Vähäisiä lisiä
Ennen kirjoitustaidon keksimistä runous oli vain laulua, resitointia tai rytmistä puhetta. Runo oli siten myös esitys tai teko. Sanat eivät olleet olemassa paperilla, vaan ainoastaan hetken kuultavissa olevana rytminä ja muisti rakenteina. Tavat pistää sanoja tietyllä tavalla peräkkäin ja tavat esittää niitä olivat tiiviissä vuorovaikutuksessa. Kirjallisessa runossakin sanojen rytmillä tai sijoittumispaikoilla paperille on yhä merkitystä.
Erilaiset nimitykset kuvaavat ja rajaavat kohdettaan eri tavoin. Ne kantavat mukanaan pitkiäkin laahuksia ja piilomerkityksiä. Niinpä itämerensuomalaisen suullisen runon tutkijat eivät yli kahdensadan vuoden jälkeenkään ole yksimielisiä siitä, miten tutkimuskohdetta tulisi eri kielillä ja eri yhteyksissä nimittää. Kalevalamittainen runo? Regilaul? Vanha runo? Runolaulu? Perustelut eri nimitysten puolesta kätkeytyvät usein tutkimusten alaviitteisiin, sivuhuomautuksiin tai rivien väleihin.
Itse tutkimuskohde on selvä: se ilmaisumuoto, joka näillä maailmankolkilla oli käytössä laulu- ja runokielenä ennen riimillisiä säkeistölauluja ja pitkälle niiden kanssa rinnan. Se runokieli, jota Elias Lönnrot käytti Kalevalassa, ja joka kansalliseepokselta sai yhden yleisimmistä nimistään kalevalainen runous. 1900-luvun puolivälin vaiheilla nimi alkoi esiintyä ilmeisesti neutraalimmaksi tai tieteellisemmäksi koetussa muodossa kalevalamittainen runous.
Arkisto on yllätyksiä täynnä. Kuuntelin aikoinaan noin kolme vuotta täyspäiväisesti läpi kalevalamittaisen runon äänityksiä. Suurin osa nauhoista vahvisti ennakkokäsityksiäni. Nauhoilla lauloi vanhoja ihmisiä melko hiljaisilla ja rauhallisilla äänillä. Runosäkeet seurasivat toistaan hieman muuntelevan, hyvin yksinkertaisen sävelmän myötä kunnes laulu loppui kuin seinään. Runomitta oli pääosin sisäsiistiä klassista kalevalamittaa.
Sitten tuli vastaan kaikenlaisia hämmentäviä poikkeuksia. Vienankarjalaisen laulun pitäisi olla suunnilleen yksiäänistä ja aika hiljaista, mutta äkkiä joukko naisia laulaakin yhdessä vahvan jäntevästi, ja vaikka hääsävelmän muuntelu ei ole suurta, tuottaa se taidokkaita moniäänisinä soivia kohtia. Joku toinen lisää lauluunsa ylimääräisiä hehetystavuja ja joikuu kuin keväinen joutsen niin, että nauhan aikaisempi analysoija ei ole edes tunnistanut laulua kalevalamittaiseksi runoksi. Kolmannella laulajalla yksikään runosäe ei toistu samanlaisena, vaan sävelmä muuntelee loputtomasti kuin virtaava vesi.
Harvat suomalaiset pystyvät erottamaan toisistaan trokeen ja jambin, vaikka niihin voi tiivistää yhden syvällisimmistä kulttuurisista kamppailuista, jota suomen kielessä on käyty. Helpoimmin eron voi havainnollistaa lainaamalla muutamaa tunnettua runosäettä, vaikkapa:
”Vaka vanha Väinämöinen / Vesti vuorella venettä, / Kalliolla kalkutteli, / Ei terä kivehen koske, / Kasa hietra kalliohon. / Liuskahti kivestä kirves / Väinämöisen varpahasen, / Polvehen pätösen poian. / Pääsi veri juoksemahan.” (Elias Lönnrotin Jyskyjärvellä 25.4.1835 tallentamasta laulusta säkeet 1–9, Suomen Kansan Vanhat Runot 11, 283)