Elä wie minua keräjiin tästä asiasta!

Aleksis Kiven teosten kriittisten editioiden laadinnassa joudun ottamaan kantaa siihen, mitä tekstin piirteitä on katsottava kirjailijan tai latojan virheiksi, jotka pitäisi korjata editioon. Tällöin ei voi olla huomaamatta Kiven kielessä esiintyvää runsasta vaihtelua. Sitä on jonkin verran tutkimuksissakin sivuttu, mutta nyt kun Edithissä on saatu valmiiksi alustava xml-pohjainen Aleksis Kivi ‑korpus, joka sisältää kaikki Aleksis Kiveltä säilyneet tekstit – julkaistut teokset, käsikirjoitukset ja kirjeet – muuttelemattomina, kielellisiä piirteitä on helppo etsiä koneellisesti ja analysoida niiden käyttöä.

Esimerkiksi Kiven kielen vaihtelevista piirteistä esittelen kieltoverbin imperatiivia. Kiven teksteistä tähän ryhmään lasken muodot
– yks. 2. pers. elä vs. älä
– yks. 3. pers. elköön vs. älköön
– mon. 1. pers. älkäämme
– mon. 2. pers. elkää(t) vs. älkää(t)
– mon. 3. pers. elkööt vs. älkööt
– optatiivi ellös vs. ällös sekä
– idiomaattinen murremuoto äläst! ’äläpäs’

Näistä monikon 1. persoonan muodoissa (2 kpl) ja äläst-muodoissa (5 kpl) ei esiinny e:ä-vaihtelua.

Yleisesti ottaen tällaista e vs. ä-vaihtelua pidetään murteellisena: e:lliset muodot katsotaan savolaisiksi, ä:lliset länsimurteisiksi ja sitä kautta kirjakielisiksi. Esimerkiksi Lauri Kettusen Suomen murteiden kartaston (1940) kartan 141 mukaan äläelä‑jako oli suomen murteissa selväpiirteinen: elä-muotoa käytettiin savon murteiden alueella sekä sen naapurustossa Sortavalan seudulla, Vienan Karjalassa, Pohjois-Pohjanmaalla sekä Keski-Pohjanmaalla Haapajärven–Lestijärven seudulla. Muualla käytössä oli älä.

Paavo Saloniuksen vuonna 1872 Suomi-sarjassa julkaiseman tutkimuksen mukaan 1870-luvun taitteessa Nurmijärvellä, Karjalohjalla, Lohjalla ja Wihdissä kieltomuodot olivat ä:llisiä, mutta Kiskossa e:llisiä. Kisko kuuluu myöhemmän murreryhmittelyn mukaan lounaismurteiden itäryhmään, joten Saloniuksen havainto on murrehistoriallisesti mielenkiintoinen. Se osoittaa, että e-alkuisia muotoja on nähtävästi tavattu ”syvälläkin” länsimurteiden puolella.

Kaino-aineiston varhaisnykysuomen korpuksesta käy ilmi, että vuonna 1865 julkaistun Ruotsalais-suomalaisen sanakirjan tekijä Ferd. Ahlman käyttää esimerkkilauseissaan älkää– ja elkää-muotoja yhtä paljon, mutta elä-muotoja on noin sata, kun älä-muotoja vain parikymmentä. Ahlmanin edeltäjän D. E. D. Europaeuksen laatimassa sanakirjassa (1853) ei puolestaan ole lainkaan e:llisiä muotoja. Kirjakieleen e:llistä mallia saatiin erityisesti Lönnrotin Kalevalasta, Salmelaisen Suomen kansan saduista ja tarinoista sekä Kantelettaresta. Myös Pietari Hannikainen käytti näytelmissään yksinomaan e:llisiä muotoja, mutta hän olikin lähtöisin Savonlinnan seudulta.

Käännöskirjallisuudessakin näkyi elä-muotoja, mikä yleensä johtui kääntäjän murretaustasta, esimerkiksi oululaistaustaisen Johan Bäckwallin kääntämissä Topelius-suomennoksissa Luonnon-kirja (1860) ja Maamme Kirja (1876) elä on yksinomainen. Myös nurmijärveläinen Malakias Costiander – Aleksis Kiven oppi-isä – käyttää kääntämässään Aeneiaassa (1858) elä-muotoja. Se tosin johtunee Costianderin tavoittelemasta kalevalaisesta eepos-tyylistä, joka näkyy siellä täällä muuallakin, esim. ”Mie olen Aineias, jumalat käsistä vihollisten / Säilytetyt kuletan”.

Historiallinen sanomalehtikirjasto paljastaa, että e:llisiä muotoja käytettiin myös 1800-luvun sanomalehtien teksteissä. Useimmat muodot näyttävät kuitenkin esiintyvän lehtien kaunokirjallisissa teksteissä, ja mahdollisesti niillä korostetaan puhekielimäisyyttä – ei välttämättä kuitenkaan mitään tiettyä murretta.

Kiven tekstit jakautuvat tämän piirteen suhteen melko selvästi. Kiven elinaikana julkaistuista teoksista vain Kullervo on täysin e-alkuisten muotojen kannalla, mikä on odotuksenmukaista teoksen kalevalaisen aiheen takia. Kullervon lisäksi Nummisuutareissa suurin osa kieltomuodoista on e:llisiä ja Karkureissakin esiintyy molempia muotoja, mutta ä-alkuiset ovat enemmistönä. Kanervalan runoissa esiintyy yksi kieltomuoto ja se on e:llinen: ”Madollenkaan pahaa elä tee” (”Äiti ja lapsi”). Kaikissa muissa julkaistuissa teoksissa (Seitsemän veljestä, Kihlaus, Lea, Yö ja päivä sekä Margareta) kieltomuodot ovat yksinomaan ä-alkuisia.

Käsikirjoitusten puolella jakauma on sellainen, että teoksissa Olviretki Schleusingenissä ja Kihlaus käytetään vain e-alkuisia muotoja, muissa käytetään vain ä-alkuisia. Kirjeissään Kivi käyttää pääasiassa ä-alkuisia muotoja, sillä vain kerran esiintyy e:llinen muoto sanonnassa ”Elä pahaksi pane!” Näin ollen e:llinen muoto ei liene kuulunut Kiven kotimurteeseen.

Mutta miksi Kiven kaunokirjallisissa teoksissa esiintyy erilaisia muotoja? Suurelta osin kyse on tietoisesta valinnasta. Kullervossa elä-tyypin käyttö on luultavasti Kalevalan vaikutusta, mutta Nummisuutarien hämäläisten henkilöhahmojen kielessä se on oudompaa. Osoittavatko e-alkuiset muodot vain yleistä ”maalaisuutta”? Kaksi ä-alkuistakin muotoa sisältävää repliikkiä Nummisuutareissa on; toinen Eskon, toinen Sakerin. Näille poikkeuksille on vaikea keksiä mitään funktionaalista tai esteettistä syytä, joten ne lienevät jääneet Kiveltä tekstiin vahingossa. Nummisuutarit oli omakustanne, joten siihen ei todennäköisesti ole tehty minkäänlaista oikolukua.

Karkureissa puolestaan ä-alkuiset ovat yleisempiä (15), e-muotoja on kuitenkin neljä. Niistä kaksi esiintyy pehtoori Martin ja paimenpojan välisessä keskustelussa, jossa ne voisivat korostaa henkilöiden kansanomaisuutta. Sen sijaan paroni Maunolla ja hänen tyttärellään Elmalla esiintyviin ellös-optatiiveihin ei sama selitys päde (”Ja tätä ellös unohda:”), semminkin kun Maunolla esiintyy myös ällös-muoto (”ällös kuolko”). Mahdollisesti kyseessä ovat Kiven lipsahdukset, jotka ovat jääneet oikolukijalta havaitsematta.

Kansanomaisuusselitystä tukee se, että Kihlauksen käsikirjoituksessa käytetään e-alkuisia imperatiiveja, mutta sen Kirjallisen Kuukauslehden versiossa vastaavat muodot ovat ä-alkuisia. Lehden toimittaja ja kielentarkastaja B. F. Godenhjelm, jota Kivi itse pyysi kirjeessään ”ojentamaan kielivirheet”, on siis muuttanut muodot ä:llisiksi, vaikka Kivi nimenomaisesti huomauttaa, että ”tämä on ilve, ja provinsialismit ja semmoiset eivät haita”. Kenties Godenhjelm on pitänyt elä-tyyppiä liian murteellisina. Tai sitten hän ei ole mieltänyt niitä lainkaan murteellisiksi, vaan tyylirikoksi.

Godenhjelmin toiminta voisi selittää myös sen, miksi muutoin kansanomaiset Jukolan veljekset eivät elä-tyyppiä käytä: Seitsemän veljeksen kielentarkastaja Antti Törneroos on saattanut noudattaa Godenhjelmin mallia tai sitten Kivi itse on huomannut aiempien kielentarkastajien linjan. Kiven ”oppimiseen” saattaa viitata sekin, että vuonna 1869 valmistuneen Selman juonienkaan säilyneissä käsikirjoituksissa ei esiinny e-alkuisia muotoja, vaikka kyseessä onkin yksi Kiven ”maalaiskomedioista”.

Kiven kielen vaihtelun taustalla ei siis vaikuta vain yksi syy. Ainakin kieltoverbin imperatiivissa esiintyvän vaihtelun syynä voidaan tapauksesta riippuen pitää tarkoituksellista esteettistä käyttöä, tekstiin jääneitä kirjoitus- tai ladontavirheitä tai kielentarkastajan tekemiä muutoksia. ”Älä lewittele silmiäs. Näin on laita.”

Suurelta osin talkoopohjaisesti koottu ja Edithin toimituksessa XML/TEI -muotoon rakenteistettu Aleksis Kivi ‑korpus on luovutettu Fin-Clarin-Content-hankkeelle, joka on julkaissut sen julkiseen käyttöön Kielipankissa.

2 vastausta artikkeliin ”Elä wie minua keräjiin tästä asiasta!

  1. Agricolasta se alkoi ja Kivi sen jalosti taitavalla kynänkäytöllään: suomen kielen.

    Chapeau SKS:n Edithille Aleksis Kivi -korpuksesta!
    Työ jatkukoon…

    ”Onpa tässä mailmassa tekemistä.”
    (Kivi: Kihlaus ,1886)

    Mestari Aapeli

Vastaa käyttäjälle Susanna Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *