Tarinat vetävät puoleensa, myyvät ja harhauttavat. Ne ovat monella tapaa välttämätön osa elämän hahmottamista, ja niin niiden tuleekin olla – mutta mitkä ovat niiden rakennusaineet? Viime vuoden marraskuun Helsingin Sanomissa (21.11.2020) toimittaja Jussi Ahlroth nosti esiin tarinallistamisen monimutkaisuuden ja kysyi: ”voimmeko me vain ’mennä itse asiaan’ tarinoiden taakse?”. Oivaltavassa esseessä puhutaan pääosin kirjallisuuteen liittyvästä tarinallisuudesta, mutta kirjoituksen ytimessä on esittää mahdollisuus hetken tajuamisesta; sen hetken, joka on irrallaan tarinallisuudesta.
Tarinallistaminen on kulkeutunut voimakkaasti myös kulttuurin, taiteen esittämisen ja museonäyttelyiden piiriin. Tarina-sana otetaan avuksi, kun halutaan korostaa, ettei ei ole olemassa vain yhtä käsitystä asioista: katsojille tarjotaan siis yksi mahdollinen tarina. Ateneumin taidemuseon vuonna 2016 uusittu perusnäyttely on nimeltään ”Suomen taiteen tarina” ja Kansallismuseo uudisti vuonna 2017 itsenäisyyden ajasta kertovan perusnäyttelynsä otsikolla ”Suomen tarina”. Taustalla näyttäytyy ajatus ”suuren kertomuksen” murtumisesta ja sen korvaamisesta monilla yksilöllisillä tarinoilla, niin sanotuilla mikrokertomuksilla. Tämän voinee nähdä seurauksena postmodernin ajattelun asettumisesta osaksi institutionaalisia käytäntöjä ja ilmaisutapoja. Nyt maailman mieli on taas siirtynyt piirun verran toiseen asentoon ja puhumme uusvilpittömästä metamodernismista. Sen inspiroima tapa esittää kulttuurihistoriaa tai taidetta ei kuitenkaan taida olla vielä hahmottunut, tai ainakaan se ei ole ilmeinen.