Elävä kirjailija, elävä arkisto

Arkistosaliin tuli asiakkaaksi kirjallisuudentutkijakollega, joka kertoi anekdootin: Mika Waltarin kuoltua vuonna 1979 kirjallisuuden professori Kai Laitinen avasi yliopistolla praktikumin toteamalla tapahtuneen ja lisäämällä, että nyt voidaan tämänkin kirjailijan tuotanto asettaa paikalleen.

Kirjallisuudentutkijoita juttu naurattaa, ehkä siksi, että ajatus on niin tuttu: kuollut kirjailija on parempi tutkimuskohde kuin elävä. Kuollut kirjailija ei julkaise enää uusia romaaneja, joiden myötä tuotannon kokonaisuus muuttuisi. Ja vaikka kirjailijaa ei pidetäkään teostensa tulkkina ja selittäjänä, jotain vapauttavaa voi olla siinä, että tämä ei ole enää teoksistaan tehtyjä tulkintoja edes kuulemassa. Parhaassa tapauksessa jäljellä on sopivasti arkistoaineistoa, johon tulkinnat niin teoksista kuin elämästäkin voi perustaa – kirjailijan väittämättä vastaan tässäkään.

Voisi luulla, että arkistossakin rakastetaan ja vaalitaan eniten juuri kuolleita kirjailijoita. Ja kyllähän kirjallisuusarkistossa seurataan myös kuolinuutisia ja mietitään, voisiko omaisiin ottaa yhteyttä, jotta aineistot saataisiin talteen.

Onko elävissä kirjailijoissa sitten jotain vikaa?

Ennen kuin joku närkästyy, on kiireesti vastattava kysymykseen: ei ole!

Kirjailijat elävät ja nykykirjallisuus tapahtuu tässä ja nyt, ja me elämme mukana. Kirjallisuusarkisto ei pelkästään säilytä ja kartuta kulttuurihistoriallisesti arvokasta kokoelmaa menneiden vuosikymmenten aineistoja, vaan tuottaa myös uusia. Kirjallisuusarkiston Puhuva kirjailija – kertova arkisto -hankkeessa on haastateltu jo lähes kahtakymmentä nykykirjailijaa, ja työtä jatketaan tänä vuonna.

Hankkeen yksi tavoite on paikata sitä repeämää, joka tekniikan muuttumisesta on jälleen kerran seuraamassa, tällä kertaa arkistoaineistojen kohdalla. Joku saattaisi jo luulla, että kirjallisuusarkistossa voi tutkia vain 1800- ja 1900-luvun kirjallisuutta, jonnekin 1980-luvulle asti, sillä sen jälkeen perinteisiä arkistoaineistoja ei ole syntynyt samalla tavalla kuin aikaisemmin. Aineistot – tekstit, valokuvat ja äänitteet – ovat muuttuneet digitaalisiksi kuviksi, sähköposteiksi, tiedostoiksi, blogikirjoituksiksi ja some-keskusteluiksi verkkoon. Näitä uusia digitaalisia aineistoja ei toistaiseksi talleta järjestelmällisesti kukaan. Tässä todellisuudessa arkistoa tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Kirjailijahaastattelut ovat yhtä aikaa vanhaa ja uutta aineistoa. Ne ovat digitaalista aineistoa, joka säilytetään pelkästään sähköisessä muodossa, eikä arkistomakasiinin hyllyyn jää niistä minkäänlaista fyysistä kappaletta. Samalla kirjailijahaastattelulla on lajina pitkät perinteet: haastatteluja on tehty äänittämisen alkuajoilta lähtien.

Uusissa äänitteissä onkin sama taika kuin vanhoilla kelanauhoilla: vaikka haastattelijat on ohjeistettu välttämään hälyääniä, tallenteella on aina rapinaa, ovien kolinaa, kynän napsuttelua jälkinä äänityshetkestä. Ja puheäänen välittämä maaginen läsnäolo, puheen sävyt, tauot ja vivahteet.

Puhuva kirjailija – kertova arkisto -hankkeessa haastattelukonseptia on uusittu. Haastattelut tehdään väljän rungon perusteella, ja kaikki ne kattavat jollain tavalla samat alueet: tuotannon, kirjoittamisen eri lajit ja työvaiheet, suhteen kustantamoon ja kustannustoimittamiseen, taustan, julkisuuden, kirjailijantyön taloudellisen todellisuuden. Toisaalta konsepti on avoin: kirjailija saa valita haastattelijansa ja haastattelut painottuvat eri tavoin. Tärkein tavoite on, että haastattelussa on tilaa ja aikaa keskustella luottamuksellisesti kaikista niistä asioista, jotka kirjailija kokee työssään tärkeiksi. Kirjailija ja haastattelijat päättävät yhdessä mistä on mielekästä keskustella ja voivat antaa aiheiden viedä.

Tähän mennessä haastatteluin on tallennettu tarinoita tosielämästä, liftaamisesta, opiskelusta, perhesuhteista, sukutaustasta, ajatuksia elämästä ja sen hallitsemattomuudesta, historiasta, nykyajasta ja taiteesta.  Haastatteluja kuunnellessa ymmärtää, miten monilla tavoilla kaunokirjallinen luominen on tutkimusmatka todellisuuteen. Kirjailijahaastatteluja yhdistää kirjallisuus – kirjallisuus ja sen myötä haastattelutkin voivat käsitellä mitä tahansa.

Keväällä 2006 haastattelin Pirkko Saisiota. Kysyin lämmittelykysymykseksi klassisen kysymyksen: uskotko, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä tietynlainen elämä. Saisio vastasi ajattelevansa, että on uskallettava esittää ne kysymykset, itselleen ja elämälle, joiden kautta kirjailijaksi tullaan.

Haastatteluissa esitämme kysymyksiä eläville kirjailijoille, kirjallisuudelle ja elämälle. Tervetuloa mukaan Puhuva kirjailija – kertova arkisto -seminaariin tiistaina 4.2. SKS:aan!

 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.