Elefantti arkistokaapissa

”Ei Suomen kansa kerro elefanteista eikä muista sellaisista.”

Näin kansanrunousarkistosta vastattiin karstulalaiselle maanviljelijälle Albert Rautiaiselle vuonna 1952. Taustalla oli arkiston esittämä huomautus siitä, etteivät Rautiaisen lähettämät aineistot edustaneet kaikilta osin sellaista perinnettä, jota arkistoon haluttiin tallentaa.

Keruuohjeissa tähdennettiin, että arkistoon lähetettävien aineistojen tulee olla suullista perinnettä, ei kirjoista luettua. Tämän vuoksi Rautiainen – arkiston keruuverkon kokenut ja pitkäaikainen tiedonantaja – puolusti lähetyksiään vakuuttamalla, että on ”totinen tosi”, että hänen lähettämänsä jutut rotista, höyrykoneista ja huilua soittavasta elefantista ovat hänen kertojansa Kalle Rautiaisen kertomia eivätkä kirjoista luettuja. Tämä ei kuitenkaan vielä riittänyt arkistolle. Vastauskirjeessä todetaan, ettei huomautuksessa suinkaan ollut kyse tästä, vaan siitä, että aineistot eivät olleet ”suomalaista taikaperinnettä”.

Missä kulkevat suomalaisen kansanperinteen maailman rajat? Mitkä aiheet ovat suomalaisia? Miten käsitykset ovat muuttuneet aikojen saatossa?

Rautiaisen mainitseman elefantin innoittamana kävelin eräänä päivänä kansanrunousarkistoon ja kysyin reippaasti: ”Etsin suomalaista kansanperinnettä, jonka aiheena on Afrikka. Mitäs löytyy?”

”Tiskivuorossa” olleet arkistotutkijat J. Nirkko ja R. Blomster näyttivät hetken aikaa epäileviltä, mutta pian alkoi tapahtua. Ensin vilkaisu arkistosalin kortistoihin, sitten haut arkistotietokantoihin, lopuksi vielä varmistus aineskokoelmista, joissa on julkaistu suomalaista kansanperinnettä perinnelajeittain. Nopea tiedonhaku osoitti, että Afrikka on lipunut kansanrunousarkiston aineistoihin pikku hiljaa ja enenevässä määrin.

Perinnelajikortistosta ei Afrikka-hakusanalla perinnettä löydy, mutta eri perinnelajeista voi silti löytää yhtä jos toista Afrikkaan liittyvää. Eläinkortistoon on päätynyt 1930-luvulla toteutetussa Kalevalan riemuvuoden keruussa esimerkiksi suomalaisittain eksoottisia eläimiä:

– Kahtoo kuin apina rusinapuusta Niilinvirtaan. (Karttula)
Kolomasti apinaan vaihettu ja aina hävitty. (Karttula)
– Matkii kuin apina. (Kuru)
– Kato marakatinkuvia. Mokomakkii. (Tervo)

Myös elefantti löytyy jo 1930-luvun aineistoista, joissa se liitetään raamatulliseen maailmaan, kuvaamaan ahtauden huippua:

– ”Elähän tyrki!” sanoi kirppu elehfantille kuin Noakin arkkiin nousivat. (Tervo)

Tai toisinpäin:

”Älä perkele sysi,” sanoi elefantti kirpulle Noakin arkissa. (Sortavala)

Elefantin koko ja kärsä ovat kiehtoneet myöhemminkin, sikäli paljon elefanttivitsejä ja -arvoituksia on arkiston kokoelmiin kertynyt myös myöhempinä vuosikymmeninä.

Entä sitten afrikkalaiset itse? Löytyykö kansanrunousarkistosta heitä koskevia aineistoja?

Hakuun täytyy ryhtyä nykyään rasistisena vältetyllä n-sanalla, joka oli yleisessä käytössä aina 1970-luvun lopulle asti paitsi kansan puheessa myös tieto- ja koulukirjoissa. Arkistotutkija L. Lehdon pistokoe syntytaru-kortistoon tuottaa heti tulosta. Aineistossa toistuu eri muodoissa 1930-luvulla tallennettu taru, jonka mukaan Jumala leipoi ihmiset ja paistoi heidät lopuksi. Ensimmäinen pellillinen paloi: näin syntyivät neekerit. Toinen pellillinen jäi kauniin ruskeiksi: heistä tuli intiaaneja. Viimeisen pellillisen kohdalla uuni oli jo ehtinyt jäähtyä: raaoiksi jääneistä tuli valkoisia.

Toinen syntytaru variaatioineen kertoo valkoihoisten olevan Jumalan luomia ja mustien pirun tekeleitä – näistä versioista ei halventavia yksityiskohtia puutu.

Vertauksissa ja sananlaskuissa neekereitä mainitaan niin ikään. Matti Kuusen toimittamaan kokoelmaan Suomen kansan vertauksia (1978) ovat päätyneet esimerkiksi seuraavat:

– Vaaleni kun neekeripoika, kui jauhosäkillä hutkaistiin. (Parkano)
Musta ku neekeri. (Kauhava)
– Naama on kun neikerillä, kourat kun hautahamarilla (so. tervahaudan polttajalla). (Säreisniemi)

Tällaisia tummaan väriin viittaavia vertauksia pidettiin vielä 1970-luvun lopulla julkaisuihin hyvin sopivina. Ulkopuolelle näyttävät kuitenkin jääneen esimerkiksi sellaiset sanonnat, kuten ”Ei neekeri pesten valkene, paha peitellen parane.” (Noormarkku 1892) Mikäli kyse on moraalisesta valinnasta, ilmiö on tuttu myös rivoista ja ”pienessä humalassa” lauletuista lauluista ja runoista. Nekin toivotettiin tervetulleiksi arkiston kokoelmiin ”osana kansan kuvaa”, mutta ainesjulkaisuihin – Suomen kansan ehtymättömän viisauden näyteikkunoihin – niitä ei pitkään aikaan huolittu.

1970-luvulla kerätyn aineiston osalta eniten neekeri-mainintoja löytyy Helsingin eri kouluista kerätystä vitsiperinteestä. Äänitteillä toistuvat samojen rasististen vitsien variaatiot, joissa hupia revitään tummasta ihonväristä, suurista huulista ja Afrikan nälänhädistä. Muutamassa vitsissä kaukainen toiseus muuttuu kuitenkin jo konkreettiseksi kanssakäymiseksi:

– Mies on Etelä-Afrikassa ja pelkää olevansa ”rotusortaja”, joten hän menee mustille varattuun bussiin. Mies istuu alas ja sanoo vieressä istuvalle: ”Hei neekeri!”
– Nainen puolestaan soittaa ystävättärelleen synnytyslaitokselta: ”Muistatko sen miehen, joka naamiaisissa esiintyi neekerinä?” Ystävätär muistaa. Nainen jatkaa: ”Hassuinta, että se todella oli neekeri.”

Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä henkilökohtaisemmiksi Afrikkaan liittyvät aineistot käyvät. Ilmiö selittyy paitsi lisääntyneillä kontakteilla myös arkiston keruuintressien muuttumisella. Siinä missä aiemmin oltiin kiinnostuneita kollektiivisesta kansanperinteestä, viime vuosikymmeninä kokoelmiin on haluttu kuvauksia ihmisten omakohtaisista kokemuksista ja tulkinnoista. Afrikan eri maat ja afrikkalaiset ihmiset esiintyvät erilaisissa rooleissa esimerkiksi lääkäreiden, eläinlääkäreiden, rauhanturvaajien ja kehitysyhteistyöntekijöiden muisteluissa ja kotiapulaisia koskevassa keruussa. Aineistoissa näkyy myös lisääntynyt turismi. Eksymiskokemuksiakin kuvataan paitsi suomalaisessa kansallismaisemassa myös Kenian sademetsässä.

1990-luvun lopulla toteutetuissa Maahanmuuttajan elämäntarina -kirjoituskilpailussa ja Ulkomaalaisena Suomessa -haastatteluissa ääneen pääsevät vihdoin myös itse afrikkalaiset – tai pikemminkin nigerialaiset, somalialaiset, gambialaiset, ghanalaiset, namibialaiset, tansanialaiset, zimbabwelaiset, algerialaiset, etiopialaiset. Ja kukapa tietää, miltä ajalta arkiston aineistoihin on päätynyt ensimmäinen afrikkalaistaustainen informantti, joka vastaa kyselyihin siinä missä kuka tahansa muu suomalainen – ilman että hänen roolinsa on edustaa eksoottista toiseutta.

Kati Mikkola

Tutkijatohtori Kati Mikkolan erikoisalaa ovat kansanperinteen kerääjät, isänmaallisuus eliitin ja kansan näkökulmista, uutuuksien vastustus 1800-luvun Suomessa sekä maallistuminen ja uskonnollisuuden muutos. Tällä hetkellä hän tekee tutkimusta Koneen Säätiön rahoittamassa Helsingin yliopiston ja SKS:n tutkimushankkeessa Rajavetojen kulttuuriperintö: perinnearkistot suomalaisuuden rakentajina.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *