajien sijaan muutkin Suomen alueet olisivat mukana fantasiamaailmana? Millainen olisi hämäläinen, pohjalainen tai uusmaalainen fantasia? Hidastakin hitaampia ristiaskelia nurkasta nurkkaan, muiden katseita vältellen? Puukkonippiä komiasti kanta-askelilla ja ruunun rautojen kalisuttelua? Pujottelua latte kädessä ja puolijuosten aamuruuhkassa?

Töysän kenkätehtaan kunniaksi on sanottava, että yhtään rakkoa ei ole supikkaista tullut. Kuva: Kati Mikkola

Töysän kenkätehtaan kunniaksi on sanottava, että yhtään rakkoa ei ole supikkaista tullut. Kuva: Kati Mikkola

 

 

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *