Ei unohdeta Emil Eleniusta

Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.

Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.

Elenius toimi Suursaaressa opettajana kaksikymmentä vuotta ja kirjoitti ja julkaisi vasta saaresta lähdettyään, kuin paineessa, vahvimman tuotantonsa noin viiden vuoden aikana 1920-luvun alkupuolella: kertomuskokoelmat Saarelaiskuvia I ja II, Penna Merikauhu, romaanit Saaren seikkailija, Saarelaisvallesmanni ja Silkkilaiva. Lyhyehköt kertomukset ovat helmiä: kiinnostavia ihmistyyppejä ja kurjia kohtaloita, ahneutta ja kovaa onnea, ankaraa elämänkulkua meren ehdoilla. Runsaan replikoinnin ansiosta kertomukset taipuisivat kuunnelmiksi tai pieniksi näytelmiksi.

Ahkera kirjoittaja Elenius oli koko ikänsä. Hän teki näytelmiä, kuunnelmia, radioesitelmiä, elokuvakäsikirjoituksen tuottaen henkensä pitimiksi valtavan määrän kirjoituksia lehteen kuin lehteen – Sotahuutoa lukuunottamatta, kuten hän itse lausahti. Eleniuksen nimimerkkejä olivat Veli Vaahtopää ja Ahti Saarelainen. Tämä sekalainen tuotteliaisuus johtui siitä, etteivät hänen kirjansa antaneet toimeentuloa. Katkeraa kutsumuskirjailijalle, joka hän ilmaisi olevansa. Viimeisinä vuosinaan hän työskenteli mm. Sota-arkiston virkailijana.

Silkkilaivaa luen käydessäni Haapasaaressa, ulapan ja valtakunnan rajan erottamassa Suursaaren naapurissa. Silkkilaivan alkutapahtumat sijoittuvat sumukellon vaiheille Pohjoisriville, jossa isoisäni toimi majakkamestarina. Elenius oli ollut tätini boheemi opettaja Suurkylän koulussa. Hänen opettajanuransa katkesi ristiriitoihin – ei ollut kuulemma opettanut uskontoa vaaditulla tavalla! Kylällä kerrottiin, että hän ei ollut antanut tsaari Nikolai II:n kuvalle sille kuuluvaa arvoa! Kylän sisäiset intrigit ja valtataistelut aiheuttivat Eleniuksen lähdön saarelta. Koulun johtokunta antoi hänelle työstä kelvottoman todistuksen, joten hän ei saanut  muualta pysyvää opettajanpaikkaa.

Elenius oli tarkkaan kuunnellut Suursaaren miesten tarinointia parinkymmenen vuoden ajan. Rantakäräjät –  miesten kokoontuminen iltaisin rantaan puimaan saaren asioita – oli näitä jutunkerronnan paikkoja. Eleniuksen luottokertoja oli vanha suursaarelainen seppä ja luotsivanhin Syyrak Naski. Kun kertomuskokoelmat aikanaan ilmestyivät, jotkut saarelaiset olivat tuohtuneita ”vainajien häpäisystä”, koska Eleniuksen henkilöhahmoissa oli tuttuja piirteitä. Kirjailijan kuvausperspektiivi ulottui 1800-luvun jälkipuoliskoon, aikaan, jolloin viinan salakuljetus saarella kukoisti; tätä aihepiiriä Elenius ei suinkaan karttanut.

Ikävä totuus on, että Eleniuksen teokset eivät aikanaan saaneet vastakaikua. Niistä ei kirjoitettu  ymmärtäviä arviointeja eikä kustantaja WSOY niitä juuri lehdissä mainostanut, kuten Jorma Rakkolainen on tutkimuksessaan osoittanut. Suosion paisteessa sen sijaan loisti Larin-Kyösti, joka julistettiin saaristoelämän kuvaajaksi ja tuntijaksi, hän kun asui monesti kesävieraana Suursaaressa 1920- ja 1930-luvuilla. Viljo Tarkiainen tosin kirjoitti tiukan arvion Larin-Kyöstin tyylistä (1906): ”Meri – – ei ole tälle tyyniveriselle sisämaalaiselle avannut sisintä olemustaan – -. Vaan hän on istunut rannalla yhtä passiivisena ja kiihkottomana maamyyränä kuin konsanaan kotoisessa Hämeessään – – .” Hupaisana detaljina Larin-Kyöstin tekstissä, monen muun suursaarelaisnäkökulmasta oudon sananvalinnan ohella, oli hylkeenpyyntiin rientävien hyljekoirien kutsuminen ”halleiksi”.

Eleniuksen teokset löysivät julkisuudessa muutamia myötämieliä vasta kirjailijan kuoltua, mutta 1950-luvun arviot ovat sävyltään anteeksipyytäviä; aivan turhaan kirjailijasta, jonka ilmaisu on iskevää, konkreettista ja hallittua, vailla kaikkea hempeilyä. Eleniusta lukiessa huomaa, että hän tuntee perinpohjin asiat, joista kirjoittaa.

Tuomas Anhava toimitti ja julkaisi Eleniuksen lyhyistä kertomuksista hienon valikoiman Saarelaistarinoita (1976). Hän kirjoitti teokseen jälkilauseen, jossa kiteyttää keskeisen: ”Emil Elenius on harvoja synnynnäisiä tarinankertojiamme ja jotain vielä harvinaisempaa: niitä tarinaniskijöitä, joille eläytyminen tosioloihin  on yhtä luontaista kuin vauhti ja huumori. Taistelu elinehdoista ja ihmisten yksilölliset ryhtymykset pitävät menoa yllä; menolle antavat mieltä rotevasti hahmotetut henkilöt ja seikkaperäinen meren ja sen ammattien tuntemus – Elenius on erinomaisen ruokaisa kertoja.”

Emil Eleniuksen syntymästä on kulunut nyt 140 vuotta. Taidanpa tehdä kunnioittavan vierailun hänen ja hänen suursaarelaissyntyisen vaimonsa Ainan haudalle Malmin hautausmaan kortteliin 58.

Irma-Riitta Järvinen

Dosentti Irma-Riitta Järvinen on folkloristi, ja hänen erikoisalojaan ovat karjalainen kansanusko ja kansanuskonnollisuus, kertomusperinne sekä kalevalamittainen runous. Järvinen on toiminut tutkijana SKS:n arkistossa.

Tallenna

Tallenna

Tallenna

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *