Vähäisiä lisiä
Lektio Lapin yliopistossa 24.11.2017
Olen viimeisten kuuden vuoden aikana muuttanut kaksi kertaa. Ensimmäinen muutoista tapahtui monen vuoden paikallaan asumisen jälkeen, ja siksi jouduin kohtaamaan melkein vuosikymmenen ajan kaappeihin ja varastoihin piiloutuneen rojun määrän.
Lektio Oulun yliopistossa 21.1.2017
Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, arvoisat kuulijat, väitöskirjani Ihmisluonto, yhteiskuntaevoluutio ja rauhanomaisen kehityksen mahdollisuudet tarkastelee Gunnar Landtmanin sosiologiaa ja toimintaa akateemisena julkisena intellektuellina maailmansotien välisessä Suomessa. Se tuo sosiologian ja osallistuvien intellektuellien historiaan uuden, aikaisemmassa tutkimuksessa lähes kokonaan sivuutetun, mutta aikanaan tunnetun henkilön ja siten osaltaan monipuolistaa ymmärrystemme maailmansotien välisessä Suomessa harjoitetusta yhteiskuntatieteestä, käydyistä yhteiskunnallisista keskusteluista ja niihin vaikuttaneista laajemmista aatevirtauksista.
Tutkimukseni muistuttaa nykylukijaa menneisyyden aatteiden moninaisuudesta, intellektuaalisista kamppailuista ja tuo lisän 1900-luvun aatteiden käsittämiseen. Monet menneisyydessä vaikuttaneet aatteet ovat edelleen ajankohtaisia ja muistamisen arvoisia varsinkin, koska olemme taipuvaisia unohtamaan mitä lähihistoriassamme on tapahtunut ja millaiset aatteet ovat ohjanneet ja ohjaavat ajatteluamme muokaten ympäröivää maailmaamme.
Helsingin yliopiston ensimmäinen sosiologian professori, Gunnar Landtman (1878–1940), nousi vasta itsenäistyneessä Suomessa näkyväksi julkiseksi intellektuelliksi. Argumentoidessaan ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä hän hyödynsi sosiologiansa tuottamia ”faktoja”. Sosiologia oli Landtmanille väline, jolla tulkita maailmaa. Sotien välisenä aikana hänen toimintansa ytimessä oli kuitenkin maailman muuttaminen. Aikalaisten silmissä hän oli väsymätön demokratian ja pasifismin puolustaja, joka asetti tieteellisen tiedon tuottamat näkemykset nationalismia, diktatuureja ja sotapolitiikkaa vastaan.
Yksi Landtmanin kiinnostavimmista ja edelleen ajankohtaisista aiheista oli kansainvälisten suhteiden rauhanomainen järjestäminen. Hänen näkemyksiensä ymmärtämiseksi on palautettava mieleen hieman yleistä kontekstia. Maailmansotien välinen aika on monilla tavoilla kiehtova aatehistoriallinen aarreaitta. Lyhyessä ajassa tapahtui paljon: jazz soi, tiede ja taide edistyivät, oli myrskyä, kiihkoa ja hysteriaa. 1800-luvulla syntynyt nationalismi puhkesi kukkimaan ja luotiin meille tuttu suvereeneihin kansallisvaltioihin pohjaava Eurooppa. Maanosaa hallinneet suurvallat romahtivat ja kartalle piirrettiin valtiota, joita ei muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin ollut edes osattu kuvitella.
Kenen elämä ja kenen kokemus on merkittävää? Kenen käsitys tapahtuneesta taltioidaan ja missä muodossa?
Vanhassa maailmassa ennen nykyisiä yhteiskunnallisia, taloudellisia, kommunikatiivisia ja tieteellisiä järjestyksiä ja järjestelmiä historia ymmärrettiin yhdeksi kertomisen lajiksi, jonka usein toistettu määritelmä oli silminnäkijän tosi kertomus. Kyse ei siis ollut oppialasta, joka kehkeytyi 1700-luvulta lähtien, kun nykyinen tieteenalojen järjestelmä rakentui tiedeakatemioissa ja yliopistoissa.