Elämäkerta ajassa

Ehuru vårt lands litteratur har att uppvisa flere förtjenstfulla biografiska arbeten öfver enskilda personer och ett genom mycken mödosam forskning sammanbragdt biografiskt material, sakna vi dock ännu en omfattande, frö den större allmänheten egnad samling af lefnadsteckningar, genom hvilken materialet kunde göras fruktbärande. (Finland minnesvärde män. Företal, s. III, Helsingfors 1853)

Vuonna 1853 julkaistun Finlands minnesvärde män eli Suomen muistamisen arvoisat miehet esipuhe jatkuu pohdinnalla siitä, miten suomalaisten osuus Ruotsin ja Suomen historiassa saadaan näkyviin juuri elämäkertojen avulla, vaikka se ensisijaisesti tapahtuukin kulttuurihistorian saralla (äfvensom derföre att den äger närmasta samband med kulturhistorien, p. III). Suomen poliittinen historia on esipuheen kirjoittajien mukaan yksinomaan Ruotsin historiaa, mutta kulttuurin kehitys ja leviäminen on oman kansan tekoa. Suomen kulttuurin luojat ja levittäjät on siis pelastettava unohdukselta. Heidän elämäkerroistaan saadaan ainekset Suomen kansan yleiselle historialle. Esipuheen näkemys heijastelee Zachris Topeliuksen Pohjalaisessa osakunnassa 9. marraskuuta 1843 luetun ja Joukahaisessa 1845 julkaistun kilpakirjoituksen Äger Finska Folket en Historie näkemyksiä.

Suomen muistamisen arvoisten miesten historian kirjoittajina mainitaan monta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keskeistä vaikuttajaa kuten Sven Gabriel Elmgren, Elias Lönnrot, Frans Johan Rabbe ja Gabriel Rein, jotka toimivat seuran keskeisissä tehtävissä. Ensimmäisen osan ilmestyessä tavoitteena oli saattaa työ valmiiksi kymmenessä vuodessa ja koota sen sivuille 500 elämäkertaa. Mukaan otettiin pääosin niitä, joiden merkittävä toiminta oli tapahtunut Suomessa, vaikka he olisivat syntyperältään ruotsalaisia. Toki mukaan otettiin myös Ruotsiin ja muualle muuttaneita suomalaisia. Hankkeen yhteyshenkilönä toimi assessori F. J. Rabbe, joka nykyäänkin tarkkailee jälkipolvia SKS:n juhlasalin seinältä hiukan vinoon heilahtaneiden silmälasiensa takaa.

Tänä vuonna on juhlistettu Kansallisbiografiaa ja elämäkertatutkimusta, kun Kansallisbiografian verkkoversio on ylittänyt perinteisen sukupolven mitan ja täyttää 25 vuotta. Henkilöhistoriat ovat olleet osa kansallisen omakuvan laatimista, kuten ajateltiin 1853 ja kuten ajatellaan Kansallisbiografian nimessä. Kollektiivisen omakuvan laatijat törmäävät aina paradokseihin. Mistä menneisyys koostuu? Miten ihmisyhteisö toimii? Onko olennaista kohdistaa katse päämääriään tavoittelevaan yksilöön vai hänen toimintaansa ehdollistaviin seikkoihin, kuten luonnonoloihin, yhteiskunnan rakenteisiin tai inhimillistä ymmärrystä ehdollistavaan kieleen? Jännite metodologisen individualismin ja holismin välillä ei taida olla rauennut, vaikka kiista niistä ei ehkä ole kiihkeimmillään.

Henkilöhistoriallinen tutkimus kannattelee lähtökohtaisesti ajatusta yksilöllisen intentionaalisen toiminnan keskeisyydestä, mutta tuottaessaan suuria määriä elämäkertoja se mahdollistaa vähintäänkin sarjallisen ja usein myös kollektiivisen aineiston. Voi olla, että digitaalinen humanismi tekee ainakin osittain turhaksi erottelun yhtäältä yksilöllistä valintaa ja elämänkulkua korostavan ja toisaalta määrällistettävän ja matematisoitavan analyysin välillä. Tiedämme jo, että Suomen Historiallisen Seuran kanssa yhteistyössä tuotettu Kansallisbiografia on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käytetyin verkkoresurssi. Sitä on hyödynnetty digitaalisen humanismin aineistona mm. Biografiasammossa ja epäilemättä sen aineistot tulevat hehkumaan bittiavaruudessa käyttäjien verkoissa.

Paradokseihin kuuluu sekin, että elämäkertojen laatiminen on aina myös kannanotto siihen, kuka ja mikä on muistamisen arvoista. Elämäkerrat ovat osa kaanonin rakentamista silloinkin, kun kaanoniin ja kansakunnan kaapin päälle halutaan koota ns. marginaaleja tai aiemmin unohdettuja toimijoita. Myös 1850-luvulla pääosin yläluokkaisten ja koulutettujen miesten joukkoon nostettiin jokunen itseoppinut talonpoikaisrunoilija.

En usko, että näistä paradokseista on haittaa. Pikemminkin ne osoittavat, miten inhimillisen elämän ja toiminnan ymmärtämisessä Sisyfoksen urakka on päättymätön. Kivi vierähtää aina alas rinnettä, me ja meitä seuraavat sukupolvet alkavat kierittää sitä ylös. Näin on SKS:ssa tehty runsaat 190 vuotta ja tehdään vastakin.

Onneksi elämäkertatutkimus ja Kansallisbiografia tarjoavat meille käytännössä rajattoman aineiston myös vanhanaikaisen inhimillisen uteliaisuuden ja tiedonjanon tyydyttämiseen: kuka tämä oli, milloin hän elikään, mitä teki ja kenet tunsi? Samalla tietysti toistamme kerronnan vakiintuneita muotoja, alkua, keskikohtaa ja loppua – ja hahmottelemme yhteistä ajan, tapahtumisen ja muistamisen kokemusta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *