Eihän meillä mitään olis jos ei myö säästettäis

Näin tapasi isoäitini sanoa, piloillaan, mutta siitä huolimatta hän oli kova säästämään kaikkea. Säästämistä ja paikkaamista hän selitti elämänkokemuksellaan: sen perusteella huonoihin aikoihin varautuminen oli viisautta. Isoäidin jäljiltä aitassa ja vintissä oli rullakaupalla itse kudottuja mattoja, melkein käyttämättömiäkin astioita ja vaatteita, kaikkea mahdollista pahvilaatikoihin ja paperiin pakattuna.

Sodan elänyt sukupolvi oppi säästämään paitsi arvo- myös käyttöesineitä. Evakkotaipaleelle lähteneet perheet joutuivat jättämään jälkeensä rakennukset, huonekalut ja käyttöesineitä. Mukaan otettiin kuitenkin kaikki se omaisuus mikä pystyttiin kuljettamaan. Arvoesineiden, jos sellaisia oli, lisäksi käsitöinä tehtyjä tekstiilejä, ehkä joku huonekalu. Voisi kuvitella, että mukana tuodut esineet olivat kunniapaikalla, kun uutta kotia sodan jälkeen päästiin kalustamaan.

Kaupunkia muistamisen tilana ja kohteena on tutkittu 2000-luvulla paljon. Uusin artikkelikokoelma Muistin kaupunki (SKS, 2013) ilmestyi tänä vuonna. Mutta entä yksityiset tilat, sukutilat ja mummonmökit, minkälaista kamppailua muistista ja muistoista niiden kohdalla käydään? Yhteisessä käytössä olevien tilojen yläpitoremonteissa ja siivouksissa tiivistyvät sukupolvien väliset erot suhteessa materiaan, tilaan ja muistiin. Kun sukupolvi väistyy seuraavan tieltä, mitä tapahtuu edelliseltä perityille tavaroille?

Sodan jälkeen syntynyt sukupolvi on elänyt toisenlaisessa maailmassa kuin vanhempansa. He oppivat aikuisina, kai viimeistään 1980-luvulla, hankkimaan uutta tavaraa kaupasta sitä mukaa kun vanha alkoi vaatia korjaamista tai kyllästyttää. Uusimisvimmassa vanhat nitisevät käsintehdyt huonekalut kannettiin ulkorakennuksiin tehdasvalmisteisten tusinasänkyjen ja -pöytien tieltä. Ullakoita ja piharakennuksia tyhjennettäessä lienee hävinnyt melkoiset määrät vanhoja käsitöitä, astioita, ehjiä ja rikkinäisiä huonekaluja. Kaikkea sellaistakin, mikä on aikanaan hevoskyydillä tuotu Karjalasta saakka.

Jotenkin tähän tapaan tarinoissa, joita olen kuullut, ja meilläkin. Vanhempani kuskaavat mummolastani siivoamaansa tavaraa peräkärryllä kaatopaikalle. Sinne lähtevät yhtä hyvin aitan alta löytyneet vanhat luistimet (rautaromua) kuin vanha kirjailtu tyynykin (likainen, ei käyttöarvoa). Toisaalta samaa tavaraa etsitään kirpputoreilta. Vanhempani vievät alkuperäistä romua pois ja maksavat siitä jätemaksun – minä ja puolisoni ostamme ja kuskaamme muiden käytössä ollutta vanhaa, joskus vähän rikkinäistäkin, tilalle.

Miksi näin? Vanhempieni sukupolven pitäisi puhua puolestaan. Ehkä he ovat kyllästyneet säästämiseen ja kierrättämiseen, joka lienee ollut heidän lapsuudenkotiensa todellisuutta. Ehkä heidän vanhempansa menivät lopulta liiallisuuksiin – minunkin isoäitini säilytti huolellisesti tyhjät maito- ja jogurttipurkit, kumilenkit ja muovipussit, siitä huolimatta että niiden määrä lisääntyi kaupasta ostetun pakatun ruuan mukana sellaiseksi, ettei murto-osallekaan ehtinyt löytyä uutta käyttöä. Joka tapauksessa epäilen, että siivousvimmalla on jokin syvällisempi merkitys.

Ehkä tavarasta eroon pääsy merkitsee vanhempieni sukupolvelle irtautumista menneestä tai maisemasta, josta he ovat kotoisin. Ehkä he tekevät tilaa omakseen tyhjentämällä sitä vanhasta roinasta.

Siinä missä vanhempieni lapsuudenkoti oli ja pysyi koko heidän lapsuutensa ja vielä aikuisuutensakin ajan, moni minun ikäiseni – nyt kolmi-nelikymppinen – on muuttanut paikasta toiseen monta kertaa jo lapsuutensa aikana. Isovanhempien kodit ovat saattaneet olla ainoita kiintopisteitä, pysyviä paikkoja. Ehkä maisemien vaihtumiseen tottunut sukupolvi pitää vanhasta, kierrätetystä tavarasta muutenkin kuin ekologisista syistä, ajallisen jatkuvuuden vuoksi.

Tavaratkin ovat keino tarttua ja takertua, kuulua johonkin.  Aloin ymmärtää esineiden merkityksen, kun isoäitini kuoli. Katsoin tuttua muovista valkoista kampaa saunan eteisessä ja ihmettelin, miten paljon kestävämpi arkinenkin esine on kuin ihminen. Mummolani mikään huone ei ole sellainen kuin lapsuudessani, mutta ne kantavat muistoja entisistä järjestyksistä.

Tavaravuoria voi paitsi siivota pois myös tutkia kerros kerrokselta. Meillä on ulkorakennuksissa tavaraa jota on vaikea osata edes ajoittaa: työkaluja, joiden nimiä tai käyttötarkoitusta en tiedä. Pärekopassa vintissä on sodanaikaisia kirjeitä ja vanhoja asiakirjoja, sukupolvien välisiä sopimuksia. Vanhojen Suomen Kuvalehtien jutut ja mainokset avaavat ikkunoita 1930- ja 1940-lukujen mielenmaiseman ja maanpiiriin. 1960-luvulta lähtien alkaa olla jo paljon valokuvia, vaikka sitten ihmisistä, joista suurta osaa en tunnista. Tavaroita ja huonekaluja, jotka ovat olleet käytössä vielä lapsuudessani, on paljon. Remonttien ja siivousten myötä uhkaa hävitä myös muistoja, jotka esineet ja niiden järjestys toisivat mieleen.

En ole parantumaton nostalgikko. Tavaroita penkoessa käy selväksi, ettei mikään ole alkuperäisellä paikalla – tuskin satunnaisilla arkisilla tavaroilla on sellaista koskaan ollutkaan. Remontointi ja siivoaminen ovat myös välttämättömyyksiä, ja niin esineitä kuin muistojakin on hävinnyt ja häviää koko ajan. Yhtäkaikki siinä, miten ja mitä hävitetään tai mitä säilytetään, tehdään valintoja.

Kuten kaupunkien muistia ja muistamisen mahdollisuuksia, yksityisenkin elinpiirin kerroksia pitää suojella, jokaisen omaansa. Nopeasti muuttuvassa maailmassakin ihmisen identiteetti on sidottu johonkin paikkaan, tai useampaan, eikä vain rakennuksiin vaan tavaroihin ja järjestyksiin.

Säilyttäminen ja säästäminen on edelleen tärkeää.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.