Elias Lönnrot teki Kalevalan – ainekset Kalevalaan tulivat runonlaulajilta

Elias Lönnrot teki Kalevalan. Ainekset Kalevalaan hän sai runolaulun taitajilta, joita hän haastatteli keruumatkoillaan Suomessa ja Karjalassa. Näitä taitajia oli varmasti satoja. Tarkkaa lukua on mahdoton tietää, koska Lönnrot ei juuri koskaan merkinnyt runomuistiinpanojensa yhteyteen niiden esittäjiä.

Kalevala on luotu yhdeksi kertomukseksi. Elävä runolaulukulttuuri Lönnrotin keruualueilla Karjalassa ja Suomessa rajan molemmin puolin taas oli moninainen ja moniääninen. Perinteen taitajat eivät olleet samanlaisia: jotkut olivat runonlaulajia, toiset tietäjiä, useat molempia. Joukossa on ollut niin suvereeneja perinteen sisällön ja sen luomisen säännöt hallitsevia taitajia kuin yksittäisiä runoja ja katkelmia osanneita muistelijoita.

Kuuluisimpia Lönnrotin runonlaulajien joukossa on Arhippa Perttunen, jolta Lönnrot tallensi runoja vuonna 1834 yli 4000 säkeen verran. Arhippa antoi Lönnrotille keskeistä runoainesta Kalevalaan ja hän ylistikin Arhippaa yhdeksi parhaimmista tapaamistaan laulajista.

Vaikka Lönnrot kuvasi Arhippaa ja heidän tapaamistaan Kalevalan esipuheessa ja matkakertomuksissaan tavallista enemmän, kuva Arhipasta on jäänyt aukkoiseksi. Asiakirjatietojen mukaan Arhippa syntyi vuoden 1769 paikkeilla ja kuoli vuonna 1841 Latvajärven kylässä Vuokkiniemen pitäjässä Vienan Karjalassa. Hänen isänsä oli nimeltään Iivana, Suureksi Iivanaksi kutsuttu, ja luultavasti Arhippa tunnettiinkin siten nimellä Iivanaińi Arhippa. Lönnrot ei kertonut juurikaan Arhipan elämästä vaan keskittyi kuvaamaan itse keruutilannetta ja Arhipan kertomia. Arhippaa koskeva tieto alkaa tarkentua 1870-luvulla, kun Aksel August Borenius päätti keruumatkallaan etsiä Latvajärvestä Arhipan runojen jälkiä ja löysi Miihkalin, Arhipan pojan. Tämä kertoi lisää Arhipan taustasta. Borenius pani ylös Arhipan sukunimen, isän Suuren Iivanan, tämän isän Potahvein ja tämän isän Homan nimet. Hän sai tietoonsa myös sen, että Homa, tai tämän isä, oli tullut Suomesta Oulujokivarresta.

Boreniuksen kirjaamissa muistoissa Arhippa esiintyy työteliäänä ja vahvana, kylän edusmiehenä. Laulajuutta muistoissa ei, erityistä kyllä, mainita. Boreniuksen muistiinpanoissa esiintyy myös tieto Arhipan isän Suuren Iivanan kahdesta veljestä, Pienestä Iivanasta ja Ivaskosta, eli ”pienimmästä” Iivanasta. Tutkimuksessa ja kirjallisuudessa on myöhemmin puhuttu silti pelkästään Suuresta Iivanasta, jonka lisänimi Suuri on yhdistetty hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Iivana olisi ollut ”suuri” laulaja, ”suuri” tietäjä,  johon Lönnrotin kertomus viittaa, tai ”suuri” ja vahva mies, kuten Arhipankin muistellaan olleen. Arkipäiväinen selitys tälle suuruudelle on kuitenkin se, että Suuri Iivana oli tässä Iivana-nimisessä veljessarjassa vanhin. Isä poistui Arhipan elämästä jo Arhipan ollessa noin kuuden ikäinen, kun hänet vietiin sotaväkeen.

Perimätiedolla suvun alkuperästä oli kauaskantoiset seuraukset. Borenius esitti nimittäin kirjoitelmassaan Missä Kalevala on syntynyt (1873) teorian runojen länsilähtöisyydestä perustaen sen osin juuri näihin tietoihin runonlaulajasukujen lähtöseuduista läntisemmässä Suomessa. Artikkelissa esitellään ensimmäisenä oppi kansanrunouden vaeltamisesta, mihin 1800-luvun lopulla syntynyt suomalainen kansanrunoudentutkimus sittemmin perustui. Perttusen suvun alkuperästä on ajan saatossa kiistelty, ja asia herättää yhä intohimoja; tästä osoituksena ovat esimerkiksi yritykset selvittää suvun alkuperää asiakirjatietojen ja jopa DNA-tutkimusten avulla. Nimellisesti keskusteluissa on ollut kyse vain suvuista, mutta pohjimmiltaan on taisteltu kuitenkin kalevalaisen runon, tai itse Kalevalan, alkuperästä ja tekijyydestä. Tutkimalla tarkemmin runonlaulajia ja eri sukupolvilta kerättyjä tekstejä voimme nykyään kuitenkin jo todeta, ettei asutuksen alkuperää tai geeniperimää voida suoraan rinnastaa runojen alkuperään tai syntyyn.

Arhippa kertoi Lönnrotille, miten hän kuuli ja oppi runoja lapsuudessaan. Sekä Kalevalan esipuheessa että Lönnrotin matkakertomuksessa julkaistua lapsuudenkuvausta on taajaan toisteltu tutkimuksissa ja muussa kirjallisuudessa. Kalevalan ensimmäisen käsikirjoituksen mukaan Arhippa oli kertonut seuraavaa:

Voi kun minä lassa Taatoni kera Lapukassa kalan pyynnössä kävin ka siellä olisit runoja kuullut. Nuotion vieressä kun oltiin, niin yhä taatto laulo eikä siihe tullut loppua. Oli sillon eräs mies Lapukassakin hyvä laulaja. Hän kun toisinaan sattu meille kasakaksi, niin sillon kahen siinä laulet-tiin jos kaiket viikot. Eikä että olisi uuelleen laulettu, mitä päivällä eillä jo oli laulettu. Minä sillon vielä olin poika hutjukka ja kuuntelin äänettä, vaan pysty hän tuo tuostakin päähän. Sen kaltaisia laulajia ei enää synny. Laulavat he kyllä nytkin, vaan uusia parahasta päästä riettahia poikien ja tyttöjen ilveasioita, että tuskin heitä kehtaa kuunnellakkan. Ei enää näitä vanhoja kaunehia lauluja.

Kuvauksen ytimenä on se, miten Arhippa kuuli ja oppi runolaulua isänsä ja tämän apurin lauluista heidän nuotalla ollessaan ja se, miten ”nykyään” runoja ei enää lauleta ja arvosteta niin kuin ennen. Lönnrot esittää kuvauksen suoraan Arhipan lausumana, mutta tekstin eri versioita vertailemalla voi todeta, että se on Lönnrotin muistikuvistaan muokkaama kuvaus, jossa Arhippa asettaa itsensä edustamaan sekä runolaulun menneisyyttä että sen jatkumoa, joka kuitenkin oli nyt katkeamassa. Arhipan huoli kertonee jostain muutoksesta. Tulkitsen sen liittyvän laulun konteksteihin: tilanteisiin ja tilaisuuksiin, joissa runoja esitettiin. Tilanteita, joissa ”kaiket yökauet” kestävää runolaulua on ollut tapana harjoittaa, ei ehkä enää ollut, tai runolaululla ei ollut niissä enää etusija, kuten Arhippa valitteli. Lönnrotin kuvaus ei missään versiossaan esitä, että Arhippa olisi oppinut koko runoperinteensä isältään, vaikka näin on jälkimaailmassa usein ymmärretty. Kun ottaa vielä huomioon isän sangen varhaisen poistumisen, se on hyvin epätodennäköistä. Kuvaus on kuitenkin yksityiskohtaisuudessaan vaikuttava ja on ollut osaltaan rakentamassa käsitystä suvun vahvasta roolista runolaulun periytymisessä.

Arhipan erityisyyden yksi tekijä on määrällinen. Arhipalta on tallennettu suurempi säemäärä kuin keneltäkään muulta pohjoisen alueen laulajalta. Toinen erityisyyttä luonnehtiva tekijä on Lönnrotin esittämä arvio Arhipan runojen selkeydestä: hän sanoo Arhipan laulaneen runonsa ”hyvässä järjestyksessä ja ilman suurempia aukkoja”.  Näen aukottomuuden osin Arhipan laulajuuden ominaispiirteenä: Se on omanlaistaan suoraviivaisuutta, jossa irrallinen, turha ja tarpeeton piirre saa väistyä, ei hyvää laulutapaa normittava vaan yksilöllinen ominaisuus.

Olen väitöstutkimuksessani käsitellyt Arhipan runotekstien ominaispiirteitä. Lähtökohtana on ajatus, että niiden kieli muodostaa systeemin, joka sekä määrittää ilmaisun tavat ja rajat että tarjoaa keinoja ja rakenteita niiden toteuttamiseen. Runotekstiä ei pelkästään muisteta. Luomista tapahtuu jo runoa opittaessa ja omaksuttaessa, ja runotekstiä luodaan myös esitystilanteissa. Samat kielellisen ilmaisun keinot ja rakenteet ovat käytössä kaikissa tekstin tuottamisen vaiheissa. Tämä kieli, kalevalainen runorekisteri, on ollut monikasvoinen poeettisen ilmaisun muoto. Sen mitallisuus, äänteellisyys ja kerrollisuus on ollut normaalikielestä poikkeava, yhteisön jakama, arvostama ja harjoittama syvään juurtunut, luonnollinen ajatustapa, vaikka nykyihmiselle ajatustapa se voi olla vaikea, hämärä ja kaikessa kerrollisuudessaan puuduttava. Arhipan runoista voi erottella ja kuvata monenlaisia, poeettisiksi tarkoitettuja rakenteita, mutta monesti joutuu miettimään, ymmärtääkö sanotun samoin kuin itse laulaja, voiko kokemusta jakaa millään tavoin.

Arhippa tunnetaan parhaiten kertovista runoistaan; hänen kertova runorepertuaarinsa oli ainakin 3000 säkeen laajuinen. Keskeisten Kalevala-aiheisten runojen ohella kiinnittyy huomio uskonnollisten runojen ja teemojen suureen osuuteen: ne kattavat melkein viidesosan kertovista runoista. Näistä laajin on Luojan virsi, Jeesuksen elämänkaarta kuvaava kokonaisuus. Neitsyt Maria poimii marjan, tulee raskaaksi ja synnyttää lapsen saunassa. Lapsi kuitenkin katoaa ja Neitsyt Maria etsii lastaan kysellen vastaan tulevilta tieltä, kuulta ja auringolta pojan olinpaikkaa. Muut Vienan laulajat kertovat tämän jälkeen, miten aurinko lopulta ilmaisee pojan olevan kiven alla, eli kuolleena, ja jatkavat runolla, joka kertoo ylösnousemuksesta ja kuoleman voittamisesta. Arhippa sen sijaan antaa auringon ilmoittaa, että poika on jo taivaassa:

Tuoll on pieni poikuosi
Ylisessä taivoisessa
Peällä taivoisen kaheksan
Ilmalla yheksännellä
Peällä viijen villa vaipan
Peällä kuuven kirjo kannen
Peällä uutimen utuisen

Arhipalta muistiinpannuissa versioissa vaihtelevat mielenkiintoisesti esikristillisen kerrostuneen taivaan elementit ja kristillinen maailmankuva. Arhipan runon loppu on uniikki, ja kerroksellisen taivaskuvan elementit ovat samat kuin hänen Tulen synty -loitsussaan, jossa Ilmarinen ja Väinämöinen iskevät tulta taivaassa. Tässä näkyy sekä Arhipan oma maailmankatsomus että oma luova panos.

Arhippa tapasi kolme runonkerääjää: Lönnrotin, Johan Fredrik Cajanin ja Matias Aleksanteri Castrénin. Arhippa väitti Castrénille, ettei taitanut lainkaan loitsuperinnettä, jota tämä oli erityisesti etsimässä. Viisi vuotta aiemmin hän oli kuitenkin esittänyt noin tuhannen säkeen verran pitkiä syntyloitsuja Elias Lönnrotille. Syyt Arhipan osaamattomaksi tekeytymiseen voivat olla moninaiset, mutta uskoisin, että syy piilee Arhipan suhteessa tietäjäntoimeen. Vihje tähän löytyy Cajanin muistiinpanoista. Yhden keruukäsikirjoitussivun alalaitaan on kirjattu seuraavasti: Onhan ne tietohussanat juuri kuin luonnon nossatukset. Kun se luonto vaan liikkuupi, niin vähä niitä sanoja tarvihteisi. ”Tietohussanat” voisivat olla syntyloitsuja. ”Luonnon nossatukset” viittaavat tietäjän haltioitumiseen tähtääviin nostatussanoihin. ”Luonnon liikkuminen” taas on haltioitumista. Eli Tietohussanat toimivat siis kuin luonnon nostattaminen. Mutta jos tietäjän luonto ”liikkuu”, hän ei näitä sanoja tarvitse niin paljon. Tulkitsen: Oikea tietäjä pystyy liikuttamaan luontoaan. Arhippa ei kokenut pystyvänsä tähän, hän ei ollut tietäjä. Castrén sanoo Arhipan pitäneen tietäjälaitosta jopa synnillisenä. Olisiko Castrén sitten yrittänyt saada Arhipalta loitsuja käyttämällä tietäjän toimen harjoittamiseen viittaavaa kysymystä ja tullen siksi torjutuksi?

Kertovien runojen ja loitsujen ohella Arhipalta tallennettiin myös lyriikkaa ja mietelmärunoja. Erityisen huomionarvoisaa on silti sananlaskujen runsaus Arhipan teksteissä. Sananlaskut voivat olla osana muuta tekstiä, mutta niiden varaan voi rakentua kokonainen runokin, kuten Arhipan Lönnrotille esittämä luontotietouden kokoelma, jonka liki jokaiselle säeryhmälle voi löytää sananlaskuvastineen:

Paju puita ensimmäini
Paju puita mätäs maita
Kiiskini vejen kaloja
Ilman lintuja tijaini
Hauki hallalla kutoopi
Suu kuona kovalla seällä
Ahven arka märkä perse
Sykysyt syvillä uipi
Kesät kuivilla kutoopi
Käypi särki seärtä lyyven
Ori konstin koipiellen
Hyvä on hylkehen eleä
Syöpi luotahan lohia
Sivultah on siikaisia
Juopi vettä viereltähä
Siijall on siliet pellot
Tavilla laki tasaini
Harvoin hauki vierahana
Siika ei sinä ikänä
Lohen poika ei polvenaha

Tällaiset kokonaisuudet toimivat assosiaatioiden kautta, tilannesidonnaisesti ja tilanteessa luoden. Siksi niitä on hyvin vaikea kerätä kertomarunojen tai loitsujen tavoin. On esitetty, että Arhipan runorepertuaari olisi ollut huomattavasti suurempi, jos kerääjät olisivat ehtineet viettää hänen kanssaan enemmän aikaa. Kertovien runojen suhteen epäilen tätä, mutta lyriikkaa ja mietelmärunoja olisi todennäköisesti voitu tallentaa Arhipalta loputtomiin.

Olen tutkimuksessani pyrkinyt kuvaamaan mahdollisemman tarkkaan sen, miten Arhippa lauloi: miltä laulu kuulosti, miten se rakentui, miten se merkitsi. Kun taustatietoa on vähän, olettamuksia pitää tehdä detaljien ja pienten vihjeiden kautta. Voin olettaa, mutta en voi olla varma. Arhipalta tallennetun repertuaarin laajuus mahdollistaa poeettisten ja kielellisten rakenteiden tilastollisen analyysin. On kuitenkin muistettava, että Arhippa oli erityinen laulaja, jonka ominaisuuksien yleispätevyydestä tai edustavuudesta ei vertailematta voi sanoa mitään varmaa.

Tutkimalla Arhippaa ja hänen runotekstejään voidaan yrittää luoda käsitystä siitä, millaista oli runolaulukulttuuri Vienassa 1800-luvun alkupuolella. Vaikka kuva jää puutteelliseksi, Arhipan tarina on kiehtova osin juuri siksi: se jättää tilaa tulkinnalle, arvailuille ja mielikuvitukselle. Arhipasta on vakiintunut mielikuva vakaana, vanhaa sukuperinnettä jatkavana eeppisenä laulajana. Häneltä tallennetun perinteen perusteella tämä pätee kuitenkin vain osin. Arhippa oli monipuolinen runoperinteen taitaja, jonka repertuaariin kuului niin kertovia runoja kuin loitsujakin, ja jolla oli kyky tehdä perinneaineksista myös uusia, omintakeisia kokonaisuuksia.

Kirjoitus perustuu Jukka Saarisen lektioon 20.1.2018; väitöstilaisuudessa tarkastettiin Saarisen väitöstutkimus Runolaulun poetiikka – Säe, syntaksi ja parallelismi Arhippa Perttusen runoissa.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.