Lainattuja säkeitä ja jatkumoiden säikeitä: perinteen aitoudesta, suullisen kirjallistumisesta ja kirjallisen suullistumisesta

Selatessani kuvitteellisen päiväkirjani merkintöjä esimerkiksi opiskeluajaltani muistelen hiukan nolostuvin tuntein jokseenkin arroganttia suhtautumistani moniin tässäkin julkaisussa käsiteltäviin keskeisiin teemoihin. Olen ollut ennen kaikkea kiinnostunut nykykulttuurin ilmiöiden tutkimuksesta folkloristiikan ja kulttuurintutkimuksen tarjoamia työkaluja hyödyntäen, mutta elämän edetessä huomaan ymmärtäväni aiempaa enemmän jatkumoiden merkityksestä kulttuuri-ilmiöiden kehityksessä ja niiden tutkimuksessa. Nykyisessä tehtävässäni ja hiukan sen ulkopuolellakin olen havainnut jälleen kerran olevani käsittämättömän hienolla näköalapaikalla erinäisten kulttuuristen kiemuroiden syövereihin.

Lue loppuun

Kotikutoinen suuri ja pieni traditio

Eri puolille Eurooppaa syntyi 1800-luvun alkupuoliskolla instituutioita, jotka siirsivät suullisen paikalliskulttuurin osaksi kirjallista nationalistista kulttuuria. Yksi niistä oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Vastaavia prosesseja on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla maapalloa, kuten Alexander Beecroft on osoittanut teoksessaan An Ecology of World Literature. Hänen mukaansa ajatus ”vernakulaarista”, kirjaimellisesti käännettynä kotikutoisesta tai omaehtoisesta kulttuurista, kielestä ja kirjallisuudesta, on syntynyt moneen kertaan vanhan maailman sivilisaatioissa Kiinasta ja Intiasta Eurooppaan. Kulttuurin kerrostumien eriytymisen ja kirjallistumisen edellytyksenä ovat olleet toisistaan erkaantuneet kosmopoliittinen, oppineen eliitin ja sen erityiskieleen kuten mandariinikiinaan, sanskriittiin tai klassiseen kreikkaan perustuneet kielet ja kulttuurit. Antiikin välimerellisessä maailmassa kreikka oli eliitin sivistyskieli ja se säilyi sellaisena läpi Rooman valtakunnan mahtiaikojen. Latina edusti yhtä monista vernakulaareista, vaikka se kirjallistui ja nousi vallan kieleksi. Latinan termi vernaculus viittaa arkiseen kotiorjien kieleen ja sitä käytettiin myös tarkoittamaan vaikkapa Rooman kaupungille ominaista kielenpartta. Termin pohjalla on kotona syntynyttä orjatarta tarkoittava sana verna. Vasta keskiajalla läntisen kristikunnan piirissä uskonnollisen kultin ja kirkollisen hallinnon kieleksi omaksuttu latina muuttui lopulta kosmopoliittiseksi oppineiden ja eliittien sivistyskieleksi.

Lue loppuun

Arkkiveisut – epäkirjallisuutta, epärunoutta ja epäperinnettä?

Juhani Ahon vuonna 1884 ilmestynyt pienoisromaani Muuan markkinamies alkaa tilanteesta, jossa kertoja seisoskelee torilla ja kuuntelee kuinka ”vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies”, laulaa ja myy arkkiviisujaan:

”Viisumestariksi” tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan sen hartaammin kuuntele ”konserttimestarejaan”, kuin markkinamiehet kuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat monen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi niillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu Kuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut. Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on lupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet tunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.

Lue loppuun

Ei kenenkään maalla?

Suomalainen 1800-luvun lopun arkkiveisu tapasi syntyä tunnettuun säveleen, joka samalla määräsi syntyvän arkkiveisun runomitan. Arkkiveisua kaupiteltiin laulamalla, vaikka itse myyntiartikkeli oli painettu kirjanen. Kun tutkija 2010-luvulla tarttuu arkkiveisuaineistoon, hän joutuu heti kättelyssä tekemään monia valintoja: puhuako arkkiveisun laulajasta vaiko kirjoittajasta, erottaako arkkiveisuissa esiintyvä puhuja arkkiveisun tekijästä esimerkiksi kirjallisuustieteellistä ”puhuvan minän” käsitettä käyttämällä. On päätettävä, nimittääkö arkkiveisun yleisöä lukijoiksi, kuulijoiksi vai laulun toistajiksi; historiallisesti arkkiveisujen pääasialliset vastaanottajat, oppimattoman rahvaan jäsenet, olivat tätä kaikkea.

Arkkiveisut ovat vain yksi esimerkki lajista, jonka tutkija tuntee herkästi liikkuvansa ei-kenenkään maalla. Myös esimerkiksi kansainväliset taidesadut alkoivat elää omaa elämäänsä kansan suullisesti toistamissa kertomuksissa – ja syntynyt toisinto saattoi etääntyä esikuvastaan kauas. Toisaalta myös monet kirjailijat hyödynsivät aktiivisesti suullisen perinteen aineistoja ja aiheistoja omassa kaunokirjallisessa työskentelyssään. Niin Otto Manninen, Eino Leino kuin monet muutkin aikalaiset aloittivat uransa 1890-luvulla kirjoittamalla ns. kaunokirjallisia rekilauluja, hyvin paljon suullisen perinteen kansanlauluja muistuttavaa runoutta. Aino Kallas puolestaan kirjoitti suullisena perinteenä vuosikymmeniä eläneitä kertomuksia uudelleen novelleiksi ja pienoisromaaneiksi, olivatpa aiheena sitten Viron maa- ja työorjuuden historia tai kansainvälisestikin levinneet ihmissusiuskomukset.

Lue loppuun

Kadonneet tiedostot, kansakunnan muisti

Kukapa ei olisi tätä kokenut: Joskus muutaman hetken, joskus päivän tai pahimmillaan kuukausien aherrus katoaa jonnekin bittiavaruuteen.

Ihminen on kantanut huolta muiston tallettamisesta ja hävittämisestä niin kauan kuin välineitä siihen on ollut. Yleensä tallettaminen ja hävittäminen on ollut verrannollisesti yhtä vaikeaa. Kun muistamiseen on tarvittu talttoja, sopivaa kiviainesta ja kirjoittamiseen erikoistunut ihmisryhmä, on muistoja hakattu kiveen harkiten ja valikoiden. Vaikka joskus joku aikalainen on voinut nakuttaa sekaan päiväkohtaisen huomion, vitsin tai solvauksen, suurin osa kiveen hakatusta tiedosta oli varmaksi ja arvokkaaksi tarkoitettua. Vastaavasti hävittämisessä oli nähtävä vaivaa: nimien ja kuvien pois nakuttaminen oli melkein yhtä työlästä.

Lue loppuun