Kun Aleksis Kivi lähetti kesällä 1866 Kihlaus-näytelmän käsikirjoituksen B. F. Godenhjelmille tarkistettavaksi ja toimitettavaksi Kirjallisen Kuukauslehteen, hän mainitsi saatekirjeessään, että kyseessä on ”ilve” ja ”provinsialismit [murteellisuudet] eivät haita”, joten niitä ei tarvitsisi korjailla. Ihan Kiven ohjetta Godenhjelm (tai Kirjallisen Kuukauslehden toimittaja) ei noudattanut, vaan käsikirjoitukseen verrattuna lehdessä ilmestynyt teksti oli kokenut monia muutoksia, mm. elä-kiellot oli muutettu älä-muotoon, anteiksi-pyynnöt anteeksi-muotoon ja vaihka-konjunktiot vaikka-muotoon. Aikalaiseditorit eivät siis luottaneet Kiven taitoihin luettavan murteen kirjoittajana.
50 vuotta sitten, syksyllä 1954 historia toisti itseään, kun Väinö Linna toimitti kustannusyhtiöön Sotaromaani-käsikirjoituksen. Linna oli kirjoittanut romaaninsa repliikit murteellisiksi jäljitellen kuulemiaan 40–50-lukulaisia puhujia. Kustannusyhtiössä oltiin asiasta hieman kummissaan ja käsikirjoitus päätettiin lähettää replikkien murteentarkistukseen suomen kielen dosentti Veikko Ruoppilalle, jolle tarkistusaikaa annettiin alle kaksi viikkoa. (Asiaa on viimeksi käsitelty Ylen uutispalstalla)