Turhia tohtoreita ei ole

”Tohtoreita ei pitäisi kouluttaa, jos heille ei ole töitä”, kirjoitti dosentti ja tutkija Aku Visala ansiokkaassa blogikirjoituksessa, joka käsitteli tutkimustyön kuormittavuutta. Vaikka kirjoitus nosti esiin kivuliaita ja tunnistettavia seikkoja, joista mieluusti näkisin akateemisessa maailmassa keskusteltavan enemmänkin, tuon sitaatin kohdalla huomasin pysähtyväni erimielisyyden merkeissä.

Visalan lausahdus perustunee siihen ajatukseen, että tohtorikoulutus ja tohtoreiden määrä on kasvanut eksponentiaalisesti viimevuosikymmeninä. Tämä kehitys on hyvin tiedossa ja näkyy myös omassa tutkimusaineistossani: Kun 1960-luvulla suomen kielen alalta väitteli seitsemän ihmistä, oli 1970-luvulla väitelleitä jo 19 ja 2000-luvulla peräti 77. Kasvu näkyy kaikilla aloilla, sillä tohtorintutkintojen määrä on nelinkertaistunut viimeisten 20 vuoden aikana.

Lue loppuun

Pettymys, täyttymysten äiti

En pidä häpeänä vain sitä, että syntyperäinen suomalainen ei runouttamme tunne, vaan sitäkin, ettei hän sitä ihaile.

Kirjoitti Henrik Gabriel Porthan vuonna 1766 tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta Dissertatio de Poësi Fennica.

Tätä ihailtavuuden vaatimusta Matti Kuusi ironisoi teoksen Kalevalaista kertomarunoutta (SKS 1980) saatesanoissa seuraavasti:

Tosiasia on, ettei audiovisuaalisista puitteistaan riisuttu, savupirttiympäristöstään painokoneeseen siirretty aito kansanrunoteksti hevin sytytä nykysuomalaista. Hän odottaa runolta, kansanrunoltakin, kaarlosarkialaista loistoa tai paavohaavikkomaista luistoa – ja pettyy. Jotakin on siis tehtävä tekstille, tai nykysuomalaiselle.

Kuusen sanat tekivät vaikutuksen opintojen alkutaipaleella. Sittemmin erilaiset aineisto-odotukset ja niiden täyttöyritykset ovat mietityttäneet osana toimenkuvaa, sekä lähempää että kauempaa tulleita asiakkaita palvellessa. Arkistopettymysten lajeista ja käyttötarkoitusten typologiasta voisi askaroida mielenkiintoisia ristiintaulukointeja.

Lue loppuun