Elämää esineiden kanssa. Mistä luopua, mitä säilyttää ja miksi?

Lektio Lapin yliopistossa 24.11.2017

Olen viimeisten kuuden vuoden aikana muuttanut kaksi kertaa. Ensimmäinen muutoista tapahtui monen vuoden paikallaan asumisen jälkeen, ja siksi jouduin kohtaamaan melkein vuosikymmenen ajan kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän.

Päiväkirjastani tuolta ajalta löytyy merkintä, että tavaroiden pakkaaminen sai minut ”psykoosin kaltaiseen tilaan”, jossa halusin päästä eroon aivan kaikesta. ”Silmät kiinni ja roskiin” muodostui tunnuslauseeksemme muuton aikana. Useimmat poisheittämäni tavarat olen unohtanut, mutta olen tullut myös katuneeksi joitakin poisheittämisiä.

Nyt seuraa tunnustus: heitin roskiin erään vanhan, rumanvärisen ja takkuisen lankakerän. Vyyhti oli kulkenut varastolaatikosta toiseen vuosien ajan, joten tiesin jo melko suurella varmuudella, etten koskaan tulisi käyttämään sitä mihinkään. Suljin tunnuslausettamme seuraten silmäni ja heitin kerän menemään muiden roskien mukana.  Se ei kuitenkaan ollut mikä tahansa vyyhti, vaan oman äitini äidinäidin – eli Memman – kehräämää pellavaa.

Uuteen asuntoon asetuttuamme ja muuttopsykoosista toivuttuani kaduin tekoani. Soimasin itseäni kelvottomaksi lapsenlapseksi ja surkeasti kulttuurihistorioitsijaksi, kun heitän palan kulttuuri- ja sukuhistoriaa niin kevyesti roskiin. Vuosia myöhemmin sain kuitenkin armahduksen: vyyhti olikin ostettu joskus kauan sitten varsinaissuomalaisesta talonpoikaishuutokaupasta. Se oikea Memman kehräämä pellavalankakerä on ollut hyvässä tallessa äidilläni kaikissa hänen lukuisissa muutoissaan.

Tavaroita peratessani, valikoidessani ja pakatessani, kantaessani ja siirrellessäni minusta tuntui hyvin konkreettisesti siltä, että lyyhistyin paljastuvien tavararöykkiöiden alle. Tavaroita oli kerta kaikkiaan liikaa emmekä me enää pärjänneet niiden kanssa.

Tästä murskaavasta liiallisuuden kokemuksesta sai alkunsa väitöstutkimukseni nykyihmisen esinesuhteista.

Filosofi Roger Pol-Droit kiteyttää tutkimustyöni alkutunnelmia teoksessaan Esineiden luonto: Elämme aikakautta, jolloin maapallon pinnalla on enemmän esineitä kuin milloinkaan aikaisemmin. Joka päivä jo olemassa olevien esineiden joukkoon liittyy miljoonia ja taas miljoonia uusia. Huomattavasti vähempi osa niistä katoaa. Me lyyhistymme esineiden alle ja ne vain jatkavat lisääntymistään. (Pol-Droit 2005, 62–63.)

Tavaroiden yhä lisääntyvä määrä ei ole vain minun ja muiden kotitalouksien yksityinen ongelma, se on yhteiskunnallisesti kiperä kysymys.

Emmekä vain me ihmiset lyyhisty tavaroiden alle. Koko maapallo – biosfääri – lyyhistyy yhä kiihtyvällä tahdilla tuottamiemme materiaalien alle. Yhä suurempi osa maailman materiasta (ja sen hupenevista raaka-aineista) on kiinnittynyt erilaisiin esineisiin, ja esineet puolestaan kertyvät koteihin, varastoihin ja kaatopaikoille.

Esinesuhteesta kertoo yhtä paljon se, mistä ja miten luovumme, kuin se, mitä säilytämme. Teollistuneiden yhteiskuntien käytännöllistä esinesuhdetta on pitkään leimannut oletus, että arjessa tuottamamme ja ulossulkemamme materiaalinen ylijäämä – jäte – katoaa, siitähän kertoo jo jätteiden käsittelyyn liittyvät verbimme: puhumme poisheittämisestä ja hävittämisestä. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana on kuitenkin käynyt yhä vahvemmin selväksi, ettei jäte häviäkään yhtään minnekään. Ainehan ei sinällään koskaan häviä, sitä on maapallolla aina suurin piirtein saman verran, mutta yhä enemmän ja enemmän maailman aineksista on sitoutunut ihmisen valmistamiin esineisiin. Vaikka tavarat siirtyisivät pois kodeista, ne eivät lakkaa kuormittavasta maapalloa jossain muodossa. Esimerkiksi muovia on tuoreen tutkimuksen arvion mukaan tuotettu 1950-luvulta lähtien kaiken kaikkiaan 8,3 miljardia tonnia, ja siitä 70 % on edelleen olemassa: maaperässä, merissä tai ilmassa. Joka vuosi 8 miljoonaa tonnia muovia päätyy mereen. Me täytämme maailman valmistamillamme tavaroilla: maapalloa ympäröivä kehä on täynnä avaruusromua, valtameristä on tullut jättimäisiä kaatopaikkoja ja tämän vuoden yksi monista järkyttävistä tiedeuutisista on ollut, että niin vesistöissä, kraanavedessä kuin eläinten suonissakin virtaa mikromuovia.

Juuri nyt olemme ihmiskuntana siinä tilanteessa, että toimintatapojemme on muututtava radikaalisti, jotta nykyisenlainen yhteisöelämä ylipäätään voi jatkua. Jos aiomme lakata täyttämästä maapalloa omilla tavaroillamme ja niiden jäänteillä, myös arkisen esinesuhteemme on muututtava. Muutos vaatii ymmärrystä siitä, miten me elämme arkeamme esineiden kanssa. Pienistä arkielämän ongelmista voi etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin, kuten ”Millä tavalla elää tavaroiden kanssa niin, että emme lyyhistyisi niiden alle kodeissa emmekä maapallona?” Tämä eettisesti virittynyt kysymys on ollut väitöskirjatutkimustani motivoineena tausta-ajatuksena.

Tavaroiden hävittämistä etnografisesti tarkastelleen Nicky Gregsonin (2007) mukaan muutto on merkittävin tapahtuma kodin esineiden elämässä. Muuttaminen pakottaa käsittelemään tavaroita hyvin fyysisesti ja ruumiillisesti. Muutossa tavarat häiritsevät ja ahdistavat, mutta myös ilahduttavat ja yllättävät. Feministitutkija Rosalyn Diprose (2002) on kirjoittanut Emmanuel Levinasia soveltaen, että ruumiilliset kohtaamiset ovat eettisesti merkittäviä hetkiä. Hän kirjoittaa: Jokin menee ihoni alle, häiritsee minua; lumoaa, innostaa, kiusaa ja yllättää. Tällaiset kokemukset sysäävät liikkeeseen, joka laajentaa maailmaani yksityisen ja tutun taakse. (Diprose, 2002, 132, käännös V.K.).

Muuttaminen katkaisee asumisen rutiininomaisen toisteisuuden ja sysää ihmisen uuteen suhteeseen ympäristönsä kanssa. Asumisen katkoksessa joudutaan pohtimaan omaa asumisen tapaa ja sitä, miten ja millaisten esineiden kanssa ja kannattelemina voidaan jatkaa elämää. Näissä katkoksissa on aina myös muutoksen mahdollisuus, koska niissä asiat on mahdollista tehdä toisin. Muutossa eettisenä kohtaamisena tavaroiden kanssa on paitsi yksilöllistä muutosvoimaa, myös laajempaa eettispoliittista potentiaalia. Muuton kaltaiset häiritsevät katkokset ovat tutkijan kannalta hedelmällisiä, koska silloin kun asiat irtaantuvat itsestäänselvyyden sumusta ja tulevat reflektion piiriin, on ilmiöitä mahdollista myös tutkia.

Aloitin tutkimusaineiston keräämisen järjestämällä kirjoituskilpailun yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa otsikolla ”Elämää muuttolaatikoissa”. Kilpailuun tuli 80 kirjoitusta, yhteensä viitisensataa sivua, eri-ikäisiltä ja eri puolilla Suomea asuvilta ihmisiltä. Lisäksi pyysin ihmisiä kirjoittamaan muuttopäiväkirjoja omista muutoistaan. Tärkeimmäksi aineistoksi muodostui kuitenkin kokemuksellinen, etnografinen aineisto. Osallistuin itse muuttoihin talkooapulaisena: pakkasin, pesin ja kannoin tavaroita yhdessä tutkimukseeni osallistuvien ihmisten kanssa. Analysoin elämää esineiden kanssa kolmesta erilaisesta muuton vaiheesta käsin:

  • Ensinnäkin muuttoa ennakoivassa karsimisen vaiheessa kiinnitin huomiota luopumisen ja säilyttämisen väliseen jännitteeseen ja erityisesti luopumisen käytäntöihin.
  • Kynnyksellä olemisen vaiheessa tarkastelin siirtymää asunnosta toiseen, jolloin tavarat olivat pakkauksissa, irrallaan kodin kokonaisuudesta.
  • Asettumisen vaihetta tarkastellessani puolestaan kohdistin huomioni siihen, miten uuteen asumukseen asetutaan ja tehdään esineiden avulla asunnosta kotia.

****

Halusin tutkimuksessani tarkastella elämistä esineiden kanssa niin, etten olettaisi esineitä pelkästään passiiviseksi ja muuttumattomaksi toiminnan taustaksi, vaan ottaa huomioon sen, että esineet itse suuntaavat toimintaa ja muovaavat yhteisöjen elämää. Erästä suomalaista materiaalisen sosiologian urauurtajaa vahvasti lainaten halusin ottaa huomioon sosiologian pitkään unohtaman tosiasian, että ”ihmisenä oleminen on olennaisella tavalla kietoutunut aineelliseen” (Lehtonen 2008).

Liityin tällä muotoilullani yhä kasvavaan joukkoon ihmistieteilijöitä, jotka ovat alkaneet tarkastella sosiaalista todellisuutta materiaalisten reunaehtojen määrittämänä ja jopa tuottamana. Suuntauksia yhdistää pyrkimys tulkita yhteiskuntaa ja niin kutsuttua ”sosiaalista” enemmän kuin representaatioina, merkkeinä ja kielenä. Tutkimusta aloitellessani erilaiset suuntaukset ja käänteet – toimijaverkostoteoria, tieteen ja teknologiantutkimus, feministiset posthumanistiset teoriat, affektiteoriat, uusmaterialismi ja niin edelleen – näyttäytyivät ainakin minulle osittain toistensa ohitse puhuvina keskusteluina, mutta ne ovat löytäneet yhteyksiä ja saaneet voimaa toisistaan. Näistä materiaalisuuden vakavasti ottavista tutkimussuuntauksista on muutaman vuoden aikana tullut sosiologisen tutkimuksen valtavirtaa.

Oman tieteenalani paradigmanmuutoksen lisäksi myös suomalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut sellaisia asioita, jotka tekevät tutkimuksestani ajankohtaisen. EU:n tasolla määritelty pyrkimys kiertoyhteiskuntaan on ottanut askelen eteenpäin vuonna 2016 voimaantulleella jätelailla, joka velvoittaa niin esineiden tuottajan kuin niiden kuluttajan vahvemmin vastuuseen myös syntyvästä jätteestä. Tämä pakottaa kuluttajat aivan uudella tavalla kohtaamaan ja lajittelemaan ei-halutut esineensä kodeissaan. Ei-halutuista esineistä eroon pääsemisen ei enää pitäisi tapahtua huolettomasti hylkäämällä niitä jätekatoksiin tai kaatopaikoille.

Sosiaalihistorioitsija Susan Strasser (1999) kuvailee amerikkalaista jäteyhteiskunnan kehitystä jäljittävässä tutkimuksessaan Waste and Want, kuinka massatuotantoa edeltävänä aikana ihmisillä oli huolehtiva suhde tavaroihinsa. Tavarasuhdetta leimasi niukkuuden ja nuukuuden eetos: tavarat käytettiin loppuun kotitalouksissa, niitä korjattiin, huollettiin ja uusiokäytettiin. Se vähä jäte, mitä syntyi, käsiteltiin ja hyödynnettiin kotitalouksien sisällä. Strasser kuvailee, kuinka teollisuuden kehittyessä siirryttiin nuukuuden kulttuurista vähä vähältä markkinoijien huolellisen kulutuskasvatuksen avustuksella poisheittämisen ja uutuudenhimon kulttuuriin. 1950-ja 1960-lukujen aikana kertakäyttöisyyteen ja poisheittämiseen liitettiin hygieenisyys ja tehokkuus. Rutiininomaisesta poisheittämisestä ja uutuudenhimosta oli tullut hyveitä. Samalla jätteenkäsittelyn vastuu siirtyi pois kotitalouksilta ja sen myötä katosi ymmärrys siitä, mitä poisheitetyille esineille tapahtui.  Gay Hawkinsia (2006) seuraten rutiininomaista poisheittämistä alkoi määrittää ”etäisyyden, kieltämisen ja hävitettävyyden eetos”.

Elämmekö me siis poisheittoyhteiskunnassa, niin kuin on usein esitetty? Tämä päätelmä on helppo tehdä, kun ajattelee vaikkapa merten tilaa, täyteen ahdettuja kaatopaikkoja ja kierrätyskeskuksia, jotka pursuavat tavaroita, joita kukaan ei huoli. Mutta ihan näin yksinkertaiselta ei esinesuhde näyttänytkään, kun sitä tarkasteli ihmisten sotkuisten muuttojen keskeltä. Esinesuhteet näyttivät tiheiltä ja poisheittäminen kaikkea muuta kuin kepeältä.

Pakkausmateriaalit, nenäliinat ja kauppakassit kyllä heitettiin pois rutiininomaisesti. Myös rumat ja rikkinäiset käyttöesineet kuten kuopalle painuneet patjat ja kaameat lastulevytasot siirtyivät huolettomasti kunnallisen jätehuollon vastuulle. Sen sijaan moniin muihin esineisiin, vaikkapa kirjoihin, astioihin, kasveihin, peleihin ja huonekaluihin, kuka mihinkin, ihmiset näyttivät kiintyvän ja huolehtivan niistä. Luopuminen tällaisista ei-halutuistakin esineistä oli usein hyvin vaivalloista. Ihmiset luopuivat ylimääräisistä esineistään esimerkiksi piilottamalla niitä erilaisiin varastoihin ja ullakoille tai lahjoittamalla niitä joko omille läheisilleen tai esimerkiksi sosiaalisen median lahjoituskanavien kautta. Heille oli tärkeää, että tavaralle löytyy ”hyvä koti” ja että uusi omistaja tarvitsee ja huolehtii siitä. Esimerkiksi nimimerkki Reetta kuvaa muuttopäiväkirjassaan, kuinka hän vuokrasi peräkärryn ja ajoi monta sataa kilometriä viedäkseen äidilleen vaatekaapin, jota hän itse ei enää tarvinnut. ”Olen niin iloinen, että kaapille löytyi paikka”, hän kirjoittaa.

Muuttoihin osallistuttuani aloin hahmottaa esineitä sotkuisina vyyhtinä, jotka takertuvat ihmisiin monenlaisin kiinnikkein. Koskettaminen ja käyttäminen samoin kuin tunteet, muistot, ja tarinat pitävät yllä vyyhtimäistä suhdetta esineeseen ja esinettä elämän pyörteessä.

Ajattelin feminististä tieteen ja teknologiantutkija Maria Puig de la Bellacasaa (2017) seuraten esinevyyhtejä ”hoivanaiheina” (matters of care). Hoidettuina esineet huolehtivat ihmisistä mahdollistamalla ja kannattelemalla heidän toimintaansa. Esineet myös ylläpitävät yhteisöjä kytkemällä ihmisiä toisiinsa ja sukupolvien ketjuihin. Mitä enemmän sidoksia vyyhdissä oli, sitä enemmän sitä hoivattiin ja sitä vaikeampi siitä oli luopua.

Esinevyyhtien hoivaaminen on kuitenkin tavattoman työlästä. Ensinnäkin monet niistä vaativat jatkuvaa ylläpitämistä pysyäkseen kunnossa ja pystyäkseen puolestaan kannattelemaan arkea: kenkiä pitää lankata, koneita huoltaa, ja niille pitää hommata riittävästi säilytystilaa. Tästäkin syystä me lyyhistymme tavaroiden alle: niitä on vain aivan liikaa, jotta pystyisimme pitämään niitä kaikkia kunnossa ja ”elämän pyörteissä”. Mutta entä sitten, kun kiinnikkeet katkeavat ja vyyhti purkautuu? Lakkaako vastuu ja hoivasuhde?

Siiri Kärkkäinen haastaa blogissaan, eikö jatkuvan karsimisen sijaan pitäisikin lopettaa kokonaan luopuminen. Hän kirjoittaa: ”jokainen miettisi huomattavasti tarkemmin, mitä kotiinsa ostaa, jos emme ikinä luopuisi mistään. Jos jokaisen huonon ostopäätöksen kanssa olisi elettävä vuosia, moniko tekisi enää impulssiostoksia? Ei vapaudut vankilasta -korttia kirpputorin muodossa vaan se väärän värinen paita, kerran käytetty kuntoiluväline tai purnukka tuijottaisi sinua asunnossasi joka päivä.”

Kärkkäisen ehdotus peräänkuuluttaa kohtaamaan myös kotitalouksien hylätyt ja ulossuljetut tavarat ja kysymään, miksi toiset samaa ainesta olevat objektit hahmottuvat hoivaamisen ja huolenpidon arvoisina esineinä, kun taas toiset rutiininomaisesti ohi lipuvina kertakäyttötavaroina. Jo pelkästään teoreettisena ajatusleikkinä ehdotus pakottaa huomaamaan, kuinka paljon materiaa kodeistamme virtaa lävitse joka ainoa päivä lähestulkoon huomaamattamme.

Mitä jos alkaisimme ihan todella materialistisiksi ja kunnioittaisimme aineen aineellisuutta. Mitä jos emme tekisikään ihmiskeskeistä ja itsekästä erottelua hoivaamisen arvoisiin esinevyyhteihin ja poissuljettaviin ”jätteisiin” – ja kohtaisimme aineen hoivanaiheena, myös sitten kun emme enää tarvitse sitä. Silloin myös ulossuljettu jäte on hoivanaihe, jolta ei voi ummistaa silmiään ja siirtää vastuuta jätehuollolle.

Tällä ehdotuksella en ratkaise lyyhistymisen ongelmaa. Päinvastoin, kun ulossuljettu jätekin otetaan huolenpidon piiriin, näillä kulutustottumuksilla lyyhistymme yhä enemmän. Väitän kuitenkin, että tämänkaltaista eettistä materialismia – yhdessä elämistä materioiden kanssa –  aikamme edellyttää. Harkitsemme huolellisemmin, millaisiin esinevyyhteihin alun perinkään kiinnitymme, kun myös sillä on väliä, millä tavoin aine jatkaa matkaansa maailmassa.

Veera Kinnunen

YTM Veera Kinnunen tarkastelee sosiologian väitöskirjassaan ”Tavarat tiellä. Sosiologinen tutkimus esinesuhteista muutossa” arkista elämää esineiden kanssa.

Yksi vastaus artikkeliin ”Elämää esineiden kanssa. Mistä luopua, mitä säilyttää ja miksi?

  1. Kiitos tästä — olen pohtinut ja pyöritellyt näitä asioita pitkään, mutta etenkin viimeisten neljän vuoden ajan kun appivanhempani kuolivat ja olen alkanut vielä intensiivisemmin pohtimaan omaa suhdettani esineisiin, erityisesti keräilyyn. Materiaalista kulttuuria olen tutkinut ammatillisesti jo paljon pidemmän aikaa. Vajaan vuoden ajan olen kärsinyt fyysisistä oireista, kun kotini muuttui appivanhempien tavaroiden myötä antikvaariseksi kirja- ja taidevarastoksi. Pari viikkoa olen suunnitellut postaavani blogissani konmarittamisesta ja muista tämän ajan tavaranhallintafilosofioista, mutta tällä viikolla tajusin, että vapautuakseni ahdistuksesta ja voidakseni kirjoittaa myös muista aiheista, pitää minun varmaankin kirjoittaa näistä jutuista kokonainen kirja. Äärimmäisen ajankohtainen aihe :).

Vastaa käyttäjälle Sanna Aro Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *