Vähäisiä lisiä
Pirunkirkon lohkareluola kaartuu päälleni, valtavat kivet sulkevat viileyteen kallion sisälle. Tarina kertoo, että luolan hyllyn perällä olevasta halkeamasta näkee pirujen kirkonmenot. Kiipeän hyllylle. Jalkani lipeää kiivetessä muutaman kerran, mutta pääsen tasanteelle. Kun silmäni tottuvat pimeyteen, näen halkeaman takaseinämässä, ja myös päälläni roikkuvan valtavan lohkareen.
Sinebrychoffin taidemuseon meneillään olevassa muotokuvanäyttelyssä katseeni vangitsi Verner Thomén maalaus (1903) kirjailija Emil Eleniuksesta: kohteen rento olemus, ilkikurinen katse, suu viuruna juuri avautumassa humoristisen jutun kerrontaan. Tuolloin Elenius ei vielä ollut kirjailija, vaan Sortavalan seminaarin käynyt nuori opettaja, joka oli hiljan aloittanut työnsä Suursaaren Suurkylän kansakoulussa.
Anton Emil Elenius syntyi sisämaan poikana (s.16.9.1877 Sysmässä, k. 1.3.1949 Helsingissä), mutta eli kasvuvuotensa meren rannalla Uuraassa Viipurin lähellä. Meri ja purjehtiminen tulivat hänen kiinnostuksensa kohteiksi, ja tähän aihepiiriin hänen tuotantonsa kytkeytyy.
Vierailin ensimmäistä kertaa SKS:n päärakennuksessa alkuvuodesta 1982 folkloristiikan demonstraatiokurssin oppilaana. Julkisivu oli tiilistä ja talo autonomian ajalta kuten juuri taakse jäänyt Lappeenrannan kasarmikin, ja täälläkin näkyi olevan armeijatyyliin päivystäjä sekä luukulla että sisätiloissa. Arvelin, että näiden seinien sisällä ollaan jotenkin suomalaisen kulttuurin etuvartiossa ellei suorastaan päämajassa, aselajit ja arvomerkit tosin olivat vieraita. Mutta väliäkö sillä: itseään kunnioittavan opiskelijan kuului kestää näin kuivaa ympäristöä vain lyhyen ekskursion verran.
Aika lähti vierimään, talo seisoi paikallaan. Ehkä kävisin sentään asiakkaana, ja lainaisin äänityslaitteita. Ja tekisin parit pätkätyöt valmistumisen kynnyksellä. Ehkä jonkin aikaa tilapäistyöntekijänä ja kirjantekijänä, tovi tutkijan sijaisena. Kunnes nelikymppisenä eteen tuotiin vakituinen työsopimus ja mieleen iski: tässäkö elämä oli?