Onko fakta fiktiolle pahasta?

Hattulan kirkon seinämaalausten tekijöistä sekä maalaajia ympäröivästä yhteisöstä kertova kirja Rottien pyhimys on tänä keväänä saanut runsaasti mediahuomiota. Anneli Kannon romaanin päähenkilö on nuori nainen, Pelliina, joka tempautuu sattumalta mukaan “taiteen maailmaan”, eli Hattulan kirkon maalaajiksi värvättyjen taidekäsityöläisten joukkoon. Siirtymä yhteisön reunamilla elelevästä omituisesta tytöstä taiteilijuuteen tapahtuu nopeasti, ilman aikaisempaa kokemusta kuvista tai niiden tekemisestä. 

Tämän kevään kulttuuriuutinen on myös Suomen kansallismuseon uudistetun perusnäyttelyn Toista maata avaaminen. Siellä keskiajan osastoa on kevennetty vähentämällä keskiaikaisten sakraaliveistosten ja muiden katolisen uskon harjoittamiseen liittyvien esineiden määrää ja esineisiin liittyvää informaatiota.

Lue loppuun

Tarinallistamisen uhat? Keskiaikaiset veistokset ja hetken läsnäolo

Tarinat vetävät puoleensa, myyvät ja harhauttavat. Ne ovat monella tapaa välttämätön osa elämän hahmottamista, ja niin niiden tuleekin olla – mutta mitkä ovat niiden rakennusaineet? Viime vuoden marraskuun Helsingin Sanomissa (21.11.2020) toimittaja Jussi Ahlroth nosti esiin tarinallistamisen monimutkaisuuden ja kysyi: ”voimmeko me vain ’mennä itse asiaan’ tarinoiden taakse?”. Oivaltavassa esseessä puhutaan pääosin kirjallisuuteen liittyvästä tarinallisuudesta, mutta kirjoituksen ytimessä on esittää mahdollisuus hetken tajuamisesta; sen hetken, joka on irrallaan tarinallisuudesta.

Tarinallistaminen on kulkeutunut voimakkaasti myös kulttuurin, taiteen esittämisen ja museonäyttelyiden piiriin. Tarina-sana otetaan avuksi, kun halutaan korostaa, ettei ei ole olemassa vain yhtä käsitystä asioista: katsojille tarjotaan siis yksi mahdollinen tarina. Ateneumin taidemuseon vuonna 2016 uusittu perusnäyttely on nimeltään ”Suomen taiteen tarina” ja Kansallismuseo uudisti vuonna 2017 itsenäisyyden ajasta kertovan perusnäyttelynsä otsikolla ”Suomen tarina”. Taustalla näyttäytyy ajatus ”suuren kertomuksen” murtumisesta ja sen korvaamisesta monilla yksilöllisillä tarinoilla, niin sanotuilla mikrokertomuksilla. Tämän voinee nähdä seurauksena postmodernin ajattelun asettumisesta osaksi institutionaalisia käytäntöjä ja ilmaisutapoja. Nyt maailman mieli on taas siirtynyt piirun verran toiseen asentoon ja puhumme uusvilpittömästä metamodernismista. Sen inspiroima tapa esittää kulttuurihistoriaa tai taidetta ei kuitenkaan taida olla vielä hahmottunut, tai ainakaan se ei ole ilmeinen.

Lue loppuun

Löytämisen iloa ja muistamisen kamppailua

Pyhimysten kunnioittamisen eli kultin tutkimus tuntuu juuri nyt olevan hyvin suosittua. Käynnissä on useita pyhimyskultteihin ja niiden kulttuurisiin merkityksiin ja vaikutuksiin paneutuvia tutkimuksia, julkaisuprojekteja ja opinnäytetöitä. Moni näistä tutkimuksista hyötyy monitieteisyydestä ja lähteiden luovasta käytössä: muun muassa pyhimyskulttiin kirjaimellisestikin “ruumiillisesti” liittyvä reliikkitutkimus on tuottanut kiinnostavia tuloksia luonnontieteellisten ajoitus- ja materiaalitutkimusten avulla.

Uudet löydöt ja niiden tieteelliset tulkinnat ovat mielenkiintoisia, mutta ne myös osoittavat, miten vähän oikeastaan vielä tiedämme keskiajan katolisesta uskosta ja sen harjoittamisen monista muodoista. Ja miten paljon tulkinnallista potentiaalia jo aikaisemmin tunnetussa, mutta nyt uusin menetelmin ja näkökulmin tarkastellussa ja yhdistellyssä aineistossa vielä on.

Lue loppuun