Suon kutsu

Vihreäharsoinen haltiatar sanoi: ”Kauneinta on suo. Sitä ei voi selittää. Liukukaa kerran veneessä mustaa suojokea, kun taivas on himmeän sininen, ja kuu paistaa, ja suosta nousee usvaa ja väkevän pursun lemua!”

Näin tunnelmoi Katri Vala runossaan Haltiattaret kokoelmassa Kaukainen puutarha (1924). Mielikuva on vahva: usvainen joki, kuutamo, suopursujen väkevä tuoksu. Kansanperinteen suoaineistoista lehahtaa suopursun huumaavan tuoksun ohella kuolema, sairaus ja eräänlainen ”puolimaailman” henki; suo ei ole kunnolla elävien eikä kuolleiden, vaan liminaalinen rajamaailma. Suo torjutaan pelottavana, mutta se myös kutsuu ja houkuttaa. ”Aalo, Aalo, piikaiseni, tuletkos suden seuraan suolle?” ovat kohtalokkaat sanat Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa (1928). ”Niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että hän riivattiin”.

Lue loppuun